Valvomisen sunnuntai, Matt. 24: 36-44, Martti Vaahtoranta

1.
En ihan niin kuin eilistä päivää, mutta silti hyvin muistan ne vakavat ja pelottavatkin hetket, jotka – ehkä lukion ensiluokkalaisena – vietin meidän poikienhuoneessa lukien erästä amerikkalaista, sittemmin klassikoksi muodostunutta lopunaikoja käsittelevää kirjaa.
Ei, ei se ollut luterilainen kirja. Luterilaisia kirjoja ei siihen aikaan juuri liikkunut niissä piireissä, joissa minä pyörin. Mutta lopunajoista oli puhe.
Ja hyvä niin. Hyvä, että niistä puhuttiin. Yleensä niistä puhutaan liian vähän.
Pahimmillaan annetaan sellainen kuva, että kristillisen uskon tehtävänä olisi vain taata meille mahdollisimman hyvä ja onnistunut maallinen elämä. Sen loppumisesta hienotunteisesti vaietaan. Puhutaan mielekkyydestä ja joskus myös menestyksestä, mutta unohdetaan kertoa, että elämämme täällä maan päällä on joka tapauksessa lyhyt ja usein onneton. Sanomatta jää myös, että onnetonkin elämä päättyy hyvin, jos se eletään pitäen loppu mielessä ja uskossa kurottautuen sitä kohti, mitä lopun jälkeen tapahtuu. Vaellus voi olla vaikeaa, mutta loppu kruunataan. Ja se on pääasia.
Parhaimmillaan muistutetaankin, että meistä jokaisen ”lopunajat” ovat käsillä viimeistään silloin, kun ikää alkaa olla sen verran kuin minulla. Tai oikeastaan ne alkavat jo aivan nuorena. Täysin yllättäen voi tulla eteen se päivä, jolloin armon aika meidän kohdaltamme päättyy ja alkaa se toinen ja toisenlainen aika, jolla ei enää ole loppua ollenkaan ja jota vietämme joko perillä taivaassa tai ikuisesti hyljättyjen joukossa, helvetin kauhujen keskellä.
2.
On hyvä muistaa, että vaikka Herramme antaisi armossaan tälle maailmalle vielä kymmeniä, satoja tai kenties tuhansia vuosia armonaikaa, meidän aikamme on korkeintaan sata vuotta ja vähän päälle ja useimmille meistä vielä paljon lyhyempi jakso sitä historiaa, joka alkaa maailman luomisesta ja päättyy sen tuhoutumiseen ja siihen, että Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan. Meidän henkilökohtainen lopunaikamme alkaa siitä hetkestä, kun synnymme, ja se loppuu siihen, kun meidät otetaan pois elävien maasta. Ja se voi tapahtua koska tahansa, ilman ennalta käyvää varoitusta, paitsi sitä, jonka Jumala sanassaan meille aina uudelleen antaa.
Hyvä siis, että puhutaan edes jokaisen ihmisen henkilökohtaisista ”viimeisistä ajoista”. Vielä parempi olisi, jos puhuttaisiin myös siitä, että koko ihmiskunnan ja jopa kaiken luodun aika on vain rajattu jakso, joka kerran alkoi ja kerran myös päättyy. Toisin, kuin materialistinen filosofia olettaa, edes kuollut aine ei ole ikuista, saati elollinen elämä. Eikä elämä myöskään ole aina uudelleen alkupisteeseensä palaava loppumaton pyörimisliike, niin kuin idän filosofiat opettavat.
Ajalla on alku, joka ei toistu, ja loppu, joka on todella loppu. Alkuun ei enää palata, vaan alkaa uusi, päättymätön, ajaton aika. Emme synny kuoltuamme aina vain uudelleen päättymättömään elämän kiertoon saman maailmankaikkeuden puitteissa, vaan me kuolemme, emmekä vain me, vaan myös tämä maailma tuhoutuu, kun sen aika on tullut täyteen. Sitten Jumala luo uudeksi kaiken niin, ettei kuolemaakaan enää ole, mutta ei myöskään uutta alkua niille, joiden osaksi tulee ikuinen kuolema.
