Suomen Lähetysseura käynnisti viime vuoden syksyllä keräyksen Pohjois-Namibian Olukondan kirkon kunnostamiseksi. Lähetystyöntekijä Martti Rautasen aloitteesta vuonna 1889 rakennettu ruohokattoinen ja saviseinäinen kirkko oli mallina myös muoviselle lähetyslippaalle, joilla kerättiin viime vuosisadalla rahaa lähetystyöhön. Monesti tuolloin Afrikan maiden asukkaat, ”pakanat”, kuvattiin säälinsekaisin sanakääntein tietämättöminä puujumalien palvojina, jotka elivät pelossa, kunnes omaksuivat kristinuskon elämäänsä.

‒ Historiaa ei voi eikä pidä tuomita nykyisen ymmärryksen mukaan, sanoo Suomen Lähetysseuran missiologian eli kristillisten kirkkojen lähetystyötä tutkivan lähetystieteen erityisasiantuntija Kati Kemppainen.

Hän on tehnyt teologian väitöskirjansa Namibian kirkkohistoriasta ja Suomen Lähetysseuran historiasta Namibiassa maailmansotien välillä.

‒ Vielä sata vuotta sitten maailmankuva oli kaksijakoinen. Oli pimeä kauhistuttava pakanuus ja kristinuskon valo. Pakanuuden yhteydessä arkistomateriaaleista nousee esimerkkejä käytännöistä, jotka ovat nykykäsitysten valossa rajusti ihmisoikeuksia loukkaavia, Kemppainen sanoo.

Monissa Afrikan maissa noudatetaan edelleen vahingollisia perinteitä kuten tyttöjen sukuelinten silpomista, joka on usein laitonta, mutta silti yleistä. Kemppainen nostaa esille Tansaniassa käytössä olleen ”morsiusmaksun”, jossa nainen ostetaan aviomiehen perheeseen.

‒ Avioerossa nainen lähetetään takaisin vanhempiensa kotiin, mutta näillä harvoin on varaa palauttaa rahoja. On ongelmallista, että nainen nähdään hyödykkeenä, Kemppainen sanoo.

Hän korostaa, ettei länsimaisilla lähetys- ja kehitystyöntekijöillä ole enää samanlaista vaikutusvaltaa Afrikan maissa kuin vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä.

‒ Paikalliset kirkot toimivat itsenäisesti ja tekevät linjauksensa.

Kemppainen kertoo esimerkin Tansaniasta, jossa maan luterilainen kirkko linjasi, että maasaimies, jolla oli neljä vaimoa, sai liittyä kirkkoon vaimoineen, mutta ei saanut enää hankkia lisää vaimoja ja häntä ei moniavioisena myöskään voida valita kirkon luottamustehtäviin.

Historiaa ei voi eikä pidä tuomita nykyisen ymmärryksen mukaan.

VAIHTOEHTOISET SIIRTYMÄRIITIT, joissa tarjotaan tytöille turvallinen juhlapäivä, ovat osoittautuneet monissa maissa tehokkaiksi keinoiksi tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaisessa työssä.

‒ Keniassa nuoria sisaruksia oltiin naittamassa vanhemmalle miehelle. He kuulivat pyhäkoulussa aikaisten avioliittojen ja silpomisen haitoista. He kävelivät 70 kilometriä paikallisen pastorin kanssa turvaan. Tämän jälkeen Narokin helluntaiseurakunta perusti tyttöjen turvakodin, kertoo Keniassa kahden vuosikymmenen ajan Fida Internationalin lähetys- ja kehitystyötä tehnyt Sami Konttinen.

Fida on tukenut paikallisen helluntaikirkon silpomisen vastaista työtä etenkin maalaiskylissä.

‒ Nyt suurin osa tytöistä välttää silpomisen ja aikaisen avioliiton, jotka aiemmin lopettivat tyttöjen koulunkäynnin. Kulttuurissa olevia sorron käytäntöjä vastaan on tärkeää tehdä työtä, Konttinen sanoo.

Hän korostaa, että paikallisissa kansanuskomuksissa on usein paljon taikauskoa, joka rajoittaa ihmisten elämää.

‒ Kristinuskon omaksumisen myötä ihminen vapautuu esimeriksi kirouksen pelosta. Se ei ole kulttuurin muuttamista vaan ihmisen vapauttamista turhasta taakasta.

Sami Konttinen tekee Fidan työtä Keniassa yhdessä kenialaissyntyisen vaimonsa kanssa.

‒ Minä olen kristillisen lähetystyön tulos, sanoo Paula Konttinen.

Hän muistuttaa, että usko ja kulttuuri ovat eri asioita.

‒ Länsimaisen kulttuurin tuominen Afrikkaan pakettina yhdessä kristinuskon kanssa on ongelma, mutta uskossa on kyse Jeesuksen rakkaudesta. Lähetystyön perusta on rakkaudessa, oikeudenmukaisuudessa ja armossa.

PAULA KONTTINEN ei lapsuudessaan kokenut, että kristinuskon ja lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta jotain hänen vanhempiensa kenialaisesta kulttuurista olisi pyritty ottamaan pois.

‒ Kukaan ei esimerkiksi vaatinut, ettemme saisi pukeutua heimomme tapojen mukaisesti, mutta moni kenialainen ajatteli ja ajattelee, että kun ihmisellä on koulutusta, pitää pukeutua länsimaisesti, Konttinen sanoo.

