[Arkistojuttu] Itä-Helsingin kaduilla liikkuu huomiota herättävän paljon ulkomaalaistaustaista väkeä. Miten seurakunnat tekevät maahanmuuttajatyötä täällä, missä sen tarve on Suomen suurin?
Maahanmuuttajatyö aloitettiin Itä-Helsingin seurakunnissa 1980-luvulla. Silloin Suomeen saapuivat ensimmäiset pakolaiset muun muassa Vietnamista. Seuraavalla vuosikymmenellä vilkastunut Inkeriläisten paluumuutto lisäsi maahanmuuttajatyön tarvetta entisestään. Samaan aikaan Somalian sisällissota toi joukoittain somaleja Itä-Helsinkiin.
Seurakunnassa avuntarvitsijan kohtaa yleensä ensimmäisenä diakoniatyöntekijä. Esimerkiksi Vuosaaren seurakunnan diakoniatyö ryhtyi järjestämään Helsingin kaupungin sosiaaliviraston kanssa maahanmuuttajille asukasiltoja ja naisten ruoanlaittopiirejä. Yhteistyötä tehtiin myös hiippakunnan ja Suomen Lähetysseuran kanssa. Vuosaaressa käynnistettiin vuoropuhelutilaisuudet muslimien kanssa. Nykyisin dialogitapaamisia ohjaa Kirkkohallituksen ulkoasiainosasto.
Silloisen Mellunkylän, nykyisen Mikaelin seurakunnan ensimmäisenä monikulttuurityöhön erikoistuneena diakoniatyöntekijänä aloitti vuonna 1997 Tarja Korpaeus-Hellsten.
Mellunkylässä perustettiin tuohon aikaan kotouttamistyön viranomaisverkostoja, joissa oli mukana muun muassa terveydenhuollon ja päivähoidon edustajia. Työ aloitettiin pakolaisnaisten parissa.
− Aluksi oli arkuutta kutsua seurakuntaa mukaan, koska maahanmuuttajat eivät välttämättä olleet kristittyjä. Nyt näyttää siltä, että kirkkomme ja muutkin uskonnolliset yhteisöt ovat lunastaneet paikkansa kotouttavana tahona. Niiden merkitys ihmisen hyvinvoinnille tunnustetaan, Korpaeus-Hellsten arvioi.
Nykyisin hän toimii Helsingin seurakuntayhtymän kansainvälisen työn sihteerinä.
Leiri kotouttaa
Vartiokylän rovastikunta järjestää kesäisin suosittuja monikulttuurisia perheleirejä.
– Leirit kokoavat yhteen laajan kansallisuuksien kirjon. Leireillä on saavutettu mahtavia yhteyden kokemuksia. Osallistujat saavat toisistaan vertaistukea ja ystäviä, diakoni Kaarina Kauppila Vuosaaren seurakunnasta kertoo.
– Eräskin osallistuja huokaisi, että leiri oli parasta, mitä hänelle on tapahtunut seitsemään vuoteen, jotka hän on Suomessa asunut.
Inkerinsuomalaisilla on Itä-Helsingissä vilkasta toimintaa. Mikaelin ja Vuosaaren seurakuntien raamattu- ja keskustelupiirit toimivat viikoittain. Kaksi kertaa vuodessa pidettävät juhlat kokoavat paikalle 100–120 henkilöä eri puolilta pääkaupunkiseutua.
Kaikissa Helsingin seurakunnissa on monikulttuurisen työn yhteyshenkilö, joka on useimmiten diakoniatyöntekijä. Myös muihin paikallisiin toimijoihin pidetään yhteyttä. Esimerkiksi Herttoniemessä yhteistyökumppanina on Somali-liitto.
Äidinkieli on uskon kieli
Seurakunnat toivottavat maahanmuuttajat tervetulleiksi myös heidän omilla äidinkielillään. Vieraskielistä työtä on ollut Helsingissä jo parikymmentä vuotta. Jumalanpalvelus äidinkielellä suo tulijalle pienen lepohetken kaikesta vieraasta.
Koko Helsinkiä palvelevat venäjänkielinen ja arabiankielinen seurakuntatyö on organisoitu Itä-Helsinkiin, venäjänkielinen Mikaelin seurakunnan yhteyteen ja arabiankielinen Herttoniemen seurakuntaan. Vironkielinen ja kiinankielinen työ tapahtuvat Kallion seurakunnan siipien suojissa.
Nämä työmuodot tukevat oman äidinkielen, kulttuurin ja identiteetin säilymistä sekä kotoutumista.
Venäjänkielinen seurakuntatyö järjestää säännöllisesti messuja sekä raamattupiirejä ja nuorteniltoja Kontulan ja Mellunmäen lisäksi Vuosaaressa ja keskustassa.
– Järjestämme säännöllisesti myös aikuisrippikouluja ja isoskoulutusta, pastori Vladimir Blaginin kertoo.
Venäjänkielellä ilmestyy oma lehti, joka postitetaan yli 700 kotiin.
Blagininin mukaan suurin haaste on ihmisten tavoittaminen.
– Puskaradio on tärkein kanavamme. Toisaalta maallistuminen on hyvin yleistä venäläisten keskuudessa. Heidän elämänsä suuntautuu työhön ja perheeseen. Hengelliset kysymykset eivät ole paljon esillä.
Pastori on monitoimiauttaja
Herttoniemenrannassa toimitetaan joka sunnuntai arabiankielinen messu.
‒ Vaikka suomea taidankin, on tärkeää, että messu on omalla äidinkielellä. Sillä tavalla koen olevani enemmän turvassa, palestiinalaissyntyinen, Suomessa pitkään asunut Michael Fakeh sanoo.
