Askel-lehti | Pieni enkeli väsähtää lattialle pitkäkseen täydessä Mäntsälän kirkossa kesken joulukuvaelman. Pitkään eristyksissä ollut mies laulaa papin kanssa kahdestaan Näin sydämeeni joulun teen Vantaan vankilan kirkossa. Näissä työtilanteissa pastorit Tarja ja Marko Meijer odottavat joulua, jota valmistellaan suurella sydämellä myös kotona.
”Seimen avaus” ensimmäistä adventtia edeltävänä lauantai-iltana aloittaa Meijerin perheen, Tarjan, Markon, Andreaksen ja Marian, joulun odotuksen. Valokulkueet lähestyvät Mäntsälän kirkkoa neljältä suunnalta. Kirkkoherra töräyttää trumpettiin, lapset esiintyvät ja lauletaan yhdessä. Kun Hoosianna on kajahtanut, satojen ihmisten joukko siirtyy ulos katsomaan suurta seimeä. Adventin edetessä siihen ilmestyy yhä uusia hahmoja.
– Seimi on poltettu pari kertaa, partiolaisten tekemine hiirineen ja lintuineen. Sen vuoksi se rakennetaan nykyisin huoltorakennuksen ikkunan taakse, Marko Meijer kertoo.
Hän asettaa seimen esille myös työpaikallaan Vantaan vankilassa. Sielläkin asetelma täydentyy viikko viikolta. Lammas, aasi, paimenia, jotka vartioivat laumaansa. Joosef, Maria, lapsi. Jotain sellaista, mitä moni kaipaa. Unelmajuhla, jota joku ei ole kokenut koskaan. Se joka on, tietää, mitä on menettänyt.
– Vangit sanovat, että joulu on yksinäistä ja raskasta aikaa. He vain odottavat, että se menisi nopeasti ohi.
Juhla hiipii kotiin vähitellen
Meijereiden kodissa on useita seimiä. Kaikkea ei kuitenkaan aseteta adventtina esille, vaan vähitellen koti muuttuu jouluiseksi.
Lapset ovat oppineet adventtikynttelikön ”rytmin”. Ensin palaa yksi kynttilä, toisena adventtina toinen ja niin edelleen. Uuni lämpiää, leivotaan ja paistetaan. Valmistelut ja Jouluradion kuuntelu ovat Tarja Meijerille vastapainoa joulunaluskiireissä Mäntsälän seurakunnan varhaiskasvatuksen pappina.
– Tilaisuuksia on paljon. Olen myös Espoon hiippakunnan pappisasessori, ja monenlaisten haasteiden vuoksi aikataulut on suunniteltava huolella.
Työssään Tarjakin kohtaa yksinäisyyden, joka ei aina riipu ympärillä olevien läheisten lukumäärästä.
– Ihmiset puhuvat yksinäisyydestä, rahahuolista, työttömyydestä, parisuhteen solmuista, lasten ja lastenlasten ongelmista sekä omasta jaksamisesta.
Marko sanoo, että vangit ovat usein moniongelmaisia: päihteitä, neurologisia ja mielenterveyden ongelmia, epäsosiaalisuutta.
– Tämän keskellä tärkeintä ei ole saarnata vaan pyöriä osastoilla ja olla tavattavissa. Kun olen siellä, miehiä tulee myös kirkkoon, Marko kertoo ja toteaa, ettei tunnelma ole kiinni juhlan runsaudesta.
– Kun olin nuorena joulupukkipalvelussa, mieleen jäi kaksi kotia. Toisessa oli kaikki kohdallaan lahjavuorineen, ja tyhjää. Toisessa oli yksinkertaista ja vähän lahjoja, lapsi lauloi joululauluja ja oli lämmin tunnelma.
– Lapsillekin olemme sanoneet, että saa toivoa, mutta kaikki toiveet eivät toteudu.
”Rukous ja itsestä huolehtiminen on tärkeää”
Niin joulun alla kuin pitkin vuotta papilta odotetaan puhetta moneen suuntaan, lohdutusta sureville, virkistystä uupuneille, vapautuksen sanoja syyllisyyteen, aattohartaudessa sanojen sovittamista sekä pienille että isoille kirkkovieraille.
