Jeesus sanoo:
”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa.
Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta – varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”
Markuksen evankeliumin kertomus on paljon suppeampi kuin samat kertomukset muissa evankeliumeissa. Tässähän ei oikeastaan sanota muuta kuin, että Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun. Erityisenä mainintana on se, että ovenvartijan tehtäväksi mies antaa valvomisen.
Muissa evankeliumeissa kertomuksen ensimmäinen osa jatkuu kuvauksella siitä, millaiset tehtävät palvelijat saivat ja mitä tapahtui miehen tullessa takaisin. Nämä ovat meille tuttu leiviskä- tai nykykäännöksen mukainen talenttivertaus. Tekstimme valvomiskehotusta noissa rinnakkaisevankeliumeissa ei ole vaan teksti jatkuu Matteuksella viimeisen tuomion kuvauksella ja Luukkaalla kertomuksella Jeesuksen tulosta Jerusalemiin aasilla ratsastaen.
Kaikissa evankeliumeissa kertomus liittyy kuitenkin siihen, että Herra on mennyt pois seurakuntansa keskuudesta ja on luvannut tulla takaisin. Tänä aikana kristittyjen edellytetään olevan valmiita Herran takaisintuloon.
Vanha leiviskävertaus haastaa meidät kristityt ajattelemaan elämämme arvojärjestystä. Tarinassa talon isäntä oli lähdössä todennäköisesti joko liikematkalle tai diplomaatiksi vieraaseen maahan. Hän antaa omaisuutensa palvelijoidensa hoidettavaksi. Nämä tekevät kukin sen minkä katsovat kykenevänsä tekemään. Kaksi ensimmäistä tuplasivat saamansa pääoman. Kolmas ei tehnyt sillä mitään. Tilipäivänä seuraukset olivat sen mukaiset. Kaksi uskollista palkittiin ja laiskaa rangaistiin.
Tätä tekstiä on tulkittu läpi kristikunnan historian niin, että Herra puhuu tässä vertauksessa itsestään ja tulevasta tuomion päivästä. Talentit – tai kuten aiemmin sanottiin leiviskät – ovat Jumalan meille antamia lahjoja, joiden käytöstä vastaamme kerran hänelle.
Tekstin tulkinta onkin jo sitten hieman vaikeampaa. Varsinkin pietistispohjaiset kristillisyydensuuntaukset ovat korostaneen tekstin tarkoittavan jokaisen kristityn velvollisuutta olla mukana sielujen pelastamisessa. Tässä ajattelussa tämäkin vertaus rinnastetaan kertomuksiin Jumalan valtakunnan levittämisestä.
Toinen näkökulma korostaa sitä, että Jumala on antanut meille lahjojaan, jotta käyttäisimme niitä täällä ajassa toisten ihmisten hädän lievittämiseksi. Tämä ajattelu korostaa sitä vanhatestamentillista ajatusta, että köyhät ovat erityisesti Jumalan suojeluksessa.
Kolmas näkökulma tulkitsee tekstin yleensä kristillisen työetiikan kuvauksena. Kristityn tulisi tehdä kaikki toimensa niin kuin tekisi sen palveluksena Herralle. Tätä on perinteisesti kutsuttu protestanttiseksi työetiikaksi.
Näiden ajattelutapojen taustalla on erilaisia teologioita siitä millainen on maailma, taivas ja ihmisen rooli siinä. Kuten kaikki teologiset suuntaukset, ne äärimmäisyyksiin vietynä kaventavat kristillisen uskon sisältöä. Ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja vaan täydentävät toisiaan.
Lähetystyön korostuksen taustalla on luja usko siihen, että Jumalan valtakunta on tuonpuoleisessa. Tyypillisimmillään tätä ajattelua edustaa John Bunyanin kristillinen klassikko Kristityn vaellus. Siinä Kristitty lähtee pois Turmeluksen Kaupungista vaeltamaan koti Taivaallista Kaupunkia. Koko tekstin kuvaus maailmasta on negatiivinen ja sen mukaan Kristitty saavuttaa onnensa vasta taivaassa. Raamatussa tätä ajattelutapaa edustaa muun muassa Ilmestyskirja, jonka Taivaallinen Jerusalem on täysin tuonpuoleinen olotila.
