Alussa ei ollut kanaalia ja saarta. Oli iso Doggerland, joka kattoi kaiken nykyisistä Brittein saarista Keski-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Jääkauden loppu nosti vedenpintaa ja kutisti Doggerlandin aluetta, erotti saaria ja Dogger-matalikon.
Suuren Agassiz-jääjärven sulaminen ja maanvyörymät hautasivat Dogger-matalikon alleen. Matalikon viimeisten asukkaiden kohtaloista ei tiedetä. Hukkuivatko he vai pakenivatko veneillä nousevia vesiä?
Tästä on noin 8 000 vuotta aikaa. Silti luonnonkatastrofit, heittelehtivät elinolosuhteet, epätoivoiset venematkat ja hukkumiset ovat kuin suoraan ilmastonmuutoksen uutisvirrasta.
Kaikki eivät uskaltaisi piirtää näin laajoja kaaria, yhdistellä näin kaukaisia historian pisteitä. Vesa Haapala uskaltaa. Helsingin yliopistossa työskentelevä kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori kirjoittaa aina ehtiessään, töiden lomassa, junassa, bussissa, iltaisin, öisin. Tänä syksynä julkaistaan hänen viides teoksensa, runokokoelma Valekuolleet. Siinä kuljetaan historiaa jääkauden reunoilta tähän päivään.
Helsingin yliopistossa työskentelevä kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori kirjoittaa aina ehtiessään, töiden lomassa, junassa, bussissa, iltaisin, öisin.
Valekuolema on joillekin eläimille keino selviytyä ankaran ajan yli. Miksi se on päässyt Vesa Haapalan runokokoelman nimeen?
– Halusin runokokoelmassa miettiä, mitä länsimaisen nykyihmisen elämä on, olemmeko me elossa vai kuolleita.
Vastaus kysymykseen jää avoimeksi. Haapala tekee selväksi, ettei suorasanaisten pamflettirunojen kirjoittaminen ole hänen leipälajinsa. Mieluummin hän puhuttelee samalta tasolta toista kanssakulkijaa.
Haapala arvelee Valekuolleiden olevan aiempia runokokoelmia helpommin lähestyttävää tekstiä.
– Tuntuisi tyhmältä, jos kukaan ei ymmärtäisi, mitä yritän kirjoittaa. Runoissa on tiettyä klassisuutta. Niissä ei ole selkeitä tiettyjen runolajien tunnuksia. Yritän kirjoittaa aika universaalia tekstiä.
Valekuolleet on siitäkin poikkeuksellinen, ehkä viaton tai hyvällä tavalla vanhanaikainen teos, että siitä ei juuri ironiaa löydy.
– Pyrin siihen, että olisin vilpitön ja että kirjoittaisin maailmasta niin kuin tuntuu hyvältä ja oikealta, Haapala sanoo.
Ironia on mahdotonta, maailma tekee sen itse – sen näkee Vesa Haapalan runoistakin.
Ironia on mahdotonta, maailma tekee sen itse – sen näkee Vesa Haapalan runoistakin. Niin kuin vaikka Valekuolleissa esiintyvästä latinankielisestä lausahduksesta Deus Vult, Jumala tahtoo. Sitä pitää vähän selittää.
Alun perin Deus Vult esiintyy apostoli Paavalin ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle – siis Raamatun latinannoksessa Vulgatassa. Paavali kirjoittaa: Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat.
Eikä siinä mitään, oikein kaunis ajatus, mutta sitten ristiretkeläiset ottivat sen iskulauseekseen. Jumalan tahdon nimissä ryöstettiin ja raiskattiin. Nyt uusnatsit ovat omineet ristiretkisitaatin omakseen, ovatpa jotkut jopa töhrineet moskeijoiden seiniin Deus Vult -lauseita. Paavalin lauseen sisältö on heittänyt häränpyllyä jo monella vuosisadalla.
– Deus Vult on kaksiteräinen miekka. Hyvää sanomaa on käytetty monella tapaa, monet merkitykset ovat eläneet rinnakkain, Haapala sanoo.