Arabiankielisen työn pastorin Ramez Ansaran mukaan toiminnassa on mukana noin 160 henkilöä eri puolilta pääkaupunkiseutua. Messujen lisäksi järjestetään esimerkiksi ihmisoikeus- ja rukousiltoja.
Arabiankielisistä maahanmuuttajista suuri osa on kristittyjä. Herttoniemenrantaan kokoontuneet seurakuntalaiset kertovat käyvänsä myös katolisissa ja ortodoksisissa messuissa. Kirkkokuntien raja-aidat eivät ole heille korkeita.
– Seurakuntamme ovet ovat auki kaikille, myös muslimeille. Ei ole meidän tehtävämme käännyttää, vaan se on Jumalan tehtävä.
Ansara kertoo, että 70 prosenttia hänen työstään on ihmisten auttamista. Pastorin puoleen käännytään, kun tarvitaan tietoa koulutuksesta tai työpaikasta tai apua viranomaisten kanssa asiointiin. Seurakuntalaisetkin auttavat toisiaan esimerkiksi toimimalla tulkkeina.
Vuosaaren seurakunnan tiloissa kokoontuu lisäksi korealainen Church of Nazarene sekä Sion-seurakunta, joka kokoaa lähinnä Angolasta ja Kongosta muuttaneita.
Helsingin seurakuntayhtymä tukee myös Anglikaanisen kirkon ja Helsingin kansainvälisen seurakunnan (IEC) englanninkielistä toimintaa.
Valmis muuttumaan?
Maahanmuuttajatyö käynnistyi Itä-Helsingissä diakonian piirissä. Nykyisin seurakunnissa pyritään siihen, että monikulttuurinen työote leviäisi kaikkiin työmuotoihin. Maahanmuuttajia kutsutaan mukaan kotiseurakuntansa kaikille avoimeen toimintaan, messuihin ja viikkotoimintaan. Integroituminen on kuitenkin suuri haaste.
− Miten saamme maahanmuuttajat kokemaan itsensä tervetulleiksi toimintaan ja miten tavoitamme heidät? Sekä toimintaa että tiedotusta on kehitettävä, Kaarina Kauppila pohtii.
Vartiokylän rovastikunnassa kehitetään parhaillaan uusia toimintamalleja varhaisnuorisotyöhön ja etsitään kaikille työntekijöille eväitä maahanmuuttajien kanssa toimimiseen.
Projektityöntekijä Daniela Saba kertoo, että varhaisnuorisotyössä raja-aitoja ei näy: esimerkiksi Vuosaaren seurakunnan kaikille avoimessa junnukahvilassa käy paljon somalinuoria ja muita ulkomaalaistaustaisia.
Saba on ryhmäyttänyt koululuokkia ja pohtinut yhdessä kerhonohjaajien kanssa erilaisuuden kohtaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja asenteita. Tarkoituksena on opettaa lapsille jokaisen ainutlaatuisuutta ja erilaisuuden merkitystä.
− Tietoa ja asennekasvatusta tarvitaan, jotta niin työntekijät kuin seurakuntalaisetkin oppisivat ymmärtämään erilaisista taustoista tulevia ihmisiä ja myös arvostaisivat erilaisuutta.
Suuri osa maahanmuuttajista on kristittyjä, mutta evankelis-luterilaisuus on monelle vierasta. Yksi haaste on, että maahanmuuttajat eivät löydä kirkkoa: se ei näy suomalaisessa arjessa.
– Seurakunnassa jo toimivia maahanmuuttajia tulee rohkaista luottamustehtäviin ja muutenkin ottamaan vastuuta seurakunnassa, Korpaeus-Hellsten korostaa.
Myös ihmisoikeuksiin ja niiden toteutumiseen liittyvät kysymykset ovat osa monikulttuurista työtä.
− Muun muassa turvapaikkaa hakevat kaipaavat usein seurakunnan tukea. Tämä saattaa tarkoittaa yhteydenottoa viranomaisiin heidän kanssaan tai heidän puolestaan. Seurakunnalla on yhteisönä tässäkin mahdollisuus toteuttaa lähimmäisyyttä, olla kärsivän ja apua tarvitsevan rinnalla, Korpaeus-Hellsten muistuttaa.
Joka kuudes vieraskielinen
Itä-Helsingissä asuu kaikkiaan 150 000 ihmistä. Heistä 24 000 puhuu äidinkielenään muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia. He ovat lähtöisin etenkin Venäjältä, Virosta ja Somaliasta.
Lähes kolmannes Helsingin ulkomaalaistaustaisista asuu Mellunkylän ja Vuosaaren alueilla. Erityisen paljon heitä on Kivikossa ja Meri-Rastilassa. Ulkomaalaistaustaiseksi lasketaan henkilö, joka on ulkomaan kansalainen tai ulkomailla syntynyt Suomen kansalainen.
Vartiokylän rovastikunta koostuu viidestä suomenkielisestä evankelis-luterilaisesta seurakunnasta. Ne ovat Herttoniemi, Mikael, Roihuvuori, Vartiokylä ja Vuosaari. Vartiokylän rovastikuntaan kuuluu yhteensä 86 000 jäsentä.
Juttu ilmestynyt Kirkkomme lähetys -lehdessä 2/13. Kirjoittaja on Vartiokylän rovastikunnan diakoniatiedottaja. Kuva: Juha Määttä.
Kirjoitusta varten on haastateltu Herttoniemen seurakunnan diakonissa Heli Mattilaa sekä Vuosaaren seurakunnan pastoreita Marketta Antolaa ja Tiina Ahosta.