Tälle vastakkainen ajattelu korostaa sitä, että maailma ei suinkaan ole Turmeluksen Kaupunki vaan Jumalan Luomakunta. Sen mukaan koko maailma on Jumalan luomuksena Hänen omansa ja siten Jumalan valtakunta on tämä Hänen luomakuntansa. Tätä ajattelua piti yllä erityisesti 1800-luvun loppupuolella syntynyt Sosiaalisen evankeliumin liike. Liikkeen tyrehdyttyä sen ajatukset jatkoivat elämistään ekumeenisessa liikkeessä ja vapautuksen teologiassa. Raamatussa tähän viittaavia ajatuksia on mm. Jeesuksen sana, että ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä.” Sitä ei tarvitse lähteä etsimään mistään vaan siinä eletään tässä ja nyt.
Tämän ajattelun mukaan Jumalan valtakunnassa on kaksi sääntöä, joita tulisi levittää ja saattaa voimaan kaikkialla: rauha (shalom) ja oikeudenmukaisuus tai vanhurskaus (sedek).
Luther ei ajautunut kumpaankaan ääripäähän vaan korosti toisaalta evankeliumin julistusta ja matkaamme taivaalliseen kotiin – ja toisaalta velvollisuuttamme tehdä kaikkemme tässä ajassa. Hänen kuuluisa sanontansa kuuluukin: ”Jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Hänen mukaansa meidän tulisi olla joka hetki valmiita lähtemään täältä mutta siitä huolimatta toimia kuten eläisimme täällä ikuisesti. Tämä paradoksi kuvaakin hyvin kristityn asemaa maailmassa. Me olemme kahden maailman kansalaisia ja meillä on velvollisuuksia molemmissa.
Täällä maailmassa meidän tulee käyttää saamiamme Jumalan lahjoja yhteiseksi hyväksi. Tosin tässä suhteessa meille, kuten vertauksen palvelijoille, on annettu lahjoja eri tavoin. Jonkun tehtävä on pieni ja näennäisesti mitätön ja toisen taas suuri ja vaikuttava. Kuitenkin palkkio molemmista on samanlainen hyväksyntä. Jeesus odottaa meiltä vain sitä, että uskollisesti täyttäisimme meille annetun tehtävän asemastamme huolimatta.
Tuo tehtäväkin on kahtalainen. Toisaalta se on huolehtimista tämän maailmamme ihmisten tarpeista ja toisaalta se on tulevasta maailmasta julistamista. Jokaisen tulisi tehdä molempia omalla paikallaan niiden armolahjojen mukaan mitä Herra on kullekin antanut. Joku palvelee käsillään, toinen julistaa maalauksilla, kolmas laulaa – ja minut, joka en osaa kumpaakaan noista kahdesta viimeisestä, on pantu saarnaamaan.
Jumalan valtakunnassa – sekä tämänpuoleisessa että tuonpuoleisessa – tarvitaan kaikkien meidän lahjoja. Jokaiselta meiltä Herramme odottaa saamiemme lahjojen käyttämistä siinä tehtävässä mihin Jumala on meidät itse kunkin asettanut.
Me emme saa kuitenkaan kiintyä tähän maalliseen niin, että siitä tulee elämämme sisältö. Kristittyinä odotamme Herramme paluuta ja meidän tulisi olla joka hetki valmiita tekemään hänelle tilitystä saamistamme lahjoista. Olemmeko käyttäneet lahjat omaksi iloksemme vai lähimmäistemme parhaaksi. Matteuksen versiossa tätä tekstiä seuraava Viimeisen tuomion kuvaus korostaa sitä, että myös meille annettu aika on lahja, jota on käytettävä toisten hyväksi:
”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni… Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt 25: 35-36)
Lähimmäisen palveleminen on meille annettu tehtävä täällä maailmassa. Saamamme lahjat on tarkoitettu muiden palvelemiseen. Tähän tehtävään me sitoudumme tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan…