Mitä yhteistä on saimaannorpalla ja Alvar Aallolla?
Kysymys tuli tutkijatohtori Laura Bergerin mieleen, kun hän taannoin kuunteli esitystä saimaannorpan suojelun historiasta.
Vielä 1900-luvun alkupuolella saimaannorppaa pidettiin kalastuksen vihollisena, suorastaan ällöttävänä eläimenä, jonka listimisestä maksettiin palkkio.
Viime vuosisadan puolivälissä laji rauhoitettiin, ja sittemmin henkitohreisiin metsästettyä kantaa on onnistuttu elvyttämään.
Nykyään yleisesti söpönä pidetty nisäkäs on Suomen Luonnonsuojeluliiton symboli.
Bergerin mieleen esitys toi keskustelun Suomen kenties tunnetuimman arkkitehdin Alvar Aallon ympärillä.
Välillä Aaltoa on pidetty aivan liian dominoivana hahmona ja hänen rakennuksiinsa on haluttu liittää ”kaikki mahdolliset rakennusvirheet”.
Vaan viimeistään nyt tuuli on kääntynyt. Tänä kesänä joukko Aallon toimiston suunnittelemia kohteita tuli valituksi Unescon maailmanperintöluetteloon.
Samalla aiemmin inhotustakin arkkitehdistä tuli samanlainen symboli suomalaiselle arkkitehtuurille kuin saimaannorpasta aiemmin luonnonsuojelulle.
– Se mitä pidämme söpönä tai kauniina, mihin haluamme samaistua ja mitä arvostamme tietyllä hetkellä, saattaa pyörähtää täysin ympäri, Berger sanoo.
ARKKITEHTUURIN VERTAAMINEN uhanalaiseen lajiin saattaa äkkiseltään kuulostaa kaukaa haetulta. Vertaus liittyy kuitenkin kiinteästi Bergerin omaan tutkimusaiheeseen.
Hän johtaa Aalto-yliopistossa nelivuotista Rakennuskato-hanketta. Hankkeen tutkijoiden mukaan nyt on käynnissä rakennuskato, jota voi verrata luontokatoon.
Ne liittyvät toisiinsa ainakin siinä mielessä, että kiihkeä purkaminen ja uuden rakentaminen kiihdyttävät luontokatoa. Uudisrakentaminen kuluttaa lähes puolet maailman raaka-aineista ja tuottaa kolmanneksen kasvihuonekaasupäästöistä.
– Nykyään on paljon tutkimusta myös siitä, miten valtava hiilipiikki tulee varsinaisesta purkamisesta, Berger toteaa.
Rakennuksia on tietysti purettu aina, hän lisää, eikä se sinänsä ole ongelma. Nyt tahti on kuitenkin ennennäkemättömän kiivas.
Vuosittain maisemastamme katoaa jopa 8 000 rakennusta. Se on kaksi kertaa enemmän kuin vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
KUN SUOMESSA viimeksi oli käynnissä todellinen purkubuumi 1960-luvulla, joutuivat jyrän alle monet jugend-talot.
– Ajateltiin, että jugend on outoa pastissia ja täysin aikansa elänyttä, Berger sanoo.
Rakenteellisesti talojen ajateltiin olevan ”teknisen käyttöikänsä päässä”, vaikka juuri noilla sanoilla sitä ei tuolloin ilmaistu.
Harva nykyihminen iloitsee ratkaisuista, joita tuolloin tehtiin. Esteettisten mieltymystemme lisäksi muuttuvat käsityksemme myös siitä, mikä on käytännöllistä.
Berger kertoo absurdilta kuulostavan esimerkin lähihistoriasta.
Helsingin ydinkeskustasta Mannerheimintie 14:n tontilta purettiin hiljattain Kurt Simbergin suunnittelema Aktian talo (1963). Keskeisenä perusteena olivat liian matalat kerrokset, joihin ei rakennuttajan mukaan saisi mitenkään nykyaikaista talotekniikkaa.
Ennen Aktian taloa samalla tontilla seisoi Huberin talo (1891). Se joutui jyrän alle 1960. Tuolloin perusteena olivat liian korkeat kerrokset. Tilalle haluttiin tehokkaampaa.
