Suomen Vapaakirkko viettää tänä vuonna satavuotisjuhliaan. Kirkkokunta perustettiin 1.2.1923.

Kirkkokunnan satavuotista taivalta on muisteltu ja juhlistettu kuluneen vuoden aikana eri yhteyksissä. Tulevana viikonloppuna sitä muistetaan myös Suomen vapaakirkon kesäjuhlilla Tampereella.

Suomen Vapaakirkossa on noin 15 000 jäsentä ja satakunta seurakuntaa. Suomenkielisten seurakuntien lisäksi kirkossa on yksi venäjänkielinen seurakunta. Suomessa toimii myös ruotsinkielinen Vapaakirkko (Missionskyrkan i Finland).

Suomen Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen kertoo, että satavuotiaan kirkkokunnan suuria kysymyksiä nykyisessä ajassa on uusien ihmisten tavoittaminen. Kuten Suomen väestö muutenkin, myös vapaakirkon jäsenistö ikääntyy.

– Uusien jäsenten tavoittaminen on suorastaan kohtalonkysymys. Tarkoitan tässä perheittemme lapsia ja nuoria, sekä täysin vapaakirkon ulkopuolisia ihmisiä. Ellemme tavoita uusia ihmisiä, seurakuntiamme ei pian ole: niistä pienimmissä on vain joitakin kymmeniä jäseniä, Hannu Vuorinen sanoo.

TOINEN SUURI haaste on, miten vapaakirkollisuus näkee paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa ja sen muuttuvien eettisten ja moraalisten kysymyksien äärellä.

– Aina aikaisemmin kirkossamme on muutosten aikana löytynyt joustavuutta. Mutta on uudelleen mietittävä, mikä on meidän tapamme toimia niiden ihmisten kanssa, joiden keskellä elämme.

Kaiken kaikkiaan Vuorinen on hyvin toiveikas.

– Jos jämähdämme seurakuntina paikoillemme, emme tavoita ketään. Mutta meillä on seurakunnissa mukana myös nuorta polvea. Ja heissä on paljon kiinnostusta. Varmasti meillä on kirkkokuntana tulevaisuus, Vuorinen sanoo.

Hän nimeää vapaakirkon teologian ja strategian ytimeksi elinvoimaiset, uudet ja verkostoituneet seurakunnat.

– Ne ovatkin kirkossamme jatkuvan ilon aihe. Niitä on erilaisia ja eri kokoisia, niissä on elinvoimaa ja se on meille iso asia.

Ylipäätään vapaakirkko on Vuorisen mukaan ”aika moderni tapa toteuttaa kristillistä uskoa”.

– Myös vapaakirkon allianssihenkisyys on mielestäni ilonaihe. Yhteistyö ja paikallisuus ovat meillä sitä ydintä.

SUOMEN VAPAAKIRKON synnyttänyt herätys oli yli sata vuotta sitten luterilaisen valtiokirkon sisäistä liikehdintää. Vaikutteita tietysti tuli ulkomailtakin. Vuorinen mainitsee esimerkiksi 1800-luvun lopulla Suomessa vierailleen Plymouthin veljien vapaakirkkoon kuuluneen englantilaisen lordi (Granville Waldegrave) Radstockin, jonka hengellisiin tilaisuuksiin tuli varsinkin opiskelijoita.

– Aluksi kaikki herätyksessä mukana olleet olivat luterilaisen kirkon jäseniä. Meidät tunnettiinkin alussa kirkon sisäisenä vapaana lähetyksenä, uudistusliikkeenä luterilaisessa kirkossa, Vuorinen kertoo.

Evankeliumin leviämistä ei haluttu pysäyttää Suomen rajoille. Vuorisen mukaan lähetystyö oli mukana työssä alusta alkaen.

– Vapaan lähetyksen lähetystyöntekijä lähti Suomesta Kiinaan jo 1800-luvun loppupuolella. Hyvän sanoman saattaminen mahdollisimman monille oli jo varhain toiminannan yksi kärki. Toinen oli vahva panostus sosiaaliseen auttamistyöhön. Yksi sen ilmentymä oli ”Kurjien kappeli” Helsingissä.

KIRKKOKUNTAA EI siis ole tuotu mistään, se on Suomessa luterilaisen kirkon sisällä herätyksen lapsena syntynyt omanlaisensa uskonyhteisö. Sillä ei ole muissa maissa tunnustuksellisesti aivan täysin samanlaista sisarkirkkoa, kuten esimerkiksi luterilaisilla kirkoilla.

– Toki anglosaksisessa maailmassa tunnettu kongregationalismi, siis seurakuntien itsenäisyys, on meidän viitekehyksemme.

Vapaakirkollisessa herätyksessä oltiin Vuorisen mukaan Raamatun äärellä tultu siihen tulokseen, että ehtoollisen vietto ei edellytä vihityn papin läsnäoloa. Ehtoollista vietettiin kokoontumisissa siis yleisen pappeuden perusteella. Tästä seurasi tietysti ristiriitoja luterilaisen kirkon kanssa.