3.
On hyvä puhua Raamatun tavoin myös maailman lopunajoista eikä vain jokaisen meidän kuolevaisuudesta. Ehkä juuri sen tähden olin nuorena niin ahdistunut ja peloissani lukiessani läheiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa profetiaa, etten nuorena vielä oikein osannut ajatella omaa kuolemaani, mutta se, kuinka kuvattiin uhkia, jotka kohdistuivat tuttuun elämänpiiriini, tuli iholle ja meni vielä ihon allekin. Voi myös olla, että samoihin aikoihin levinneet maalliset, synkät ennusteet globaalin ekosysteemin romahtamisesta tai kaiken tuhoavan ydinsodan vaarasta loivat pohjaa kristilliselle opetukselle ”viimeisistä ajoista” – että ne eivät olekaan onnellisia ja iloisia edistyksen, rauhan ja kasvavan hyvinvoinnin, vaan suuren ahdistuksen aikoja. Ja sitten tulee loppu, todella loppu.
Se, mikä on varmasti totta jokaisen ihmisen elämässä, tulee lähemmäs meitä, jos se heijastetaan seinälle vähän kauemmas meistä. Niin kuin pieni lapsi pelkää enemmän isän ja äidin kuolemaa kuin omaansa, samoin meidän kohtaloamme valottaa sen näkeminen, mitä maailmallemme on tapahtumassa ja kerran varmasti tapahtuu. On sen tähden hyvä, että meille kerrotaan myös muun elämän rajallisuudesta eikä vain meidän omasta kuolemastamme.
4.
Oman kuolevaisuutemme me pystymmekin ihmeellisellä tavalla torjumaan. Elämme viimeistä päiväämmekin kuin eläisimme ikuisesti maan päällä. Ja kuitenkin kuolema on ainoa varma asia elämässämme, ellemme kuulu niihin, joiden eläessä Herra jo tulee takaisin ja ottaa meidät ennen ajallista kuolemaamme luokseen.
Ei meidän eikä maailman kuolevaisuutta tee tyhjäksi, että emme menehtyneetkään siinä auto-onnettomuudessa, johon nuorena jouduimme, emmekä siihen syöpään, jonka keski-ikäisinä selätimme, ei myöskään se, että muutaman kymmenen vuoden takaiset synkät ennusteet maailman tilasta eivät toteutuneetkaan, eikä sekään, jos ilmastonmuutoksesta huolimatta maapallo säilyy suurelta osin asuttuna. Sekä omassa elämässämme että maailman kokonaisuudessa nämä siirretyt ”viimeiset käyttöpäivät” eivät merkitse, etteikö joskus olisi todella se hetki, jolloin pakettimme kylkeen ei enää lyödä uutta hintalappua, jossa olisi taas uusi päivämäärä. Kerran on se hetki, jolloin lähtö tulee.
5.
Se tulee meistä jokaiselle, mutta myös maailmallemme. Jumala voi kyllä lykätä tuomionsa toimeenpanemista. Silti joskus armonaika loppuu niin meiltä kuin koko ihmiskunnaltakin. Aika loppuu jopa luomakunnalta, joka huokailee raskaan taakan alla meidän tähtemme kärsien.
Luomakunnan kärsimyksen näemme kuitenkin joskus selvemmin kuin oman kuolevaisuutemme. Saatamme aikuisinakin kokea maailmaan, elinympäristöömme ja sivilisaatioomme kohdistuvat uhkatekijät vahvemmin kuin tiedon siitä, että itse kerran lähdemme täältä. Silti juuri noissa ulkoisissa vaaroissa koemme pelon omasta kuolemastamme.
Niin ainakin minulle kävi, kun nuorena luin mainitsemaani kirjaa. Lukiessani lopunajan ahdistuksista mietin, ”kuka sitten oikein voi kestää, ja miten”.
Ehkä kysymys esitettiin myös kirjassa itsessään. Ainakin vastauksen luulen muistavani, mutta myös sen, että ensimmäisen, lohdullisen tunteen jälkeen se ahdisti minua vielä enemmän kuin se, mitä olin siihen mennessä lukenut. Sillä ohjeeksi kirjassa annettiin, että kestääkseen loppuun asti piti ”täyttyä Pyhällä Hengellä”.
