Loppusyksyn maisema Länsi-Turunmaan saaristossa on hiljainen, pysähtynyt ja odottava. Paraisten ja Nauvon välisellä valtavalla lossilla on vain muutama auto. Kesäisin niin kuhisevassa Nauvon vierasvenesatamassa ei ole ainuttakaan ihmistä. Satama-altaasta nostetuissa lastenrattaissa on kuivunutta merirokkoa.

Nauvon 1400-luvulla rakennettu harmaakivikirkko seisoo tyynenä paikallaan. Sen vieressä sijaitsevan seurakuntatalon ikkunoista tuikkii valo. Ovella vilkuttaa iloisesti hymyilevä diakoniatyöntekijä Susanna Landor pinkissä villapaidassaan.

Vuodenvaihteeseen 2020–2021 Landor oli Suomen laajalevikkisimmän ruotsinkielisen sanomalehden Hufvudstadsbladetin päätoimittaja. Ennen päätoimittajavuosia hänellä oli takanaan pitkä ura toimittajana, uutispäällikkönä ja sisällöntuottajana. Miten hän päätyi luopumaan hyväpalkkaisesta työstään suomenruotsalaisen mediamaailman huipulla?

Nauvon 1400-luvulla rakennettu harmaakivikirkko. Kuva: Jukka Granström

SUSANNA LANDOR avaa vanhan kivikirkon ovet. Vastaan tulvahtaa lämmin henkäys. Äskettäin uudistettu lämmitysjärjestelmä pitää vanhan pyhäkön tasaisen lämpimänä läpi vuoden.

– Tuo Åke Sandvallin tekemä purjelaivan pienoismalli on lempiasiani tässä kirkossa, Landor sanoo ja osoittaa katosta roikkuvaa kirkkolaivaa.

Landor kertoo olleensa aina kiinnostunut paikallishistoriasta. Hän on työskennellyt parina kesänä tuuraajana Nauvon Merenkulkutalossa, josta insinööri Sandvallin tekemiä laivojen pienoismalleja löytyy lisää.

Keskustelu kääntyy lähestyvään adventtiin. Susanna Landor pitää joulun tuoksuista ja tunnelmasta, valoista ja kynttilöistä. Samalla joulu nostaa hänen mieleensä surua ja kaipausta. Hänen molemmat vanhempansa ovat kuolleet aivan joulun alla.

Isän yllättävästä äkkikuolemasta on jo 18 vuotta, mutta tapahtumat ovat jääneet Susanna Landorin mieleen lähtemättömästi. Ukki oli hakemassa Landorin 4-vuotiasta tytärtä Annaa päiväkodista. Matkalla autolle he juttelivat mummin tekemästä ruuasta, jota pääsisivät pian syömään.

Kun ukki istui kuskin penkille, hän sai aivoverenvuoron. Anna ihmetteli, miksi ukki ei enää vastaa. Ohikulkija havaitsi tilanteen ja soitti paikalle ambulanssin. Anna osasi kertoa auttajille, kuka hän on. Hän osasi myös reitin takaisin päiväkotiin, jossa oli vielä henkilökuntaa paikalla.

– Minulle soitettiin, että on tapahtunut vakava onnettomuus, mutta soittaja ei tiennyt muuta. Mietin, ovatko isäni ja tyttäreni enää elossa, vai ainoastaan toinen heistä. Vaikka tapahtuma oli valtava shokki, ryhdyin heti rauhallisesti selvittämään, mitä on tapahtunut.

– Myöhemmin olen ajatellut, että isäni lähtö oli kaunis. Hän oli touhukas ihminen, jolle vuosien makaaminen vuodeosastolla olisi ollut painajaista. Nyt hän sai viettää viime hetkensä rakkaan lapsenlapsen kanssa.

LAPSUUTENSA SUSANNA Landor vietti Espoon Haukilahdessa. Nelilapsinen perhe asui pienkerrostalossa. Susanna on perheen nuorin lapsi. Äiti oli aina kotona ja toimi isosisko Lenan omaishoitajana 48 vuotta. Lenalla on Downin syndrooma. Isä teki välillä kolmeakin työtä yhtä aikaa elättääkseen perheensä.

– Vanhemmillani oli tasaveroinen kumppanuus, he olivat erittäin hyvä tiimi.

Landor ei saanut kotonaan uskonnollista kasvatusta eikä seurakunta ollut läsnä perheen elämässä. Kotoa hän kuitenkin peri arvoja, jotka ovat myös diakoniatyössä keskeisiä: heikompia pitää auttaa ja suojella, pitää olla rehellinen, jakaa omastaan ja elää ihmisiksi.