– On huolehdittava siitä, ettei itse ole tyhjä. Rukous on tärkein voimavara. Sitten tulee myös muu itsestä huolehtiminen; lenkkeilen, luen, tapaan ystäviä ja vietän aikaa perheen kanssa. Yritän myös löytää hetkiä, jolloin en tee yhtään mitään eikä ole mitään tavoitetta, Tarja kertoo.
Marko sanoo, että häntä vaanii enemmän alisuorittamisen vaara.
– Vankilassa pärjää vähemmillä puheilla kuin seurakunnassa; riittää että olen läsnä ja kuuntelen. Kun kuulee raskaista asioista, pessimistillä on vaarana jäädä monttuun ja laitostua.
Viisi vuotta sitten Marko valmistui myös psykoterapeutiksi. Sekä terapeuttina että vankilapappina hän kokee olevansa kuin arkeologi, joka kaivaa kätkettyä esille. Vankilassa vastassa ovat syyllisyys, ikävä, häpeä, äijämaailma, jossa monen on vaikea tunnistaa noita tunteita.
Jeesus-lapsi tutkintavankeudessa
Vangit ovat Vantaan vankilassa kolmesta viikosta puoleentoista vuoteen. Laitosturvallisuuden takia myös kirkko on pieni, sinne mahtuu noin 25 ihmistä. Eräänä jouluna penkissä oli hyvin kansainvälinen seurakunta, osallistujina Pohjois-Afrikan muslimeja, romanialaisia, venäläisiä, virolaisia, suomalaiset vähemmistönä.
Marko vie vankilan kirkkoon myös kuusen. Osastoilla on omat joulupuunsa, jotka on koristeltu persoonallisesti, joskus itse tehdyillä paperirahoilla tai kananluilla.
Joulun aikaan ruoka on parempaa, ja vankilassa käy arvovaltaisia vieraita. Helsingin piispa Teemu Laajasalo tapaa vankeja ja henkilökuntaa.
– Ne ovat olleet kaikille mieluisia tilanteita.
– Seurakunnasta käy kanttori ja pappi. Kun itse toimitan jumalanpalveluksen kitaran kanssa, olen pappi, kanttori, suntio ja vanginvartija. Miehet eivät aina laula mukana, jotkut liittyvät Isä meidän -rukoukseen ja uskontunnustukseen.
Joulukuussa lauletaan Kauneimpien joululauluja. Marko muistaa eristyksissä olleen miehen, joka vuorokaudessa vietti sellissä 23 tuntia ja ulkoili tunnin.
– Kun hän pääsi kirkkoon, lauloimme kahdestaan: ”Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen…”
Kuka vaan voi olla enkeli
Mäntsälän seurakunnalla on ollut hyvät ja mutkattomat yhteydet koteihin, kouluihin ja päiväkoteihin. Yhdessä valmistetaan joulua lapsille.
– Pidämme hartauksia, joissa lapset itse pääsevät toteuttamaan joulukuvaelmaa meidän kanssamme.
Jouluaaton hartaus klo 14 on tärkeä osa myös Meijerin perheen juhlaa. Seimiasetelma on valmis ja Mäntsälän suuri kirkko täpötäynnä. Marko laulaa kuorossa, Tarja lukee evankeliumia, jonka tapahtumia lähes 50 vapaaehtoista, 10 muusikkoa, 30 lasta ja 10 lapsia paimentavaa aikuista, esittävät kuvaelmassa. Maria on ollut enkelinä, Andreas Joosefina.
Nuorempana Markollakin on ollut enkelin rooli.
– Olin aloittanut teologian opinnot ja kotiseurakuntani kirkkoherra pyysi minua ja erästä naispuolista teologian ylioppilasta lukemaan tekstiä. Hän ilahtui siitä, että saa olla enkelinä, mutta kirkkoherra totesi ykskantaan: ”Se oli miesenkeli.” Eero Huovinen istui etupenkissä, kun minä luin kiusaantuneena enkelinä tekstiä.