6.
Oliko se huonosti sanottu? Oli. Mutta onko sitten väärin tai huono asia ”täyttyä Pyhällä Hengellä”? Ei. Ei tietenkään!
Mikä tuossa ohjeessa sitten oli ”huonoa”? – Se, että siinä käskettiin minun tehdä jotakin, mistä en edes oikein tiennyt, mitä se oli, enkä varsinkaan, miten sen saavuttaisin. Minusta ei ollut täyttämään itseäni Pyhällä Hengellä.
Ei kirjassa taidettu edes kertoa, mitä sellaisella ”täyttymisellä” tarkoitettiin. Tosin en ole varma, että nyt, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, vielä muistan kaiken kirjasta ja annan oikean todistuksen siitä. Voi olla, etten osannut silloin lukea sitä, etten ymmärtänyt, mitä siinä sanottiin. Voi olla, ettei minussa ollut silloin vielä vastaanottavaa ”antennia” sanomalle, joka minulle ehkä lähetettiin.
Tai sitten ei. Ehkä kirjassa todellakin vain ensin uhkailtiin ja sitten vaadittiin, mutta ei annettu mitään. Se oli se vaikutelma, joka minulle siitä syntyi ja jonka yhä muistan melkein kuin eilisen päivän.
7.
Tai sitten kirjassa sittenkin puhuttiin Nooan arkista, niin kuin Jeesus puhuu siitä tämän päivän evankeliumissa. Jeesus nostaa Nooan esikuvaksi siinä tilanteessa, joka meillä ja maailmalla on edessämme. Niin Hän opettaa, kuinka meidän pitää suhtautua tulevaan tai jo käsillä olevaan tuhon uhkaan. Ja siinä on myös Pyhällä Hengellä oma, tärkeä tehtävänsä, vaikka mistään „Pyhällä Hengellä täyttymisestä“ ei päivän evankeliumissa puhutakaan.
Mutta mikä Nooan elämässä sitten oli niin esimerkillistä? Se, että hän kuuli Jumalan profeetallisen sanan ja noudatti Jumalan käskyä, vaikka se hänestäkin varmaan kuulosti hullulta. Sillä Jumala käski Nooaa rakentamaan valtavan laivan kuivalle maalle!
Voin kuvitella, että sitä käytiin kauempaakin katsomassa ja naureskelemassa paikalliselle kylähullulle ja tämän touhuille. Miksi tehdä jotakin noin vaivalloista ja suuritöistä, kun elämässä olisi niin paljon muutakin tärkeää ja mielekästä tekemistä, kovaa työtä perheen elättämiseksi ja sen vastineeksi mukavaa vapaa-aikaa hyvän ruoan ja juoman parissa, iloisia häitä ja kutkuttava odotus, koska ensimmäiset lapsenlapset ilmaantuisivat maailmaan. Miksi rakentaa arkkia kuivalle maalle? Voi sinua, Nooa!
8.
Jeesus jättää ehkä tarkoituksella mainitsematta, että Nooan aikalaiset eivät ainoastaan viettäneet normaalia, puuhakasta arkista elämää, joka tuntui jatkuvan toistaen vuosi vuoden jälkeen aina samaa kiertoa, mutta myös tuoden mukanaan kiinnostavia haasteita ja iloisia juhlia. Mooseksen ensimmäisessä kirjassa kerrotaan myös asian pimeästä puolesta: että Jumala oli väsynyt ihmisten pahuuteen.
Ehkä Jeesus jättää tämän mainitsematta, jotta ymmärtäisimme, ettemme me, kunnon suomalaiset, ole kovinkaan toisenlaisia kuin tuon ajan ihmiset. Ellei Jumala olisi antanut sateenkaarta merkiksi siitä, ettei Hän enää hävitä maata, ennen kuin Hänen pelastushistoriansa Jeesuksessa Kristuksessa täyttyy, meidän olisi jo ajat sitten käynyt, niin kuin silloin kävi. Niin – huomaammeko, kuinka ihmeellistä on esimerkiksi se, että kahden hirveän maailmansodan jälkeen olemme Suomessa ja Euroopassa saaneet nauttia pitkän pitkästä rauhan ja hyvinvoinnin ajasta. Emme tuhoutuneetkaan ydinpommien räjähtelyyn kylmän sodan vaihtuessa kuumaksi, koska Jumala näki sateenkaaren ja muisti liittonsa, jonka Hän solmi luomakuntansa kanssa.
