Paremman elämän toivo ja seikkailunhalu, pakeneminen entisestä elämästä, tilaisuus tienata taskuihin vähän dollareita. Siinä syitä, jotka vetivät suomalaisia 1800-luvun puolivälistä alkaen siirtolaisiksi uudelle mantereelle, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.
Nykyään suomalainen muuttoliike valtameren taa yhdistetään herkästi Pohjanmaahan, josta väkeä lähtikin vuosikymmenten saatossa määrällisesti eniten. Vähemmän tunnettua kuitenkin on suomalaissyntyisten kveenien ja toisaalta myös lestadiolaisten osuus varhaisessa siirtolaisuudessa.
Kun Yhdysvaltoihin perustettiin historian ensimmäisen itsenäinen suomalainen seurakunta, sen perustivat juuri Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosista lähteneet lestadiolaiset.
Ensimmäisenä Amerikan kuume tarttui 1850-luvun puolivälissä suomalaisiin merimiehiin, joita karkaili Pohjois-Amerikkaan seilanneilta laivoilta satamiin, muun muassa kuultuaan puheita Kalifornian kultalöydöistä.
Vetovoimatekijä laajempien siirtolaisaaltojen käynnistymiselle oli Yhdysvalloissa 1860-luvulla alkanut taloudellinen nousukausi. Laajaan sisämaahan kiskotettiin kiihtyvällä tahdilla rautateitä, uusia kaivoksia ja metsätyömaita avattiin. Työvoiman tarve oli suurta.
Amerikkalaiset kaivosyhtiöt kuulivat samaan aikaan norjalaissiirtolaisilta, että heidän kotimaansa pohjoisosista löytyisi paljon kokeneita, muuttohaluisia työläisiä.
Amerikkalaiset värvärit iskivät silmänsä muun muassa kveeneihin, joita työskenteli paljon esimerkiksi Altassa Kåfjordin kaivoksilla. Kveenien suomenkieliset esi-isät olivat muuttaneet Jäämeren rannikolle Pohjois-Suomesta ja Ruotsin puolen Tornionjokilaaksosta 1700- ja 1800-luvuilla.
Värväyksen aikoihin kveenien asema oli tukaloitumassa. Nationalistisen viranomaistoiminnan mukaisesti heistä oli tarkoitus tehdä ”aitoja norjalaisia”, suitsien suomensukuista kieltä ja kulttuuria.
Moni kveeni tarttui värvääjien tarjouksiin, lähinnä parempien työmahdollisuuksien vuoksi. Muuttoaaltoon tempautui mukaan siirtolaisia myös Suomen ja Ruotsin puolelta, Tornionlaaksosta ja Peräpohjolasta.
JOUKKO VESISAARESTA (norj. Vadsø) kotoisin olleita kveenejä matkusti huhtikuussa 1864 Tromssaan, jatkaakseen sieltä eteenpäin. Laivat “Norge” ja ”Aegir” veivät heidät touko-kesäkuussa Kanadan Montrealiin ja Quebeciin.
Sieltä siirtolaiset jatkoivat suurten järvien vesiteitä pitkin Ylä-Michiganin kaivosalueelle, jota kutsuttiin Copper Countryksi, Kuparimaaksi. Se oli Yhdysvaltain keskeisiä kaivosseutuja.
Vaikka kaivostyö Amerikassa oli raskasta ja terveydelle vaarallista, palkkataso saattoi Norjaan ja Suomeen verrattuna kohota jopa 5–7-kertaiseksi. Lisäksi ilmasto ja luonto varsinkin Minnesotassa ja Michiganin alueilla oli kotoisa.
Sana levisi ja uusia muuttoaaltoja seurasi. Monille perheille jo pelkkä matka valtameren yli oli suuri koettelemus. Lapsia kuoli matkan aikana tai perille päästyään.
Etenkin 1870-luvulta alkaen Amerikkaan muutti paljon lestadiolaisperheitä. Ei siis ihme, että uudella mantereella syntyi halu ylläpitää kotimaan tapojen mukaista hengellistä elämää.
Lestadiolaiset asettuivat merkittävimmän muuttoliikkeen (1870–1930) aikana pääasiassa Suurten järvien alueelle. Liike löysi jalansijansa Michiganin Ylä-Niemimaalta, Pohjois-Minnesotasta ja osista Pohjois-Wisconsinia. Seudut tarjosivat työtä kuparin ja raudan louhinnassa, metsänhakkuissa sekä laivoilla.
Ensimmäisiä jumalanpalveluksia tiedetään pidetyn jo vuonna 1868 Adam Ongamo -nimisen siirtolaisen mökissä. Vuonna 1872 perustettiin lestadiolainen seurakunta Cokatoon, Minnesotaan. Sitä ei kuitenkaan rekisteröity vielä vuosikausiin virallisesti uskonnolliseksi yhteisöksi, joten Calumetissa, Michiganissa 1872–1873 perustettu seurakunta tunnustetaan nykyään ensimmäiseksi viralliseksi suomalaiseksi seurakunnaksi Yhdysvalloissa.
Calumetin seurakunta nimettiin, viranomaisten tai perustajansa tahdosta, ”Salomon Kortetniemi Lutheran Societyksi”.
Seurakunnan perustaja Salomon Kortetniemi (1819–1904) oli amerikansuomalaisia lestadiolaisia jakanut henkilö. Vastustajat syyttivät hänen tavoitelleen ”waltaa ja mainetta kaikkien Ameriikan ja Euroopan kristittyjen yli”. Toisaalta hän rakensi yhtenä ensimmäisistä siirtolaisista alueen hengellistä toimintaa.
