Rovasti Markku Ylinen: ”Lapsen kuollessa papillakaan ei ole vastausta miksi-kysymyksiin”

Peräseinäjoen kappeliseurakunnan johtava kappalainen, rovasti Markku Ylinen on juuri jäänyt eläkkeelle ja siivonnut kirjahyllyjään. Vastaan tuli lehtileike maakuntalehdestä vuodelta 1993. Se palautti mieleen muistot 40-vuotisen työuran vaikeimmasta hetkestä.

Ylinen työskenteli tuolloin seurakuntapappina Ilmajoella ja oli oppinut tuntemaan isossa pohjalaisessa maalaistalossa asuvan kolmen sukupolven perheen: nuoren isäntäparin ja kolme lasta sekä vanhanisännän ja -emännän.

– Yhtenä yönä talo paloi maan tasalle. Kaikki muut kuolivat, vain keskimmäinen lapsi jäi eloon kuin ihmeen kaupalla. Se oli koko maakunnassa valtava suru ja järkytys, Ylinen muistelee.

Tapaus nosti vahvat tunteet pintaan papissakin. Mieleen nousi myös oman pienen lapsen kuolema.

– Siinä piti sitten yrittää olla ammatillinen, ettei romahda. Lasten kuolemat herättävät loputtomia miksi-kysymyksiä, joihin papilta ehkä odotetaan vastausta. Sitä joutuu tunnustamaan, että vastauksia ei ole.

”Nuorena pappina tuntui, kuin olisi heitetty laiturilta veteen ja käsketty uimaan”

Markku Ylinen on viihtynyt juurillaan koko ikänsä. Nyt hän asuu vaimonsa kanssa Peräseinäjoella lapsuudenkodissaan ja viljelee pientä kotitilaa. Neljä tytärtä ovat jo muuttaneet omilleen ja lastenlapsiakin on kuusi.

Pappiskutsumus kirkastui Yliselle armeijassa. Jo lapsena ja nuorena hän oli aktiivisesti mukana seurakunnassa, mutta armeijassa oli aikaa lukea ahkerammin Gideonien lahjoittamaa Uutta testamenttia ja pohdiskella.

– Siellä syntyi mielenkiintoisia keskusteluja, kun osa luki miestenlehtiä ja osa Raamattua, Ylinen naurahtaa.

Armeijan jälkeen Helsingin teologinen tiedekunta kutsui. Se antoi nuorukaiselle yleissivistystä sekä kykyä analyyttiseen ajatteluun. Viime kädessä hän kuitenkin oppi ammatissa tarvittavat taidot työkavereilta ja seurakuntalaisilta.

– Piispa Yrjö Sariola vihki minut papiksi syksyllä 1977, ja pääsin Ilmajoen seurakuntaan viralliseksi apulaiseksi. Käytännössä tein paljolti nuorisopapin töitä. Hiukan siinä oli nuorella papilla sellainen olo, että minut heitettiin laiturilta veteen ja sanottiin: lähde uimaan.

Toisaalta Ylinen muistelee kiitollisena ensimmäistä esimiestään, Ilmajoen silloista kirkkoherraa Kauko Hirvosta, joka oli leppoisa ja isällinen esikuva aloittelevalle papille.

”Nuoria moititaan usein turhaan”

Työ nuorten parissa kiehtoi Markku Ylistä koko uran ajan. Vielä Peräseinäjoen kirkkoherrana ja seurakuntaliitoksen jälkeen kappeliseurakunnan johtavan kappalaisen roolissakin hän nautti rippikoulujen pitämisestä. Tänä kesänä hän halusi varta vasten vetää vielä yhden rippileirin.

– Nuoria moititaan usein turhaan. Kun heihin hiukan tutustuu, tajuaa kuinka tosi hienoa porukkaa he ovat. Työni hauskimmat tilanteet olen elänyt rippileirien iltaohjelmia seuratessani ja niihin osallistuessani.

Ylinen on toki huomioinut, että nuorten sosiaalinen elämä on pitkälti siirtynyt verkkoon. Hän ei kuitenkaan lähde arvottamaan tätä kehitystä sen kummemmin.

– Ennen vanhaan rippikoulutuntien tauoilla mentiin uimaan, soutamaan tai pelikentälle. Nyt aika monet tutkivat kännykästä, mitä somessa on oppitunnin aikana tapahtunut.

Vastikään Ylinen tapasi vanhan rippikoululaisensa, jonka kanssa hänellä on aivan erityinen muisto.

– Olimme erämaassa patikoimassa rinkkojen kanssa, kun hän loukkasi jalkansa. Ei siinä auttanut muu kuin kantaa hänet ja rinkka tien varteen. Pieni matka kerrallaan etenimme.

”Pelko oli pahempi kuin pamahdus”

Mieleenpainuva prosessi Markku Ylisen uralla oli reilut kymmenen vuotta sitten tapahtunut seurakuntaliitos. Siinä Peräseinäjoen seurakunta liittyi osaksi Seinäjoen seurakuntaa ja muuttui kappeliseurakunnaksi. Neuvottelut olivat pitkät ja tiukat.