Tosin siinä, että syödään ja juodaan, mennään naimisiin tai järjestetään lasten häitä, ei ole itsessään mitään pahaa. Päinvastoin. Ruoka ja juoma ovat Jumalan suuria lahjoja, ja yhteinen ateria paljon muutakin kuin „energiatankkausta“. Häissä ja lasten synnyttämisessä taas toteutuu se Jumalan kuvaisuus, jonka Hän miehessä ja vaimossa loi ja asetti.
Pahaa on sen sijaan se, mitä löytyy niin ajatuksina, sanoina kuin tekoinakin kunnollisen pintamme alta, kun sitä vain vähän raaputtaa. Ennen kaikkea pahaa on se, että kaiken touhun ja hauskanpidon keskellä unohdetaan Jumala, elämän Antaja, jonka edessä kerran jokainen meistä joutuu tekemään tiliä, ja samalla unohtuu lähimmäinen, joka tarvitsee meitä ja meidän apuamme. Pahaa on se, että unohdetaan, että tämä maailma on vain vähäksi aikaa annettu kodiksemme ja ettei paluuta alkuun ole, kun sade alkaa eikä pääty, ennen kuin kaikki inhimillinen elämä hautautuu hukuttavan veden alle.
9.
Tai ei oikeastaan kaikki. Nooa ja Nooan perhe selvisivät, ja ne eläimet, jotka olivat heidän kanssaan arkissa. Ei Nooakaan tosin mikään kiusauksille immuuni synnitön pyhimys ollut. Sellaisena, kuin hän oli, hän kuitenkin kuunteli Jumalan ääntä ja otti todesta käskyn rakentaa arkki. Ja nyt, kun muu maailma hukkui, sama vesi, joka hautasi sen ja siinä asuvat ihmiset alleen, kantoi arkkia ja Nooan perhettä kauniisti turvaan.
Eikä tätä kerrota meille sitä varten, että pohtisimme, kuinka arkkiin mahtuivat kaikki eläimet tai kuinka ylipäätään saamme kertomuksen vedenpaisumuksesta sopimaan yhteen sen kanssa, mitä muuten tiedämme muinaisista ajoista. Niitäkin asioita kyllä sopii ja pitääkin pohtia. Meille Jeesus kuitenkin kertoo Nooan päivistä sitä varten, että mekin osaisimme valmistautua omaan, henkilökohtaiseen ja koko maailmalle koittavaan viimeiseen päivään niin, ettei se yllättäisi meitä yhtä valmistautumattomina kuin Nooan naapureita. Jeesus siis vastaa siihen kysymykseen, johon minä en löytänyt vastausta lukiessani nuorena kirjaa, josta kerroin.
Sillä näin P. Pietari kirjoittaa 1. kirjeessään:
Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta. Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena – joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta – Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta, hänen, joka on mennyt taivaaseen ja on Jumalan oikealla puolella; ja hänen allensa ovat enkelit ja vallat ja voimat alistetut. (1 Piet. 3:18-22)
10.
Jeesus asettaa meille Nooan esimerkiksi, jotta mekin kuulisimme ja uskoisimme Jumalan sanan, joka lopulta viittaa Häneen itseensä. „Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö.“ Ei ole puhe siitä, mitä meidän pitäisi pystyä tekemään, ei siitä, että meidän pitäisi osata omin päin täyttyä Pyhällä Hengellä kestääksemme viimeisten aikojen ahdistukset ja oman kuolemamme hetken. Puhe on siitä, mitä Hän on tehnyt meidän puolestamme ja mitä Hän on meille myös jo antanut pyhässä kasteen sakramentissa.
