2. pääsiäispäivä, Joh. 20: 11 – 18, Kari Tiirola

Mitä sinä itket? Milloin sinä olet seissyt avoimen haudan äärellä? Oman elämäsi avoimien kysymysten
äärellä?
Ovatko itkusi olleet menetyksen surua ja kaipausta täynnä vai ovatko kovimmat itkusi itketty
silloin, kun kyynelissä on maistunut pettymyksen karvas ja suolainen maku? Entäpä onko joku tullut ja
osannut kuivata kyyneleesi, kuten lapsena? Ei hätää. Käperr
y tähän syliin ja ole vain. Itke niin kauan ja
rauhassa, että helpottaa! Siihen syliin, äidin tai isän tai jonkun muun läheisen aikuisen syliin mahtui itkua
niin paljon, että viimein kaikki paha ja pettymys ja suru oli itketty pois. Vai eikö kukaan tullut
? Jäikö lapsen
itku tai aikuisen itku sisälle
, suru patoutui sisälle, muuttui katkeruudeksi ja vihaksi. Niinkin voi joskus käydä,
jos kaikki suru jää vangiksi eikä löydä tietään ulos sydämestä ja silmäkulmista.
Entä aikuisena? Onko olkapäätä, johon noj
autua, syliä, jossa tuntee turvalliset käsivarret tai ihmistä, joka
istuu vastapäätä ja kuuntelee. Ei sano mitään, mutta kuuntelee. Ja tiedät, että välissänne olevassa
hiljaisuudessa asuu myötätunto ja ymmärrys. Yhä uudestaan sama kertomus toistuu, kunn
es itku ei enää
tule eikä suru tunnu yhtä kipeältä. Kaipaukselta kyllä, mutta ei enää niin viiltävältä kivulta kuin alussa.
Suru
purkautuu myös sanoina, jotka täytyy sanoa yhä uudestaan, jotta löytäisi tasapainon järjen ja tunteiden
välillä. Sillä järke
ä voi kahlita, mutta tunteita ei. Ne täytyy vain tuntea ja antaa olla, kunnes tuntuu joltakin
muulta.
Mitä sinä itket? Mitä itket surusi keskellä? Mitä oman elämäsi kaipauksissa? Mitä eilen ja mitä tänään?
Maria seisoi haudan ovella ja itki.
Ei se
ä
iti
Maria, jonka poika oli laskettu hautaan, vaan se toinen,
Magdalan Maria.
Hautaan oli pantu mies, ystävä, Jeesus, jolle hän oli saanut tunnustaa oman elämänsä
kaikki itkemättömät itkut. Kun muut olivat työntäneet syrjään, pilkanneet, kulkeneet ohitse
välittämättä
sokein silmin
ja kuuroin korvin
, Jeesus oli pysähtynyt, katsonut kuin ihmistä katsotaan ja kuunnellut.
Seitsemän demonia hänestä oli lähtenyt sillä hetkellä, kaikki elämän aikana patoutunut viha, katkeruus,
suru ja oma pahuus. Ne kaikki oliv
at mennyttä maailmaa ja aikaa ja sen jälkeen hän oli seurannut tätä
miestä. Kuunnellut puheita armosta ja anteeksiannosta ja ihmisen arvokkuudesta, ja siitä, että itkevien
kanssa täytyy itkeä ja nauravien kanssa nauraa. Elävien kanssa täytyy elää, kuten
ihmisten kanssa eletään.
Ja rakastaa. Sitä hänen ystävänsä osasi. Ei sellaisella verhoutuneella itsekkyydellä ja hyväksikäytöllä, jota
Marian entisessä elämässä oli nimetty rakkaudeksi, vaan toisenlaisella. Rakkaudella, joka on pyyteetöntä,
itsensä ant
avaa, sellaista, jonka vain Jumala täydellisesti osaa ja lahjoittaa. Tämän ystävän seurassa Maria
oli ensimmäistä kertaa elämässään saanut tuntea olevansa kokonainen, sellaisenaan hyväksytty. Hän oli
saanut kokea olevansa ihminen.
Ja nyt tämä itku sunnu
ntaiaamun haudalla. Miten oli mahdollista, että sellainen ihminen oli surmattu kuin
pahin rikollinen?
Ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu. Maria seisoi haudan ovella ja itki. Itki ystäväänsä, itki
elämäänsä, itki tulevaisuuttaan. Nytkö se kaikki oli p
oissa ja paluu entiseen kirottuun elämään edessä?