Peräseinäjoella olisi toivottu seurakuntayhtymää. Seinäjoen pelättiin jyräävän yhdistymisessä pienen naapuriseurakuntansa.

– Lopulta pelko oli pahempi kuin paukahdus. Hyvässä hengessä päädyimme nykyiseen tulokseen. Samat työntekijät saivat jatkaa samoissa tehtävissä eikä juuri mikään muuttunut seurakuntalaisten näkökulmasta.

Tuohon aikaan seurakuntaliitokset eivät vielä olleet niin yleisiä kuin sittemmin. Niinpä Ylinen kiersi seurakuntaliitoksen jälkeen useissa seurakunnissa esittelemässä Peräseinäjoen prosessia ja kertomassa siihen liittyvistä kokemuksista.

Kotitilan viljely ja liikuntaharrastukset olivat vastapainoa työlle

Koti ja perhe ovat palauttaneet Ylisen aina maanpinnalle korkeista teologisista sfrääreistä ja auttaneet jaksamaan. Terveellistä vastapainoa työlle ovat olleet myös lukuisat liikuntaharrastukset kuten pyöräily, kävely, hiihto, tenniksen ja lentopallon pelaaminen, jumppa ja kuntosalilla.

Pienen kotitilan viljely on jo kauan tuonut vaihtelua Ylisen elämään. Kesällä kutsuvat peltotyöt ja talvella metsätyöt.

– Toki papin pitää hoitaa myös omaa hengellistä elämäänsä. Yksityinen hiljentyminen on tärkeää. Olen opiskeluajoista saakka pyrkinyt lukemaan Raamattua joka aamu.

Työajaton työ on ollut Ylisen uran varrella sekä hyvä että huono asia. Nuorempana rajaamisen vaikeus ja pikkulapsiperheen haasteet sopivat huonosti yhteen nuorisopapin leirielämän ja iltapainotteisen työn kanssa.

– En silti osaisi kuvitella papin työtä työaikaan sidottuna. Ikä ja kokemus auttoivat rajaamaan. Vaikka kalenteri usein täyttyi pakollisista menoista, oli töiden ajoittamisessa toisaalta vapauttakin.

”Byrokratian rönsyjä voisi karsia, pidetään evankeliumi Kristuksesta keskiössä”

Kirkko muuttui paljon Ylisen työssäoloaikana. Pienellä maaseutupaikkakunnalla ei 40 vuotta sitten juurikaan puhuttu kirkosta eroamisesta ja seurakunnan toimintaan osallistuminen oli aktiivista.

Ylisen kokemuksen mukaan työntekijöiden on nykyään pystyttävä perustelemaan seurakuntalaisille, miksi kirkko on olemassa. Aiemmin kirkon asema ja merkitys oli enemmän itsestään selvä.

Suurimmaksi muutokseksi Ylinen kokee silti byrokratian kasvamisen ja hallinnon lisääntymisen. On tullut lukuisia ATK-järjestelmiä, joiden kanssa papin piti oppia tulemaan toimeen: Kirjuri, Kipa, Lukkari, Katriina, KirkkoHR, Domus, Status.

– Nämä sinänsä tarpeelliset sovellukset ovat lisänneet toimistotyötä. Papin työaikaa kuluu nykyään luvattoman paljon tietokoneen äärellä. Se on pois seurakuntalaisilta.

– Toivon, että kirkon työssä voitaisiin jatkossa keskittyä enemmän perustehtävän hoitamiseen. Byrokratian rönsyjä voisi karsia.

Vapaaehtoisten seurakuntalaisten panoksen lisääntymistä seurakuntaelämässä Ylinen tervehtii ilolla.

– Kirkolla on sanoma, jota millään muulla taholla ei ole. Pidetään evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta keskiössä kaikessa kirkon työssä. Sitä ei tarvitse hävetä eikä piilottaa myöskään yhteistyökuvioissa kuntien ja valtion kanssa.

Tärkein virka on paapan virka

Markku Ylinen on kiitollinen, että sai jäädä terveenä eläkkeelle. Jatkossa hän toivoo voivansa keskittyä erityisesti elämänsä tärkeimpään virkaan eli paapan virkaan.

Lastenlapset ovat innokkaita apureita kyntämisessä, äestämisessä ja viljan puinnissa. Paapan kanssa myös nikkaroidaan ja tehdään monenlaista käsillä.

– Puolison kanssa aion matkustella. Olemme karavaanareita.

Kuva: Antti Eskola

Edellinen artikkeliKirkko vuonna 1917: Uskonpuhdistuksen riemujuhla oli ”harwinaisen henkewä”
Seuraava artikkeliKolumni: Luterilainen Pohjola on omaleimainen maailmankolkka

Ei näytettäviä viestejä