Lenan kehitysvammaisuus on ollut Susannalle aina itsestäänselvyys. Aivan pienenä hän ei edes ajatellut siskonsa olevan erilainen.

– Myöhemmin Lena on auttanut minua ymmärtämään, että kaikki eivät saa samanlaisia kortteja elämässä. Vaikka meillä on hieno yhteiskunta, kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia. Olen myös kasvanut vastuuntuntoiseksi.

– Itse olen saanut hyvät kortit, ja se velvoittaa. Sain kasvaa terveenä turvallisessa kodissa. Sain rakkautta, kannustusta ja huolenpitoa. Vaikka meitä lapsia on neljä, olen aina kokenut olleeni vanhemmilleni maailman tärkein. Mietin toisinaan, olenko tehnyt saamillani korteilla tarpeeksi.

Susanna arvostaa vanhempiensa ratkaisua hoitaa Lenaa kotona. 1960-luvulla syntyneen down-ihmisen kohdalla se oli poikkeuksellista.

– Toisaalta oli myös hyvä, että 48-vuotiaana Lena joutui muuttamaan kotoa, kun hänen jalkansa murtui eikä kerrostalossa ollut hissiä. Äidin oli pakko päästää irti tyttärestään. Joskus suren sitä, että äidillä ei ollut omaa ammattia. Hänellä olisi varmasti ollut annettavaa myös työelämässä.

Susanna Landor uskoo sisarensa eläneen hyvää ja onnellista elämää. Lena on ollut aina vapaa työelämän stressistä, laskujen maksamisesta ja ruuanlaiton murheista. Hän on luonteeltaan iloinen ihminen.

– Sisareni on avartanut ymmärrystäni siitä, että elämässä voi sattua mitä vain, mutta se ei välttämättä tarkoita huonompaa elämää, vaan ainoastaan erilaista.

Lena puhuu vain yksittäisiä sanoja. Syvälliset keskustelut siskon kanssa eivät ole mahdollisia.

– Meillä on silti äärettömän syvä yhteys. Hänelle ei merkitse mitään se, mitä töitä teen tai mitä tienaan, mitä ajattelen Jumalasta tai seksuaalivähemmistöistä tai millaisia vaatteita käytän. Kun kaikki ulkoiset ja sisäiset asiat riisutaan, jäljelle jää aika puhdas rakkaus. Vaikka huolehdin hänestä, hän on myös minun turvani ja ankkurini, joka on ollut elämässäni aina.

Saaristolaiselämää ei Susanna Landorin mielestä kannata romantisoida. Täälläkin on vedetty viinaa ja surullisia kohtaloita löytyy. Kuva: Jukka Granström

TYÖT TOIMITTAJANA Susanna Landor aloitti jo 19-vuotiaana. Hän oppi ymmärtämään yhteiskuntaa ja seuraamaan sen tapahtumia.

– Toimittajana sain tavata monenlaisia ihmisiä, kuunnella ja kertoa tarinoita.

Päätoimittajana Landor ajatteli, että suomenruotsalaisen journalismin markkinat ovat niin suppeat, että on tehtävä ainutlaatuisen uniikkeja sisältöjä, maailman parasta journalismia, jotta voi pärjätä kilpailussa. Suuri osa suomenruotsalaisista seuraa mediaa sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi. Rima omassa tekemisessä piti siis asettaa korkealle.

– Käytännössä huipputason journalismia on kuitenkin vaikea toteuttaa nykyään. Yt-neuvotteluja oli yhtenään, ja jouduin irtisanomaan ihmisiä. Digimurros vaatii hirveästi resursseja, joita ei ole. Monet eivät ymmärrä, miten työlästä on tehdä rinnakkain printti- ja digisisältöjä. Toimittajat joutuvat tekemään lähes tuplatyön.

Landor yritti uskoa, että kurottaminen kohti uutta olisi media-alalla mahdollista. Alan kriisi on kuitenkin kroonistunut. Landor väsyi hyvien kollegojen irtisanomiseen ja alkoi miettiä vaihtoehtoja. Sisimmässä paloi yhä halu tehdä maailmasta hiukan parempi paikka.

Landor törmäsi toimittajien keskuudessa usein kyyniseen asenteeseen kirkkoa ja uskovaisia kohtaan. Itse hän kuitenkin ajattelee, että kirkko on Suomessa osa rakenteellista hyvyyttä. Ilman kirkon palveluita yhteiskunta näyttäisi hyvin toisenlaiselta. Jo nuorena hän päätti, ettei eroa kirkosta, koska haluaa tukea sen tekemää diakoniatyötä.