Kun sinut kastettiin, sinut täytettiin Pyhällä Hengellä. Kasteeseeni minunkin siis olisi silloin nuorena pitänyt uskossa palata, jotta olisin päässyt Pyhän Hengen vahvistavasta armosta osalliseksi. Vai olinko sitä etsivässä ja kaipaavassa uskossani jo silloin, sillä olinhan kaikesta huolimatta jäsen seurakunnassa ja melkein joka pyhä kirkossa sanaa kuulemassa, rukoilemassa ja veisaamassa? Niin itse uskon.
11.
Myös sinut otettiin kasteessa mukaan Jumalan itsensä rakentamaan arkkiin. Se arkki on Hänen Kirkkonsa, Hänen pyhä seurakuntansa. Ja niin kuin Jumalan oikea temppeli rakentuu elävistä kivistä Kristuksen hengelliseksi ruumiiksi, samoin Jumalan oikea arkki rakentuu elävistä laudoista, kölipuusta, kaarista ja täkkiplankuista laivaksi, joka kelluu turvallisesti siinä samassa vedessä, joka hukuttaa ne, jotka eivät suostu astumaan laivaan silloin, kun aikaa vielä on.
Sama kasteen vesi, joka kelluttaa laivaa ja niitä, jotka parannuksessa palaavat turhilta teiltään kasteen armon ja Pyhän Hengen osallisuuteen, se sama vesi hukuttaa alleen ne, jotka nauravat koko laivalle ja Nooan hullulle projektille ja vähät välittävät siitäkään armosta, joka heidän osakseen on jo lapsena kasteessa tullut. Ja niin toinen otetaan, nimittäin arkkiin, vielä viimeiselläkin hetkellä, kun nouseva vesi alkaa jo kelluttaa sitä, mutta toinen jätetään hautautumaan vuorilta syöksyvän vesimassan alle.
12.
Sen tähden, rakkaat veljet ja sisaret: rakennetaan me arkkia, vaikka maailma pilkkaisi ja ihmiset nauraisivat! Rakennetaan pyhää Kirkkoa, koska Jumala on käskenyt niin, vaikka se olisi kuinka vanhanaikaista ja turhaa niiden silmissä, joiden mielestä elämä on ihanaa ja liian lyhyt tuhlattavaksi muuhun kuin työhön ja rahan tekemiseen, nautintoihin ja lomailuun. Rakennetaan pyhää Kirkkoa, että moni sellainen, joka väsyy työhönsä ja jolta rahaa enemmän menee kuin tulee ja jonka elämä on nautintojen ja lomailun sijasta kärsimystä ja vailla hetken lepoa, että moni sellainen voisi löytää lankkongin, joka vie Jumalan arkkiin. Rakennetaan pyhää Kirkkoa, että myös ne, jotka keskelle tavallisen elämän tavallisten surujen ja tavallisten ilojen kuulevat lähestyvän rankkasateen kohinan ja ymmärtävät, että se on synnin tähden kaiken loppumisen merkki, että he voisivat tarttua niihin pelastusrenkaisiin, joita Arkista heitetään heille.
Ja silloin näemme, kuinka myrskyävässä vedessä ei ole vain pelastusrenkaita, vaan itse Arkin kapteeni. Hyytävän kylmässä vedessä ja myrskyn kourissa kamppailee hukkuvia pelastaen se sama Herra Jeesus, joka Golgatalla näytti uppoavan aaltojen alle, mutta joka voitti synnin ja nousi kuolleista.
Sen tähden sinunkaan ei tarvitse hukkua, kun oman elämäsi ja lopunaikojen ahdistus käy kimppuusi. Jeesus on voittanut synnin ja kuoleman vallan, ja Hänessä sinäkin oleva voittaja. Sillä Jeesus pyhitti meren kuohut kasteen kimaltavaksi vedeksi, joka Jumalan armon auringossa loistaa Pyhän Hengen valoa kaikille arkissa oleville. Siinä arkissa saamme pelotta tehdä matkaa kohti omaa viimeistä päiväämme ja sitä tuomiota, jolle meidät kaikki maailman viimeisenä päivänä kootaan. Ja moni liittyy seuraamme. Amen.