Eivätkö ihmiset enää osa käyttäytyä edes veistotaiteen näyttelyssä? Tampereen taidemuseossa moni on tänä kesänä närkästynyt, kun korviin on kantautunut kännykän pirinää ja kovaäänistä puhetta.

Kurkistan saliin, josta vieraskielinen pölpötys kuuluu. Puhelimeen puhuva mies istuu pyörätuolissa – siteistä ja kipsatuista raajoista päätellen vakavan onnettomuuden jäljiltä. Yritän harjoittaa suvaitsevaisuutta.

Hetkinen! Töpselistä kulkee sähköjohto pyörätuolin alle. Sehän on taideteos! Mutta hänhän juuri äsken vilkuili minua eloisilla silmillään. Tai siis ”se” vilkuili. Olen tekemässä tuttavuutta sveitsiläisen taitelijaduon Daniel Glaserin ja Magdalena Kunzin luoman nelikymppisen ”Jonathanin” kanssa.

Aistien välittämien ärsykkeiden tulkintavirhe hämmentää ja hätkähdyttää. Voisiko tuollaiseen koneeseen ihastua? Elävämmän seuran puutteessa sen kanssa voisi ainakin keskustella vaikkapa siitä, miten tekoäly muuttaa taidetta ja käsitystämme ihmisestä.

Tampereen taidemuseon ovat vallanneet syyskuun loppuun saakka valokuvantarkat ihmistä kuvaavat veistokset. Ne ovat hyperrealismiksi kutsutun suuntauksen kansainvälisen parhaimmiston teoksia, joiden äärellä herkistyy ja välillä oksettaa.

ESILLÄ ON antiikin veistotaidetta jäljittelevää kauneutta, ajan pysäyttävää leikittelyä mittakaavalla ja pikkutyttö, jolla on karvaiset miehenjalat. Useiden teosten intiimien yksityiskohtien tarkkuus melkein nolottaa. Tirkistelenkö minä?

Näyttelyssä todenkaltaisuus ja todellisuuden muokkaaminen pakottavat kysymään, mikä ihminen lopulta on. Kaunis hän ainakin on. Tämä näkyy elämän jälkinä vanhuksen iholla ja ryppyisenä vastasyntyneenä hänen sylissään. Hauraskin hän on, niin kuin yksin huoneessaan heräävä nuori nainen. Osa veistoksista näyttää suojaavan haurauttaan rempseydellä, kuten sätkä suupielessä töitään lähestyvä siivooja.

Hyperrealismi syntyi 1970-luvulla vastareaktiona abstraktille ekspressionismille, jota edustavat esimerkiksi monet kuvanveistäjä Laila Pullisen teokset. Tampereen taidemuseo tarjoaa laajan katsauksen hyperrealistiseen veistotaiteeseen sen synnystä nykypäivään. Esillä on teoksia 27 taiteilijalta, joista edelläkävijöinä mainitaan yleensä George Segal, Duane Hanson ja John DeAndrea. He palauttivat veistotaiteeseen ihmiskehon äärimmäisen realistisen esittämisen.

Näyttelyä katsoessa voi pohtia vaikkapa sitä, miten ihmisen omaan lajiinsa kohdistama katse on puolessa vuosisadassa muuttunut. Mielenkiintoinen on myös toden ja illuusion häilyvä raja.

Hyper Tampereen taidemuseossa 29.9. saakka.