ALKUSYKSYSTÄ 2021 Susanna Landor soitti entiselle Yleisradion kollegalleen Fred Wilénille, joka oli vaihtanut toimittajan hommat papin töihin. Wilén työskenteli kirkkoherrana Kirkkonummen ruotsalaisessa seurakunnassa.

Landor kysyi Wiléniltä, kannattaisiko diakoniatyöhön kouluttautua.

– Wilén oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: Halleluja! Hän kertoi, että heillä on diakonian virka auki ja kysyi, haluanko tulla kokeilemaan työtä ja tapaamaan mahdollista tulevaa kollegaani Jenny Airaksista. Lokakuussa 2021 aloitin työt ja seuraavana vuonna diakoniaopinnot. Jennyltä olen oppinut kaiken, mitä nyt osaan.

Landoria kiehtoo diakoniatyössä ihmisläheisyys ja käytännöllisyys. Hänelle diakoniatyö on kirkon kaunein käyntikortti. Landor uskoo ihmisten hyvyyteen ja jokaisessa piileviin voimavaroihin. Diakoniatyössä ihmisten kohtaamiselle annetaan aikaa ja yhdessä heidän kanssaan etsitään tietä ulos vaikeasta elämäntilanteesta. Myös työntekijä oppii, erityisesti länsäolon taitoa.

– Usko, toivo ja rakkaus ovat maailman kaunein sanoma.

Iän myötä Landor on tunnistanut kaipauksen johonkin suurempaan ja merkitykselliseen. Hänestä on ylimielistä ajatella, että ihmiset ymmärtäisivät universumista kaiken.

– Uskoa kuvaisin niin, että seison luodolla ja olen hyvin pieni ihminen suuren taivaan alla. Samalla tunnen suurta vapautta. On lohdullista, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Voin vain olla ja levätä epävarmuudessakin.

Usko, toivo ja rakkaus ovat Susanna Landorin mielestä maailman kaunein sanoma. Kuva: Jukka Granström

NAUVOON SUSANNA Landor muutti tänä kesänä. Hänen miehensä on sieltä kotoisin, ja pariskunnalla on mökki Nauvossa. Diakonin työn ohessa Landor työskentelee freelance-toimittajana. Saaristossa kaksoisroolia ei ihmetellä, moni tekee neljää viittäkin eri työtä.

Perinteisesti diakoniatyö saaristossa on ollut kotikäyntejä vanhusten luona ja saattamista lääkärikäynneillä. Landor on kollegoineen ja vapaaehtoisvoimin viritellyt myös ruokajakelua ja aloittanut kaikille avoimet diakonialounaat ja kahvibaarit.

Yksinäisyyttä ja köyhyyttä on kaikkialla. Myös saaristossa sairastutaan, firmat menevät konkurssiin ja avioeroja tapahtuu. Sosiaalinen kynnys hakea apua on kuitenkin korkea.

– Saaristolaiselämää ei pidä romantisoida. Täälläkin on poltettu viinaa ja vedetty kaksin käsin alkoholia. On ollut perheväkivaltaa ja surullisia kohtaloita. Kynnys puuttua muiden asioihin on suuri.

Toisaalta nauvolaiset ovat Landorin mukaan maanläheisiä ja äärimmäisen käytännöllisiä. Kun eteen tulee joku ongelma, se yritetään aina ratkaista ensin itse. Huumori on roisia ja asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Ihmiset elävät lähellä luontoa, metsästävät ja kalastavat. Suhde elämään ja kuolemaan on konstailematon.

Talkoohenki ja auttamishalu on vahvaa. Alueella toimii lukuisia yhdistyksiä ja verkostoja.

– Pienellä paikkakunnalla on tärkeää, että pysyn puolueettomana. Jo toimittajana opin, että aina kannattaa kuunnella kaikkia osapuolia. Toivon, että tällaisena vähän ulkopuolisena minua on helppo lähestyä.

TÄNÄ JOULUNA Nauvon seurakuntatalolla järjestetään aattoiltapäivän jumalanpalveluksen jälkeen yhteinen jouluateria yksinäisille ja kaikille yhteistä illanviettoa kaipaaville. Ohjelmassa on myös musiikkia ja yhdessäoloa. Välipäivinä saarelaiset kokoontuvat perinteiseen perheiden joulujuhlaan.

– Olen pieni osa pitkää ketjua, joka tulee jatkumaan jälkeeni.

KUKA?

• Susanna Landor, 55,

• diakoniatyöntekijä ja toimittaja

• Juuri nyt haluan olla läsnä.

• Harrastan lukemista, pitkiä kävelyitä ja hiljaisuutta.

• Luen joka päivä, kaikkea opiskelukirjoista kaunokirjallisuuteen.

• Asun mieheni kanssa Nauvossa.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!