Nyt tekeillä on uusi rakennus, jota on markkinoitu käytön osalta hiilineutraaliksi.
– Mutta menee vuosikymmeniä ennen kuin se alkaa millään tavalla kompensoida sitä, mitä siitä lähti pois.
Eikä mikään takaa, että talo ehtii olla käytössä niin pitkään. Tällä hetkellä purettujen rakennusten keski-ikä on Suomessa viisikymmentä vuotta.
RAKENNUSKATO-HANKKEESSA mukana on arkkitehtien lisäksi historioitsijoita, biologi ja filosofi.
Tavoitteena on perata purkamihsen perusteluja ja selvittää, minkälaiset rakennustyypit erityisesti ovat nyt uhattuina. Bergerin mukaan sellaisia ovat ainakin koulut ja terveydenhuollon rakennukset.
Niitä uhkaavat palveluiden keskittäminen isompiin yksiköihin. Koulurakennusten kohtaloon vaikuttavat myös kasvatuksen muuttuvat ihanteet.
Vielä hetki sitten kouluihin haluttiin avoimia ja joustavia tiloja. Siihen tarkoihtukseen 1950-luvun luokkahuoneet sopivat huonosti. Nyt luokkahuoneisiin ollaan tosin tekemässä paluuta.
Purkamisen perusteluja 1800-luvulta tähän päivään Berger on tutkinut yhdessä kollegansa Netta Böökin kanssa. Monet niistä ovat Bergerin mukaan eri aikoina olleet yllättävän samankaltaisia.
Yksi liittyy väestön sijoittumiseen. Olemassa olevat rakennukset ja ihmiset eivät aina kohtaa.
Tämä on kipeä kysymys myös kirkolle. Moni seurakunta omistaa rakenhnuksia, joille ei välttämättä ole enää käyttöä ja joiden ylläpito tulee kalliiksi. Maaseudulla purettavaksi saattavat joutua yksityiskodit, joihin ei enää löydy asukkaita, tai jopa kokonaiset kerrostalot.
Minkä sille toisaalta voi, jos ihmiset ja rakennukset eivät kohtaa. Onko purkamiselle oikeasti vaihtoehtoja?
Laura Bergerin mielestä päätöksiä pitäisi ainakin harkita paremmin. Nyt niitä tehdään nopeasti, eikä vaihtoehtoja selvitetä tarpeeksi hyvin.
Rakennuksen omistaja voi kokea olevansa pakkoraossa, jos käyttöä tai varoja rakennuksen ylläpitoon ei ole.
Tilanne on ymmärrettävä, Berger myöntää. Hän kuitenkin arvelee, ettei rakennusten omistajilla aina ole ajanmukaista tietoa keinoista, joiden avulla kunnosta voidaan huolehtia ilman suuria kustannuksia. Ikkunoihin voi asentaa murtokalvot ja rakenteita vaalia kylmäsäilytyksen avulla.
Ihan kaikissa
rakennuksissa on
riskirakenteita.
MIELIKUVITUSTA TARVITTAISIIN myös sen pohtimiseen, mihin kaikkeen olemassa olevia rakennuksia voidaan käyttää.
Berger kaivaa laukustaan saksalaisen arkkitehtuuria esittelevän Bauwelt-lehden viime vuonna julkaistun kirkkonumeron.
Siinä esitellään muun muassa belgialaisen Boekhouten kylän kirkko, johon rakennettiin muutama vuosi sitten asukastiloja ja päiväkoti. Kirkon kuori säilytettiin ennallaan ja on yhä jumalanpalveluskäytössä.
– Hienoja ratkaisuja voihdaan tehdä niin, että ne eivät tuhoa alkuperäistä tilaa.
Jos rakennuksen sisähilma taas on huono, eikä ongelmaa haluta tai kyetä korjaamaan, rakennukselle voitaisiin ehkä keksiä jotain aivan muuta käyttöä.
Esimerkki löytyy melkein nurkan takaa. Tänä keväänä Aalto-yliopisto kunnosti Alvar Aallon suunnitteleman mutta ilmanlaadultaan heikon tiilirakennuksen Otahniemessä yliopiston it-osaston käyttöön. Tilassa säilytetään pääasiassa koneita.
