Eläkkeellä oleva Helsingin piispa Eero Huovinen on kirjoittanut mainion kirjan saarnasta, Saarna? Siinä korostuu saarnaajan yksilöllisyys, mutta myös kuulijan yksilöllisyys. Samaan hengenvetoon Huovinen muistuttaa, että saarnaaja ei ole sooloartisti eikä kuulija taustastaan irrallaan.
Saarna tapahtuu kirkossa. Tämä sekä saarnaajan että kuulijan on hyvä muistaa. Varsinkin saarnaajan tulee pitää yksilölliset mölyt mahassaan, sillä hän on vastuussa yhteisön rakentamisesta.
Luonnollisesti Huovinen korostaa saarnaajan palvelijaluonnetta. Saarnaaja on osa ketjua, jatkumoa, ja yhdistää puheissaan vanhaa ja uutta.
Voiko hyvinvoivalle ihmiselle saarnata?
Yksi Huovisen kirjan luvuista on otsikoitu Miksi saarnaaminen on tullut vaikeammaksi? Huovinen listaa asioita, jotka ovat muuttuneet ja saarna sen myötä. Esimerkiksi papin arvovalta on pienentynyt, oppineisuuden arvostus laskenut, tuomion sanaa ei enää välitetä kuulla, tulkintojen moninaisuus on arkipäivää. Myös uskonnon ja Jumalan merkitys ihmisten elämässä on vähentynyt.
Huovisen kirjan perusväite on, että saarnaamiseen vaikuttaa kulloinenkin historiallinen tilanne. Jos saarnaaja arvioi väärin ajan aateympäristön, hänen sanansa eivät kohtaa kuulijaa. ”Kukaan ei voi saarnata ilmattomassa tilassa eikä tyhjiössä”, Huovinen kirjoittaa.
Hyvä kysymys on myös, voiko hyvinvoiville ihmisille saarnata. Väsynyt ja laimea länsimainen elämä vie saarnaajalta puheesta terän, jos hän ei ole pääsyt näkemään elämää pinnan alla. Huovisen mielestä saarnaajan tehtävä on myös sanoittaa näkymätöntä tuskaa.
Herkisty elämän traagisuudelle
Huovinen kysyy myös, kenen asialla saarnaaja on. Huovinen lainaa Erno Paasilinnan aforismia kirjailijasta ja muuttaa sen muotoon ”elä sellainen elämä, että voit saarnata”. Saarnaaminen on äärimmillään muuta kuin vain virkatoimi, se on syttymistä ja palamista sille, mitä haluaa sanoa.
Huovinen kehottaa saarnaajaa herkistymään elämän traagisuudelle, mutta myös oman elämänsä tragedioille. Kaikkea ei tarvitse itse kokea, mutta pitää osata kuunnella lähimmäisten tuskia, kärsimyksiä, epäonnistumisia, menetyksiä ja suruja.
Huovinen kirjoittaa myös: ”Vaikka saarna on hengellinen tapahtuma, aivan maallisetkin tapahtumat opastavat sellaiseen elämään, joka voi johtaa saarnaajaksi.”
Hurskaimmankaan saarnaajan ei pidä halveksia arkisia asioita.
Lisäksi saarnaaja tarvitsee tietoa ja ymmärrystä erilasista puheenpitämisen lainalaisuuksista ja puheen valmistamisen keinoista. Niistä Huovisella on kirjassa oma lukunsa.
Kansankirkko ei voi olla yhtä linjakas kuin samanmielisten seurakunta
Huovista lukiessa saarnaamisesta tulee miltei elämää suurempaa toimintaa. Hän kirjoittaa esimerkiksi, että saarnaajan asenteen kuulijoita kohtaa tulee olla kuin ensirakastajan. Ei riitä, että ottaa kuulijat huomioon, heitä on rakastettava. Saarnaajan rakkauden kohde on kuulijoiden elämä.
Saarnaaja joutuu kuuntelemaan tarkasti, mitä Jumala sanoo hänelle ja mitä ihmiset sanovat. Huovisen mukaan Jumalan ja ihmisten kuuntelun välillä ei saa olla kilpailuasetelmaa.
Viisaasti Huovinen myös varoittaa pitämästään kuulijajoukkoa joko syntisinä tai hurskaina. Hän kirjoittaa myös Luther-säätiöstä ja kutsuu sitä yksimuotoisuuden ja samanmielisyyden vallihaudan takana olevaksi joukoksi, joka pysyy erossa toisella tavalla ajattelevista.
Toisaalta Huovinen sanoo, että kansankirkon vahvuus ja heikkous on sen väljyydessä. Sekakuoro ei voi olla yhtä linjakas kuin samanmielisten seurakunta.
Miksi Huovisen kirjan nimessä on kysymysmerkki? Hän selittää sen ensiriveillä: ”Pidän kysymysmerkeistä.”
Huovinen sanoo, että erityisesti uskonasioissa tarvitaan kyseenalaistamista, etsimistä ja keskeneräisyyttä. Huoviselle kysymysmerkki tarkoittaa, että asia saa jatkoa. Huovinen ei siis kuvittele sanoneensa saarnasta viimeistä sanaa.
Vahvan keskustelunavauksen hän kuitenkin on tehnyt.
Eero Huovinen: Saarna? WSOY. 319 s.
Kuvat: Matti Karppinen, Kuvakollaasi: Emilia Karhu