Ovatko kristinuskon pyhät kirjoitukset suurelta yleisöltä sensuroituja ja salattuja, kuten salaliittoromaani Da Vinci -koodi takavuosina väitti? Paavo Huotarin ja Ville Mäkipellon vastailmestynyttä tietoteosta Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023) mainostetaan takakansitekstissä ”ravistelevana tietokirjana”, joka ”romuttaa käsityksemme Raamatun muuttumattomuudesta”. Raflaavasta nimestään huolimatta kirja ei ole sukua Dan Brownin Da Vinci -koodin kaltaisille salaliittoteorioille ja sensaatioväitteille, joissa tarkoitushakuisen totuuden vääristelyn sumuverhoksi ja siteeksi on laitettu tosiasioita.

Sen sijaan kirjassa Helsingin yliopiston eksegeetit vertailevat Raamatun tekstitraditioita sekä niiden sisällä ja välillä tapahtuneita muutoksia. He esittelevät kiinnostavin esimerkein teologeille ja ahkerille raamatunlukijoille tutun tiedon: mikään yksittäinen Raamatun versio ei ole ainut ja aito alkuteksti.

Varsinkin Vanha testamentti on syntynyt niin pitkän ajan kuluessa, että alkutekstien, käsikirjoitusten ja käännösten välillä on tapahtunut monia muutoksia. Osa niistä johtui kirjurien kopiointi- ja käännösvirheistä ja väärinkäsityksistä.

– Raamattu on maailman muokatuin kirja. Sen muuttumattomuus on aika moderni ajatus ja ihanne, Paavo Huotari kiteyttää.

HYVÄSSÄ MIELESSÄ kirja muistuttaa Da Vinci -koodia sikäli, että se on tietokirjaksi vetävää ja viihdyttävää luettavaa.

Osaltaan iskevään ilmaisuun ja taitoon popularisoida tiedettä vaikuttaa se, että Ville Mäkipelto on yksi Suomen suosituimmista tubettajista. Teologian tohtorin ja psykologian väitöskirjatutkijan Youtube-kanavalla on yli 165 000 seuraajaa, ja hänen videoitaan katsotaan 1–2 miljoonaa kertaa kuukaudessa.

Paavo Huotari tekee väitöskirjaansa hepreankielisen Vanhan testamentin kreikankielisestä käännöksestä. Septuagintan teksti on osin varhaisempaa kuin se hepreankielinen tekstilaitos, josta monet raamatunkäännökset on tehty.

– Myös Qumranin tekstien käännökset voivat antaa Raamatun lukemiseen lisää syvyyttä.

Pyhien tekstien kirjurit tekivät muutoksia aiempiin teksteihin, kun uskonkäsitykset muuttuivat tai historia osoitti jonkin aiemmin kirjoitetun tiedon vääräksi. Tätä voi kutsua nykytermein joskus sensuroinniksikin.

Esimerkiksi muinaisen Israelin alueella elänyttä ajatusta monijumalaisuudesta haluttiin häivyttää.

Toista Samuelin kirjaa pitkälti seuraava, myöhemmin kirjoitettu Ensimmäinen Aikakirja sensuroi tarinan ihannoidun Daavidin suuresta synnistä – Daavid tapatti viettelemänsä Batseban aviomiehen Urian.

Tunnettu muutos on myös Daavidin ja Goljatin tapaus (1. Sam. 17). Varhaisemmassa tekstissä Goljat on parimetrinen, mutta myöhemmässä versiossa jo yli kolmimetrinen, mikä korostaa Daavidin voiton suuruutta.

MOLEMMAT KIRJOITTAJAT ovat taustaltaan helluntailaisia mutta aikuisiällä luterilaisiksi kääntyneitä. Myös heidän oma suhteensa Raamattuun on muuttunut.

Paavo Huotari kasvoi Helsingin Kalliossa kodissa, jossa Raamattu oli elämän ohjenuora. Seurakunnassa Raamattua tulkittiin vertauskuvallisesti ja hyvin henkilökohtaisesti omaan elämään peilaten. Luterilainen kirkko veti puoleensa monimuotoisuudellaan.

– Nautin siitä, miten luterilaisen kirkon sisällä väitellään. Se tuntui vapauttavalta. Jo Uusi testamentti maalasi kuvan seurakunnista, joiden DNA:ssa näkyi moniäänisyys ja riitelykin.

Tutkimus Raamatun moninaisuudesta ja tekstimuutoksista ei Huotarin mielestä nakerra sen luotettavuutta kristinuskon perushkirjana.

– Minulle muuttumattomuuden ihanteen murentuminen on tehnyt Raamatusta vain rakkaamman, sillä sen inhimillistä puolta on helpompi ymmärtää kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan.

Erilaiset kristilliset yhteisöt heijastavat sitä, että myös Raamatun kirjoitukset sisältävät erilaisia painotuksia, ristiriitaisuuksia ja kirjoittajien omaan aikaan sidottua ymmärrystä.

– Me olemme elävässä dialogissa Raamatun tekstien, niiden ajatusten ja arvojen kanssa aina kun luemme sanaa. Kristittynä ja luterilaisena pappina ajattelen, että tämä on suorastaan pyhä asia, Huotari sanoo.

PIETARSAARELLA KASVANUT Ville Mäkipelto luki niin ikään Raamattua jo alakouluikäisenä. Teininä hän hankki version, jossa vanha ja uusi käännös ovat rinnakkain, ja teki havaintoja niiden eroista. Hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että Raamatussa olisi virheitä.

– Nuorelle Villelle oli tosi iso kriisi huomata, että jänistä kutsuttiin märehtijäksi.

Helpotusta toivat helluntailaisteologit, joiden mukaan Raamatun jumalallisuus ei kaadu asiahvirheisiin. Kriittisemminkin sai siis ajatella.

Lukiolainen teki tutkielman Markuksen evankeliumin erityishpainotuksista. Hänen omaksumansa tiukka käsitys ”raamatullisuudesta” muuttui.

– Raamatullisuus on uskonyhteisöissä usein kiertoilmaisu yhteisön ja sen johtajien omille tulkinnoille.

Mäkipelto pitää ongelmallisena sitä, jos alkutekstien ja käännösten eroista vaietaan ja ajatellaan liian yksisilmäisesti, että meillä on vain yksi oikea Pyhän Hengen ohjaama teksti. Ainoan oikean tulkinnan edustajat syyllistyvät joskus Raamatun väkivaltaiseen käyttöön.

– Kaikki asiat maailmassa muuttuvat, mutta monien on vaikea hyväksyä pyhien tekstien ja niiden tulkinnan muutosta.

Mäkipelto teki eksegetiikan väitöskirjansa Joosuan kirjasta. Hän havahtui siihen, miten Jumala käskee Joosuaa joukkoineen tappamaan lähialueiden ihmiset, naisia ja lapsia myöten. Kirjaa onkin käytetty paljon sodissa ja poliittiseen propagandaan.

– Jumalan suuhun on laitettu oikeutus muiden kansojen tappamiseen. Viimeistään Joosuan kirjaa tutkittuani myönsin itselleni, että Raamatun kirjoittajilla oli jopa Jumalasta vääriä käsityksiä.

Jumalan tahdon ja todellisuuden ymmärtäminen on pitkä kehitysprosessi, josta nyt julkaistu kirjakin kertoo.

– Raamattu ja sen tulkinnat ovat syntyneet eri aikojen ihmisten käymässä dialogissa toisten ihmisten ja Jumalan kanssa, ja siinä vuoropuhelussa mekin voimme olla mukana. Raamatun käyttöömme tuo lisää lempeyttä, jos tajuamme tämän.