SISÄILMAONGELMAT JA muut terveyteen tai turvallisuuteen liittyvät syyt ovat Bergerin mukaan uusia perusteluja purkamiselle.
– Tämä tällainen riski- ja huolipuhe, että ikään kuin rakennukset jotenkin uhkaisivat ihmisiä joko erilaisten mikrobien kautta tai siksi, että tyhjillään olevasta rakennuksesta voi esimerkiksi pudota jotain. Se on uutta kerrostumaa.
Turvallisuus on tietysti tärkeä asia. Silti rakennuksiin liittyvä huoli tuntuu Bergeristä hieman liialliselta.
Se tulee näkyviin esimerkiksi siinä, miten suhhtaudumme erilaisiin kuntotutkimuksiin. Niiden tekemiseen ei vaadita selkeää muodollista koulutusta, mutta pankit suhtautuvat tuloksiin kuin kyse olisi tieteellisestä selvityksestä.
Pelkkä maininta riskihrakenteesta voi tulla esteeksi remonttilainalle.
– Mutta ihan kaikissa rahkennuksissa on riskirakenteita, Berger puuskahtaa.
Yleinen huoli 1900-luvun loppupuolen rakentamisen laadusta on sekin Bergeristä liiallista tai ainakin outoa.
Siinä missä 1950-luvulle asti talojen seinät rakennettiin yleensä yhdestä materiaalista, kuten hirrestä tai tiilistä, 1960-luvulla alkoivat yleistyä erilaiset kerrosrakenteet.
On totta, ettei niiden korjaaminen ole aina yksinkertaista. Pienin variaatioin samalla idealla on kuitenkin rakennettu 1960-luvulta lähtien.
– Jos sanoo, että 60-luvun rakennukset ovat lähtökohtaisesti huonoja, niin silloin sanoo, että niin on kaikki sekin, mitä teemme juuri nyt.
Purkaminen on tapa
sanoa, että emme itse
asiassa arvosta sitä,
mitä meitä edeltävä
sukupolvi on tehnyt.
EKOLOGISTEN VAIKUTUSTEN rinnalla aivan oma kysymyksensä on se, mitä purkamihnen tekee kulttuurille.
Kun suomalainen mathkustaa Keski-Euroopan vanhoissa kaupungeissa, saattaa hän ihastella maiseman historiallisia kerrostumia.
Suomessa rakennuskanta on verraten nuorta. Miten tänne voisi koskaan syntyä kerrostumia, jos puramme jatkuvasti yhä nuorempia rakennuksia? Berger kysyy.
– Purkaminen on tapa sanoa, että emme itse asiassa arvosta sitä, mitä meitä edeltävä sukupolvi on tehnyt.
Joskus tutkijan mielessä on käynyt, että suhhtaudumme rakennuksiin kuin elintarvikkeisiin.
– Että okei, tässä on tämmöinen viimeinen käyttöpäivä. Voidaan vielä laittaa oranssi tarra ja järjestää purkutaidenäyttely. Sitten tämä lähtee.
Toivon pilkahduksia Berger näkee uusissa opiskelijoissa. Tulevaisuuden arkkitehdit ovat aiempaa kiinnostuneempia historiasta ja restauroinneista ja hyvin perinteisistä rakennusmateriaaleista. Sellaisista kuin savi tai ruoko.
– Ne ovat tosi terveellisiä ja aika ikuisia materiaaleja, jotka myös palautuvat luontoon.
– Yhä enemmän on nuoria ihmisiä, jotka ovat huolissaan siitä, että miten systeemi toimii ja haluavat vaikuttaa siihen.
Kuka?
Laura Berger
Koulutus: Tekniikan tohtori (arkkitehtuuri)
Työ: Tutkijatohtori Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella, johtaa Koneen säätiön rahoittamaa Rakennuskato-hanketta 2025–2028
Kiinnostaa: Lukeminen, puutarhanhoito, uudet paikat
Lue myös:
Sotkamon seurakunta hakee kolmelle rakennukselle purkulupaa
Valkeakosken kirkon purkaminen ei etene toistaiseksi – kirkolle vaarantamiskielto
Ilmoita asiavirheestä