Joku ei ikinä koe mitään sen syvempää uskonnollista kokemusta tai heräämistä, mutta uskoo silti. Toinen kaipaa Jumalaa, todistusta ja kokemusta koko elämänsä, mutta ei syystä tai toisesta pääse uskon ihmeestä osalliseksi. Mistä ihmeestä se johtuu?

Markuksen evankeliumin katkelmassa nähdään esimerkki uskon voimasta, mutta parantumisihme ei mielestäni nouse kohtauksen keskiöön. Olennaista on, että Jeesus tekee ihmeen siksi, että lainopettajien olisi helpompaa uskoa. Halvaantunut saattajineen ei kaipaa todistuksia tai temppuja, he uskovat ilman niitäkin. Mutta lainopettajat kaipaavat todisteita – heidän uskonsa on heikko, tai sitä ei ole ollenkaan.

”Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe”, Jeesus linjaa Johanneksen evankeliumissa. Tuon lauseen ja kohdan äärelle olisi meidän tänä aikana pysähdyttävä, ja pohdittava Pyhän kokemusta ja Jumalaa tästä näkökulmasta.

Voisiko suurin kokemus ja todistus löytyä hiljaisuudesta ja jostain muualta, kuin hurmiollisista todistuksista? Voisimmeko yrittää uskoa samalla luottamuksella kuin halvaantunut vai tarvitsemmeko fariseusten todisteita?

Pohdittavaksi: Millaisia todisteita minä olen kaivannut tai saanut Jumalan olemassaolosta? Millaista olisi tai on uskoni ilman niitä?

20. sunnuntai helluntaista: Usko ja epäusko

Tekstit: Ps. 102:13, 1. Moos. 15:1-6, Room. 4:16-25, Mark. 2:1-12.
Liturginen väri on vihreä.
Alttarilla on kaksi kynttilää.
Kolehti kerätään Suomen Lähetysseuran rauhan ja sovinnon työlle.