– Hyvän sanoman mahdollisuus on hukattu monta kertaa. On korostettu järkeä ja omaa mahdollisuutta tehdä maailma paremmaksi. Järkevät ihmiset ovat teknologisessa etevyydessään ja ahneudessaan pistäneet planeetan sekaisin. En minä teknologiaa vastusta, on siinä paljon hyvääkin.
Mutta silti alkaa tulla mieleen ikivanhoja myyttejä, joissa maa on täynnä pahuutta ja ihmiset hukkuvat omaan pahuuteensa.
Deus Vult -lause löytyy myös Englannin itärannikolla sijaitsevan Norwichin kaupungin vaakunasta. Samassa kaupungissa asui 1300-luvulla pyhä Juliana, joka näki sairasvuoteellaan ihmeellisiä näkyjä ja pohti niitä Jumalan rakkauden ilmestys -teoksessaan.
Pyhä Juliana Norwichlainen oli nunna, mutta hyvin poikkeuksellisella tavalla: hän asui kirkon seinään muuratussa pienessä kammiossa. Sen sortin kilvoittelijoita kutsutaan anakoreeteiksi. Siellä, paksujen seinien sisällä, ruton riivaamassa Englannissa, Juliana näki sielunsa silmin, kuinka maassa makaavasta löyhkäävästä ruumiista nousi eloisa, pieni lapsi. Se kuva esiintyy myös Valekuolleet-kokoelmassa.
Julianan teologia tuntuu Vesa Haapalasta täysin epänihilistiseltä: kaiken kauhean keskellä Juliana ei kiellä kärsimystä mutta kuulee silti Jumalan vakuuttavan, kuinka kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.
Julianan vastinparina Valekuolleissa esiintyy Mestari Eckhart. Eckhartille Jumala oli tyhjyyttä ja ilmaisemattomuutta. Sitä Haapala vierastaa.
– Kokemus olemassaolosta kuitenkin on se, että maailmassa on paljon kärsimystä. Eckhartin teologiaan olisi helpompi uskoa, jos ruumiillista maailmassaoloa ei olisi, Haapala pohtii.
– Julianan teologiassa korostuu, että pahassakin on olemassa hyvää. Se on paljon lohdullisempi ajatus kuin se, että pähkäillään, millä lailla Jumala on olemassa.
Vesa Haapalan teoksia lukeneista kriitikoista yksikään ei ole tarttunut niiden tiheisiin kristillisiin viitteisiin.
Vesa Haapalan teoksia lukeneista kriitikoista yksikään ei ole tarttunut niiden tiheisiin kristillisiin viitteisiin. Valekuolleet jopa päättyy kuten luterilainen messu: Lähtekää rauhassa…
Kun kirjan kannet sulkeutuvat, lukijan pitää mennä maailmaan ja elää siellä, rakastaa ja uskoa ihmisten ja kaiken luodun väliseen yhteyteen, Haapala ajattelee.
– Nihilistin maailma on tyhjä merkityksistä, mutta kristinusko on merkitysten uskonto, Haapala sanoo.
Sillä merkityksiin hän uskoo. Varsinkin postmodernissa ajattelussa, jota nykyrunouskin on täynnä, alleviivataan usein kommunikaation mahdottomuutta ja merkityksistä tyhjentynyttä maailmaa. Haapala haluaa nähdä sen toisin.
– Koska kristinuskon Jumala tuli lihaksi ja kärsi, maailma ei ole merkityksetön. Haluan pitää kiinni merkityksen mahdollisuudesta, ei vain tämän elämän jälkeen vaan jo tässä elämässä.
Kristinusko pystyy kuvaamaan hyvin olemassaolon sovittamatonta ristiriitaa, Vesa Haapala pohtii. Niitä ristiriitoja ei väistetä Haapalan runoissakaan. Välimereen hukkuvien pakolaisten ja omien vanhempiensa surmaaman pikkutytön kärsimys ovat läsnä, mutta niin on myös kaiken yli käyvä rakkaus.
– Kristinuskoon kuuluu yhtäältä Jumalan rakkaus ja toisaalta väkivallan, käsittämättömän uhrin ja teodikean kysymykset. Mikään niistä ei selity järjellä tai ratkea.
Kuva: Jukka Granström