Kauniina virtaavan Lapuanjoen maisemat johdattavat Patruunatehtaan tunnelmaan. Näytelmä sai kantaesityksensä 10. syyskuuta Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Lapuan patruunatehtaan räjähdys 13.4.1976 kosketti ihmisiä maanlaajasti. Suomen rauhanajan tuhoisimmassa räjähdysonnettomuudessa kuoli neljäkymmentä ihmistä ja kymmeniä loukkaantui. Vainajat siunasi Lapuan hiippakunnan piispa Yrjö Sariola parinkymmenen papin avustamana.

Panu Raipian ohjaama ja Anne Koski-Woodin kirjoittama näytelmä alkaa vuodesta 1973 ja päättyy 1990-luvun loppupuolelle. Suomalainen usko tulee esiin heti alkumetreillä isoäiti Helmin (Marjut Sariola) kiittäessä Luojaa Helena-tyttären (Mari Pöytälaakso) saatua työpaikan Paukusta.

Tragediaa tarkastellaan yhden fiktiivisen perheen näkökulmasta. Se tuo tapahtumat lähelle katsojaa. Toisena juonteena seurataan räjähdyspäivän tapahtumia. Jännitys tiivistyy äärimmilleen.

Surun ja tragedian käsittely vaatii paljon aikaa. Elämä etenee kuitenkin pikavauhtia, vaikka tragedia olisi pysähdyttänyt surevan arjen täysin.

Monimuotoista surua ja ihmisten erilaisia tapoja surra kuvataan näytelmässä hienosti. Leskeksi jäänyttä Heikki-isää (Jani Johansson) ei lohduta tieto arkea helpottamaan lahjoitetusta pesukoneesta. Pappi (Heikki Vainionpää) kokee avuttomuutta surevien kohtaamisessa. Kaikkivoipainen tehtaanjohtaja (Esa Ahonen) joutuu nöyrtymään ja pyytämään anteeksi. Äitinsä menettäneen Annin (Annika Junno) on aikuisenakin vaikea ymmärtää leskeksi jääneen isänsä käytöstä. Näyttelijät onnistuvat erityisesti tunteiden tulkinnassa.

Sureva kohtaa byrokratian

Näytelmässä on paljon yksityiskohtaista tietoa niin tehtaan koneista kuin onnettomuustutkinnasta ja tragedian syistä. Se kertoo surevan kohtaamasta kuormittavasta byrokratiasta. Sureva haluaa tietää tarkalleen, mitä tapahtui. Samalla näytelmä on tietopaketti nuoremmalle sukupolvelle.

Näytelmän pohjavire on roolihahmojaan ymmärtävä. Tragediaan johtaneita virheitä tehtaassa ja poliittisessa päätöksenteossa se käsittelee ironian keinoin ja piikitellen.

Symboliikka Teemu Loikkaan lavastuksessa antaa katsojan tulkinnalle tilaa. Korkeuksiin kohoavat neljäkymmentä ripustinta vaatteineen ovat siitä upea esimerkki. Matti Pekkasen \n>videosuunnittelu on oivaltavaa varsinkin tehdassalin arjen ja muistojen kuvaamisessa.

Näkymää neljästäkymmenestä arkusta historiallisen Lapuan tuomiokirkon pihalla ja siunaustilaisuudessa laulettua Lapuan taisteluvirttä jää kaipaamaan. Niitä esityksessä ei nähty. Näytelmän lopussa annettu elämänohje elää tuntui turhan opastavalta eikä yltänyt hienon esityksen kanssa aivan samalle tasolle.

Ainakin päivänäytöksessä 1.10. yleisö nousi lopussa seisomaan. Se kertoo osaltaan näytelmän olevan onnistunut kulttuuriteko.

Parhaimmillaan esitys puhdistaa

Panu Raipialle Patruunatehdas on ollut pitkän uran haastavin ohjaus ja sen kruunu.

– Asiat ovat totta, tapahtumista on neljäkymmentäkuusi vuotta, ja meidän joukossamme on valtavasti isänsä, äitinsä, siskonsa ja lapsensa menettäneitä.

Hänelle näytelmän lähtökohtana ovat ihmiset ja rakkaus. Myös seurakunnan merkitys näytelmässä on näkyvästi esillä.

– Papilla on merkittävä rooli. Pienessä yhteisössä hän tuntee kaikki; on kastanut, vihkinyt, ollut rippipappina, siunannut sukulaisia. Seurakunnat toivat surukoteihin tukea ja apua.

Lukuisat ihmiset ovat tulleet kertomaan Raipialle kokemuksistaan aiheesta.

– Parhaimmillaan esitys saattaa puhdistaa ja tuoda katharsiksen. Eräs katsoja kertoi näytelmän katsottuaan sielustaan ja mielestään poislähteneestä möykystä; hän sai luvan päästää irti.

Virpi Kirves-Torvinen

Patruunatehdas-esitykset jatkuvat Seinäjoen kaupunginteatterin Alvar-näyttämöllä huhtikuulle 2023.