Eri vuosina Meijereitä puhuttelee eri hahmo joulun henkilögalleriassa. Lapsena Tarja olisi halunnut olla enkeli, mutta tummatukkaiselle tytölle ei löytynyt sitä roolia.
– Ehkä senkin vuoksi enkelit ovat rakkaita. Olin niin iloinen, kun yhtenä vuonna tumma tyttö oli Mäntsälän kirkossa pääenkelinä. Pienimmät enkelit ovat 2–3-vuotiaita. Viime vuonna eräs heistä väsähti kesken kuvaelman ja heittäytyi lattialle makaamaan. Toiset pikkuenkelit säntäilivät alttarilla. Se oli ihanaa! Kuka vaan voi olla enkeli, tummatukkainen ja väsähtänyt.
Markolle läheisiä ovat tarinaa kuljettava kertoja ja paimenet, jotka yllättyvät.
– Odotus täyttyy. Valo syttyy pimeään juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Tällainen sopii jotenkin luonteelleni. Joulu ei tule minulle vähitellen rakentamalla, vaan äkkiä se onkin täällä.
Ihmiset kaipaavat esirukousta
Hartauden jälkeen Meijerit vievät kynttilät hautausmaalle muistelupaikalle. Tänä vuonna mielessä ovat erityisesti 97-vuotiaana kuollut Tarjan isoäiti ja kaksi muuta sukulaista.
Kaikkialla kulkiessaan pappi törmää tuttuihin paikkakuntalaisiin.
– On ihanaa olla osa tätä yhteisöä! Tarja toteaa.
Kasteista, häistä ja hautajaisista tutut ihmiset tulevat vastaan kylän raitilla ja lasten harrastuksissa. Omat lapset huokailevat kauppareissuilla, joilla vähän väliä joku pysäyttää äidin.
– Päivittäin koen, että kirkolla ja työlläni on paljon merkitystä ja annettavaa. Ihmiset todella pysähtyvät, kuuntelevat, osallistuvat ja haluavat esirukousta puolestaan.
– Eniten he kaipaavat rinnallakulkijaa ja aitoa läsnäoloa hädässä. Työssäni parasta onkin kohtaaminen, ihmiseltä ihmiselle. Se madaltaa kirkon kynnystä, Tarja sanoo ja miettii, miksei kirkko vedä kaikkia puoleensa.
– Siellä on omat sisäpiirinsä, joihin uuden ihmisen ei välttämättä ole helppo tulla. Liian helposti ulkoistamme kutsun, ”Mene sinne tilaisuuteen”, sen sijaan että kohtaisimme itse tuon ihmisen.
Kohtaamista vai kohkaamista?
Marko puhuu kohtaamisen mysteeristä ja muistaa Kreetalta iltakirkon, jossa pienet pojat kantoivat kynttilöitä kulkueessa. Äkkiä yksi pojista antoi kynttilänsä toiselle ja meni halaamaan etupenkissä istuvaa vanhaa naista. Ele lämmittää edelleen sivustakatsojaakin.
– Uskossa ja rukouksessa on kyse jostain samasta, kohtaamisesta, riskinottamisesta ja vastaanottamisesta, ei suorittamisesta. Samaa ajattelen joulusta; sekin voisi olla enemmän lahjaa kuin suorittamista.
– Kun olin seurakuntapappina, oli joulu siellä ja joulu täällä, paljon menemistä. Nyt on levollisempaa.
Jouluna 2001 Marko muuttui vastaanottajaksi, kun sairastumisen takia piti luopua toiveista ja suunnitelmista. Meijereiden uusperheessä oli tarkoitus viettää joulua Markon lasten kanssa ja lähteä myös Padasjoelle Tarjan vanhempien luo.
– Minulla oli Hakunilan kirkossa saarnavuoro. Tunsin jumalanpalveluksen aikana, miten kuume alkoi nousta, en pystyisi hoitamaan tehtäviäni loppuun. Tarja piti kirjoittamani saarnan. Soitin lasten äidille, että olen sairastunut. Padasjoelta soitettiin, että siellä on vatsatautia. Niin vietimme joulupäivän kahdestaan kotona laulamalla kaikki Virsikirjan jouluvirret.