Calumetin seurakunta erotti riitojen takia Kortetniemen ja otti hänen tilalleen Lapin johtajien paikalle lähettämän Johan Takkisen (1838–1892). Yhteisö vaihtoi nimensä vuonna 1879 ”apostolis-lutherilaiseksi seurakunnaksi”.
Takkinen vaati jäseniltä tiukkaa kirkkokuria, johon kaikki eivät mukautuneet. Lopulta Takkinen kannattajineen erosi seurakunnasta ja pian myös Takkisen kannattajat jakautuivat.
Enin osa tunnusti liikettä Lapissa johtaneen Juhani Raattamaan auktoriteetikseen, mutta kun Raattamaa kuoli 1899, ristiriidat siirtyivät uudelle mantereelle. Syntyi ”takkislaisia, kortetniemeläisiä, lannavaaralaisia, gellivaaralaisia, haalilaisia”, ja niin edelleen.
Erimielisyydet kumpusivat muun muassa siitä, tuliko järjestäytyä omiksi kirkoiksi ja myös opillisista kysymyksistä, kirkollisista menoista, papinvaaleista sekä osallistumisesta kulttuuririentoihin. Tulkintaeroja oli siitäkin, mikä rooli ”Euroopan äitiseurakunnalla” ja ”Lapin vanhimmilla” oli riitoja ratkottaessa.
AMERIKKAAN SAAPUI Lapista vuonna 1881 nainen, jonka tulo tutkija Mirko Hallin mukaan ”aiheutti shokkiaaltoja koko suomalaislestadiolaisessa yhteisössä”.
Tulija oli, ei enempää eikä vähempää, kuin Lars Levi Laestadiuksen toiseksi nuori tytär Hedvig Charlotta, kutsumanimeltään Lotta. Joulukuussa 1875 hän oli mennyt naimisiin suomalaisen puusepän Mikko Jokelan kanssa, joka oli kotoisin huomattavasta lestadiolaissuvusta Kittilästä.
Pariskunta ja heidän tyttärensä saapuivat Quebeciin heinäkuussa 1881. Pian he rekisteröityivät Cokaton kirkkoon Minnesotassa ja asettuivat myöhemmin Franklinin pikkukaupunkiin.
Vain noin kuukauden Yhdysvalloissa asuttuaan perhettä kohtasi suuri tragedia, kun heidän ainoa lapsensa, vain kolmevuotias Angelika kuoli.
Kuuluisien perheidensä ansiosta Lotasta ja Mikosta tuli pian tunnettuja jäseniä yhteisössä. Rohkeana ja vahvatahtoisena persoonana Lotta korjasi saarnaajia, jotka hänen mielestään tulkitsivat hänen isänsä opetuksia väärin.
Vain kuusi kuukautta Frankliniin saapumisensa jälkeen Lotta syytti Suomessa oleville sukulaisilleen Johan Takkista itsevaltaiseksi. Lotta painotti uskovien pappeutta, ilman mitään ”järjestöjä”, ”uusia työtapoja” tai ”pastoreita”.
TAKKINEN KERTOI vuonna 1885 lestadiolaisliikkeen johtajalle Juhani Raattamaalle Suomeen lähettämässään kirjeessä, että Lotta ja tämän Kittilästä kotoisin olleet ystävänsä olivat eronneet lestadiolaisluterilaisesta seurakunnasta. Heidän kerrottiin muun muassa viettävän ehtoollista ilman pappia ja suorittavan itsenäisesti lapsikasteita. Takkisen mukaan Lotta seurajineen kieltäytyi tottelemasta ”Kristuksen kirkkoa”.
Pitkän hyisen kauden jälkeen Takkinen vieraili vuonna 1890 Jokeloilla ja keskusteli Lotan kanssa 4–5 tuntia. Takkisen mukaan Lotta oli nyt ”paljon tasapainoisempi”.
Kaiken kaikkiaan Lotta Jokela oli vahva amerikansuomalainen lestadiolaisvaikuttaja, joka edisti Yhdysvalloissa isänsä saarnojen ja muiston säilyttämistä. Hän kuoli vain 56-vuotiaana syyskuussa 1899.
Lotta Jokela on haudattu Franklinin suomalaiselle hautausmaalle, kuten niin moni muukin amerikansuomalaisen siirtolaisuuden pioneereista.
Lotta Jokelan vaiheita tutkinut Converse Universityn professori Mirko Hall luonnehtii Jokelan ja Johan Takkisen olleen amerikanlestadiolaisuuden alkuvaiheessa arkkivihollisia.
– Jokelan teologia oli, isänsä Lestadiuksen mukaisesti, lakikeskeisempi. Korostaessaan mystistä kärsimystä todellisen heräämisen edellytyksenä hän suhtautui skeptisesti evankelisempaan julistustapaan.
Lestadiolaisluterilaiset johtomiehet Franklinissa eivät lämmenneet Lotan painotuksille ja tyylille.
– Omien vanhempiensa tavoin hän saattoi kiihtyä herkästi ja esittää purevia kommentteja. Vaikka Lotta ei aina ollutkaan tervetullut tai arvostettu, hän oli silti voimakas ääni herätysliikkeessään, Kittilästä tulleille siirtolaisille jopa heidän hengellinen äitinsä.
Lähteet: Tutkijoiden Mirko Hallin, Mauri Kinnusen ja Jouko Talosen haastattelut, Pekka Raittila: Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885, Marianne Soleim: Siirtolaisuus Pohjois-Norjasta Amerikkaan (Arina 1/2003).
Ilmoita asiavirheestä