Hän eli lapsuutensa Keniassa 1970-luvulla. Fida aloitti lähetystyön Keniassa vuonna 1949 ja kehitysyhteistyön 1970-luvulla.

‒ Kenialaisten mielissä ero lähetystyön ja kolonialismin välillä on selkeä. Kolonialismi oli negatiivista sotilaineen ja väkivaltaisuuksineen. Kirkko toi lääkkeitä, koulutusta ja tiedon Jumalan rakkaudesta.

Lapsuudestaan hän muistaa, että kirkko puolusti naisten ja lasten oikeuksia sekä korosti koulutusta eli toi ihmisten elämään hyviä asioita ja vastusti haitallisia tapoja kuten aikaisia avioliittoja.

Paula Konttinen on huomannut, että kritiikkiä lähetystyötä kohtaan esittävät nykyisin erityisesti länsimaalaiset, eivät niinkään afrikkalaiset tai kenialaiset.

‒ Keniassa ja muuallakin alueella on nyt vahva suuntaus korostaa hyviä asioita afrikkalaisesta kulttuurista ja olla ylpeästi afrikkalaisia. Tämä näkyy etenkin siinä, että lapsille halutaan antaa afrikkalainen nimi.

Aiemmin monissa Afrikan maissa ajateltiin, että lapselle pitää kasteessa antaa länsimainen raamatullinen nimi.

‒ Työssä pyritään olemaan kulttuurisensitiivisiä ja arvostamaan maan kulttuurin hyviä piirteitä. Kun puututaan epäkohtiin, se tehdään aina yhteistyössä paikallisyhteisön kanssa. Aloite muutokseen pitää aina tulla yhteisöltä itseltään, Sami Konttinen muistuttaa.

POHJOIS-KENIASSA Marsabitin sekä Ileretin alueella lähetys- ja kehitystyötä tehnyt pastori Elias Kithinji toimii tiiviissä yhteistyössä paikallisyhteisön ja etenkin kylien vanhimpien kanssa.

‒ Maalaiskylissä mikään työ ei ole mahdollista, ellei ensin saa kylän vanhimpien luottamusta, Kithinji sanoo.

Hän on työskennellyt alueilla, jossa osa ihmisistä ei ole koskaan ollut tekemisissä kristinuskon kanssa.

‒ Kärsivällisyyttä tarvitaan paljon. Ensin on kuunneltava ja opittava paikallista kulttuuria, usein pitää oppia myös paikallinen heimokieli. Kylissä ollaan vastaanottavaisia Jumalan sanalle, koska pastorina rukoilen ilmaiseksi ihmisten puolesta, Kithinji kertoo.

Marsabitin maalaiskylissä vain nuorempi polvi pukeutuu länsimaisiin vaatteisiin. Vanhempien naisten perinnepukeutumiseen ei kuulu yläosaan kuin ohut naru.

‒ Hyväksyn heidät sellaisina kuin he ovat, vaikka he tulisivat kirkkoon puolialasti. Koska se ei häiritse heitä, se ei häiritse myöskään minua ja kirkkokansaa. Muutokset tapahtuvat hyvin hitaasti ja ihmisten omasta halusta, Kithinji sanoo.

Usko on tärkeä osa elämää, mutta ei niin tärkeä, että luopuisin heimoperinteistäni sen vuoksi.

KAIKISSA KIRKOISSA perinnepukeutumista ei katsota hyvällä. Erityisesti maasaiheimon jäsenillä on kokemuksia siitä, etteivät he ole tervetulleita kirkkoon heimoasussaan. Kenian ortodoksikirkko on monen maasain mielestä poikkeus.

‒ Usko on tärkeä osa elämää, mutta ei niin tärkeä, että luopuisin heimoperinteistäni sen vuoksi, kertoo Dennis Repes.

Hän on pukeutunut perinteiseen maasaisoturin asuun, johon kuuluu paljon helmikirjailtuja koruja ja punasävyistä vartalon ympärille kiedottua kangasta.

‒ Olen ortodoksi, koska koen, että ortodoksinen kirkko aidosti kunnioittaa kulttuuriamme ja tapojamme, Shadrack Risho sanoo.

Kenian ortodoksisella kirkolla on noin miljoona jäsentä. Kirkon kasvun takana on Keniassa viisi vuosikymmentä vaikuttanut arkkipiispa Makarios. Hän on tehnyt isoja kompromisseja siinä, että sallii ortodoksisessa liturgiassa tanssin ja musiikin, joka on oleellinen osa afrikkalaista perinnettä. Usein Kyprokselta kotoisin oleva arkkipiispa jammailee seurakuntalaisten mukana. Paikalliskulttuurin suhteen hän ei pyri kompromisseihin.

‒ En tuputa omaa kulttuuriani, mutta en myöskään puutu millään tavalla mihinkään paikallisiin kulttuurisiin heimoperinteisiin.

Lue myös:

Kenialaislapsi saa koulussa lämpimän ruoan ja iltapalan kotona jaettavaksi

DocPoint-elokuvissa käsitellään uskoa ja rasismia – kokosimme kiinnostavimmat nostot

Ilmoita asiavirheestä