Ero oli kirvelevä tappio
Kun Tarja ja Marko saivat yhteisiä lapsia, alettiin luoda myös omia traditioita, jotka näkyvät ympäri kotia. Olohuoneen seinällä on jouluikoni. Idyllisyydessään pyhä perhe muistuttaa kuitenkin ensimmäisestä, vaivalloisesta joulusta.
Meijerit eivät asetu somaan perhekuvaan. Molemmat ovat kokeneet avioeron.
– Kenenkään elämä ei ole rikkeetöntä ja kiiltokuvamaista. Ero oli kirvelevä tappio. Silti uskon perheeseen ja avioliittoon, ja uskon ymmärtäväni paremmin muidenkin rikkinäisyyttä, Tarja sanoo.
Avioliiton alkuaikoina jouluihin liittyi pettymyksiä, kun Markon lapset viettivät aaton mieluummin kotona.
– Tunsin myös syyllisyyttä siitä, että olin epäonnistunut isän tehtävässä. Joulu on perheissä usein kulttuurien, tapojen ja odotusten törmäystä, Marko sanoo.
– Aluksi ei ollut kovin idyllistä. Olin töissä, omat lapset olivat pieniä ja teinien kanssa oli hankausta. Silloin ahdisti ja tuntui, etteivät rahkeeni riitä.
– Viime vuodet sen sijaan ovat olleet tasapainoisia. On kiva ja helppo olla yhdessä suurella porukalla Markon aikuisten lasten perheiden kanssa. Lastenlapsiakin on jo kolme.
Joulu ei ole Tarjalle sisustuslehtien tunnelman kopioimista.
– Paineita syntyy, kun yrittää luoda jotain superspesiaalia. Ehkä joku tunnistaa sen lässähtävän tunteen lahjapapereiden keskellä: tässäkö kaikki oli? Tai parisuhteen pettymyksen arjessa alkuihastuksen jälkeen: tässäkö tämä olikin? Kun kohtaa ja hyväksyy todellisuuden, elämä jotenkin helpottuu, Tarja sanoo.
Kova ikävä kotiin
Andreas on ollut harmonikkatunnilta. Maria palaa kotiin kissana juhlista, joissa tehtiin kasvonaamioita. Vaihdetaan kuulumisia ja vanhemmat kertovat perheen rutiineista.
Joka aamu kokoonnutaan keittiöön aamupalalle, kivoissa tai kireissä tunnelmissa. Sytytetään kynttilä kotialttarille. Joku lukee päivän tekstin ja rukouksen Sanan Aika -kirjasta, joka kulkee perheessä nimellä Aki Ananas.
Sekä Tarjan että Markon kohdalla rukous alkoi mummosta, joka opetti iltarukouksen.
– Rippikoulussa tulin uskoon ja isoiskoulutus oli aivan käänteentekevä, Tarja kertoo.
– Lapsuuteni jouluista muistan tyhjän tunteen, kun lahjat oli avattu: oliko joulu vain tässä? Siitä jäi nälkä. Rippikoulussa jäin koukkuun ja aloin käydä kirkossa. En ymmärtänyt kuulemaani, mutta oli kivaa.
Marko ja Tarja uskovat, että moni on lähempänä Jeesusta kuin ajattelee olevansa. Moni myös vähättelee uskoaan.
Kuitenkin joku vetää heitä aattona vankilan kirkkoon pienen seimen äärelle, sisimmässä ehkä kova ikävä kotiin.
Tai he tulevat täpötäyteen kirkkoon, jonka pihalla lasivitriinin takana porukka on jo koolla, lapsi, äiti, isä, aasi, lampaat paimenineen, ja jonka alttarin edessä pieni enkeli heittäytyy väsyneenä lattialle.
Kuva: Jukka Granström
Juttu on julkaistu 29.11. ilmestyneessä Askel-lehdessä
***
Jos et ole vielä Askel-lehden tilaaja, voit tilata lehden täältä.
Yksittäisen lehden näköisnumeron voit ostaa luettavaksi
täältä
.