– Jo autonomian ajan lopulla alettiin järjestäytyä, aluksi pienimuotoisesti. Vuosi 1923 ja uusi uskonnonvapauslaki oli sitten huipennus: päädyttiin perustamaan itsenäinen Suomen Vapaakirkko. Ihan kaikki herätyksessä mukana olleet eivät tosin lähteneet siihen mukaan.

KONGREGATIONALISTINEN SEURAKUNTANÄKEMYS viittaa Vuorisen mukaan opillisesti seurakuntien suureen itsenäisyyteen.

– Paikallisseurakunnat ovat juridisesti itsenäisiä ja päättävät omista asioistaan. Tähän perinteeseen Suomen Vapaakirkko edelleen kuuluu.

Kongregationalismi korostaa myös yleistä pappeutta ja sitä, että seurakunta koostuu uskovista. Ihmisen on kuultava evankeliumi, tultava uskoon, jotta voi lähteä seuraamaan Jeesusta.

Kolmas seikka on Vuorisen mukaan allianssihenkisyys.

– Haluamme tehdä yhteistyötä toisten kristittyjen kanssa. Vapaakirkossa on aina ajateltu, että se on vain osa Kristuksen kirkkoa. Se on ollut leimallista, mutta joidenkin mielestä myös meidän heikkoutemme: olisimmeko kasvaneet suuremmiksi korostamalla enemmän omaa teologiaamme? Mutta minusta tämä avaruus on ollut meille oleellinen piirre.

Vapaakirkossa ei ole piispoja. Seurakunnat valitsevat itselleen pastorit. Yhdyskuntajärjestyksen mukaan hengellisessä tehtävässä olevalla työntekijällä ja pastorilla pitää olla koko kirkkokunnan valtuutus, tai lupa.

– Pitäisi olla myös teologista osaamista. Mutta meillä on myös joukko täysin maallikkojohtoisia seurakuntia.

Vapaakirkollisuuteen kuuluu myös se, että talous pyörii täysin vapaaehtoisten lahjoituksien varassa.

– Meillä ei ole edes jäsenmaksuja.

SEURAKUNTA KOOSTUU uskovista, mutta Vuorisen mukaan se ei tarkoita kirkko-opillista sinisilmäisyyttä.

– Emme tietenkään näe kenenkään sydämeen.

Sakramenttiopissa vapaakirkollisuus poikkeaa melko selvästi luterilaisuudesta. Ehtoollisessa reaalipreesens-ajatus liittyy Vuorisen mukaan itse tilanteeseen.

– Mutta Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa ei ole silti vain symbolista. Ehtoolliskäsityksemme jää ehkä luterilaisen ja reformoidun välille. Meidän ehtoollispöytämme on avoin kaikille Jeesukseen uskoville.

Uskovien seurakunta -teologialle johdonmukaisesti vauvoja tai lapsia vapaakirkossa ei kasteta.

– Uskon syntyminen on kasteen edellytys. Kukaan ei tule kirkkomme täysivaltaiseksi, varsinaiseksi jäseneksi edes vapaakirkolliseen perheeseen syntymisen vuoksi. Ihminen voidaan käytännössä kastaa yleensä vasta teini-ikäisenä, mutta meillä ei ole säädettyä ikärajaa.

Vuorisen mukaan vapaakirkossa ”kaikki ovat pappeja”. Enemmistö vanhimmista ja pastoreista on miehiä, mutta 1990-luvun lopulta pastorin valtakirjoja on anomuksesta myönnetty myös naisille.

– Meillä on kuitenkin jäseniä, jotka ovat Raamattunsa äärellä tulleet virkakysymyksessä toiseen tulokseen. Naisten mahdollisuuksista palvella eri tehtävissä on siis kirkkokunnan sisäistä jännitettä.

Vihkioikeus on kirkkokunnan niillä valtakirjan saaneilla pastoreilla, joille vihkioikeus on maistraatista haettu. Kirkon avioliittonäkemys on, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen. Hankkeita tämän muuttamiseksi ei ole meneillään.

– Mutta jäsenistömme keskuudessa käydään tästä asiasta samaa keskustelua, kuin muuallakin.

SUOMEN VAPAAKIRKKO kuuluu Suomen ekumeeniseen neuvostoon. Suhteet Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ovat Vuorisen mukaan jo hyvin pitkään olleet hyvät.

– Iloitsen ekumeenisista yhteyksistämme. Mutta samalla olen sitä mieltä, että suuren luterilaisen kirkon näyttää toisinaan olevan helpompi katsoa kauas maailmalle kuin lähelle. Me jäämme vähän niin kuin sen ”tutkan alle”.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ja Suomen vapaakirkolla on ollut 1980-luvulta lähtien kaksi kertaa vuodessa kokoontuva neuvottelukunta.

– Luterilaisten puheenjohtajana on luterilainen piispa, Vapaakirkon puolelta kirkkokunnanjohtaja. Tänä keväänä julkaisimme yhteisen lausunnon suhteesta Raamattuun. Pari vuotta aikaisemmin teimme samantyyppisen yhteisen dokumentin kasteesta, Hannu Vuorinen sanoo.