Kuinka kaukana me olemme tuon naisen rakkaudesta! Maria oli oppinut jotain siitä rakkaudesta, jolla häntä
oli rakastettu. Maria itki varmasti omaa elämäänsä ja tappiota, mutta suurin itkun syy oli kuitenk
in ystävän
kuolema. Jeesuksen kuolema. Herran poissaolo. Osaammeko me surra tai kaivata sitä, jos Jeesus on
poissa meidän elämästämme? Osaammeko etsiä? Kuunnella, kysellä Kristusta? Uskallammeko kertoa, että
olemme kulkeneet hänen seura
ssaan, saaneet ko
kea rakkautta, sellaista, että ei milloinkaan muulloin. Että
Jeesus on antanut minulle takaisin elämäni. Että vieraana on ilo, kun Jeesus on läsnä ja suru silloin, kun hän
tuntuu olevan poissa. Maria itki, mutta itkustaan huolimatta tämä rohkea nainen us
kalsi kysellä kaikilta
kohtaamiltaan Jeesuksesta. Ja tietämättään Maria tivasi asiaa enkeleiltä ja puutarhurilta, jota hän ei
tunnistanut. Maria ei voinut nähdä Herraansa, mutta silti koko taivaan valtakunta oli koolla enkeleistä
Jeesukseen. Maria ei vo
inut nähdä, mutta hän kuuli äänen, joka kutsui häntä nimeltä.
Maria,
vain nimi
Maria
ja Maria saattoi tuntea tutun äänensävyn. Eikö Jeesus ollut puhutellut häntä juuri tuolla
äänensävyllä, lempeästi ja kutsuvasti jo silloin ensimmäisellä kerralla. Siinä
yhdessä sanassa oli ollut kaikki,
tämä kaikki ja taivas myös. Ja nyt tällä toisella epätoivon hetkellä ja umpikujan päässä tuo sama ääni ja
lempeä kutsu:
Maria.
Samalla hetkellä, kun Maria kuulee Jeesuksen äänen, evankeliumin äänen, hän
tunnistaa puhuja
n.
Rabbuuni
–
opettajani.
Marian tekee mieli heittäytyä Jeesuksen jalkojen juureen,
mutta Jeesus
kehottaa lähtemään toisten luo.
Mene sinä viemään sanaa veljilleni!
Tähän ei voi jäädä, sillä
on kiiruhdettava. Evankeliumi, ilosanoma ei voi odottaa. Se t
äytyy jakaa koko maailmalle! Ja niin Maria
riensi.
Minä olen nähnyt Herran!
Evankeliumin ilo ja siitä lähtevä rakkaus antoi Marialle voimaa ja
rohkeutta. Hänestä tulee ensimmäinen ylösnousemuksen apostoli.
Kuuletko häntä, joka kutsuu sinua nimeltä? On k
utsunut ensimmäisen kerran jo silloin lapsena, kun otsaan
ja rintaan piirrettiin ristinmerkki, pitkäperjantain ja pääsiäisen risti, Jeesuksen risti. Ja kastettiin Isän ja
Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sen Jumalan, joka elämän lähde, rakkauden virta ja arm
on meri. Ei ole
mikään ihme, jos itketyt ja itkemättömät itkut estävät joskus näkemästä, mutta kuuletko häntä?
Kuuletko
hänen äänensä tässä pääsiäisen puutarhassa?
Kun kerran olemme kuulleet Jeesuksen äänen, evankeliumin
äänen, emme voi sitä koskaan unoht
aa. Voimme teeskennellä, että emme kuule. Ääni voi hukkua
maailman meteliin ja toisenlaisiin ääniin, mutta Jeesuksen ääni ei ole kadonnut minnekään. Se kutsuu,
kuten se kutsui Mariaa. Tässä olen, ei hätää. Jos maltamme kuunnella edes hetken, kuten Mar
ia kuunteli
kaiken surunsa keskellä, me kuulemme sen äänen, evankeliumin, Kristuksen äänen.
Jeesuksen ääni ei ole koskaan kuoleman ääni. Se ei syytä eikä vaadi. Se ei käske meitä muuttumaan
toisenlaiseksi. Se kutsuu kasvamaan siksi, miksi meidät on tar
koitettu. Pettymysten, itkun ja kaiken turhan
jälkeen se sanoo meille, että olet arvokas, rakastettu, ainutlaatuinen. Ei sellainen, jonka pitää tulla joksikin,
vaan olemaan sitä, mitä on. Ihmiseksi luotu, Kristukseen kastettu ja nimeltä kutsuttu, kuten
pääsiäisen
Maria. Kivi oli poissa, taivas läsnä, taakat kannettu. Synnit annettu anteeksi. Kevät tuo elämän.
Pääsiäinen iankaikkisen elämän.