Katekismus on edelleen voimassa
Uskon- ja elämänkatsomusten taloistamme näkyy joskus pelkkä perustus – joskus taas vain kaikkea muuta.
Uskonpuhdistuksen muistopäivä on ääripäiden koskettamista. Kuka ei olisi toivonut Lutherin virren sanoin: ”Nyt valheen vallat on / jo saaneet tuomion? Ne yksi sana kaataa.” Se on tömäkkä, ikiaikainen toive. Ja näitä näkymiä toisessa ääripäässä tuumailee tavallinen pieni ihminen. Kuka ei olisi kokenut, että suolana ja valona olemiseen on tässä pienellä ihmisellä vielä matkaa?
Millä perustalla nyt olemme?
Missä jamassa uskomme nyt jakselee? Miten usko, toivo ja rakkaus nuljuavat sisimpämme syövereissä? Ulkoapäin, ns. maailmalta tukea ei paljon tule. Uutisia, somea tai tekstiviestipalstoja seuraamalla uskon perustusta on vaikea hahmottaa.
Tämä kuitenkin on päivän kysymys. Millä perustalla henkisesti ja hengellisesti nyt olemme?
Olin kesällä 2014 täällä rippikoulupappina, leirimme oli Ätäskön rannalla Kiteellä. Leirillä oli selkeä poikien enemmistö. Hämmästyn näiden nuorten valmiutta ja kykyä keskustella. Monet tuntuvat ajattelevan, että nuoret eivät seuraa asioita. Minä koin toisin. He näyttävät seuraavan asioita ja surin sitä, että julkisuuden valokeilassa on kovin vaikea suunnistaa.
Usein surettaa se, että nuoret eivät tunnu kuuntelevan. Toiseksi surettaa se, että he oppivat meiltä aikuisilta. He oppivat senkin, mitä ei kannattaisi oppia, he oppivat meiltä myös sen, mikä ei rakenna elämää.
Muistoko vain?
Tämän päivän kirkollinen otsikko tuntuu sekin aika suruvoittoiselta: uskonpuhdistuksen muistopäivä. Muistoko vain? Uskonpuhdistus oli vastaus moniin kysymyksiin silloin, viisisataa vuotta sitten. Miten on nyt?
Viime aikoina olen mietiskellyt sitä lähetystyön periaatetta, että täytyy opetella tuntemaan niiden ihmisten kieli ja kulttuuri, joiden pariin menee. Nyt monet asiat tuntuvat käsittämättömiltä. Erityisesti ajattelen nuoria ihmisiä. Miten tässä maailmassa voi mennä rohkeasti eteenpäin, kun uhkatekijöitä tuntuu olevan kovin paljon.
Jatkan tästä kohta. Ensin kuitenkin piipahdan uskonpuhdistuksen aikaan.
Luther osui naulan kantaan. Useimmat meistä tietänevät, että Martti Luther niminen munkki naulasi kirkon oveen omat väittämänsä, teesit kirkon uudistamiseksi. Väittelyitähän teeseistä tuolloin viisisataa vuotta sitten seurasikin ja lopulta protestanttisten kirkkojen synty ja irtautuminen katolisesta kirkosta.
Mitkä olivat Lutherin väitteet eli teesit?
Miksi Martti Luther naulasi teesinsä kirkon oveen? Hänen tähtäimessään oli todellinen sisäinen parannus.
Teesit päättyvät toivomukseen ja tavoitteeseen että ”pääsisimme uskomaan enemmän sitä, että taivasten valtakuntaan tullaan monen ahdistuksen kautta kuin tuota lohdutusta ettei ole mitään vaaraa”.
Nykyinen aikakausi on viihteen aika. Kaikki mitä sanotaan, pitäisi sanoa viihteen kielellä ja tavalla. Viihde kantaa kuitenkin mukanaan myös kylkiäistä: ei ole mitään varaa, kiirettä tai hätää. Jotain vakavaa on kuitenkin tapahtunut uskomme kuvassa.
Miksi monet suhtautuvat kristinuskoon niin, ettei se tunnu kelpaavan mihinkään. Mihin suolan maku on kadonnut, minne valo on kaikonnut?
Kivijalka ja rakennus
Päivän aihe ”uskon perustus” tuo mieleen kivijalan ja rakennuksen. Uskon perustus on Jumalan hyvä tahto meitä kohtaan. Uskon perustus on siinä, että Jumala on rakkaus. Uskon kivijalka on armo, joka lahjoitetaan meille Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä syntiemme tähden.
Tämä kivijalka on kaikille annettu. Mitä näemme, kun katsomme ympärillämme etsien kristittyjä? Onko niin, että näemme pääasiassa vain ruohottuneita kivijalkoja? Uskon perustus on olemassa mutta rakennus on jäänyt tekemättä.
No, tällainen valitus ei tietenkään johda mihinkään. Maailma on oikeastaan täynnä valitusta, monella tapaa. Mikä olisi nyt päinvastaista? Mikä olisi rakentavaa?
Onko niin, että me kristityt emme ole enää tarpeeksi rohkeita? Emme ole tarpeeksi suolaisia tai valoisia!
Tätä on kysyttävä itseltä. Tämä on omakohtainen kysymys. Ätäskön rannalla nuorten kanssa huomasin taas kerran, että kuuntelemalla oppii ihmisistä aika paljon. Kun ajattelen itseäni kristittynä, toivoisin voivani sanoa enemmän ja suoremmin. Etsin valoa. Suolaa saisi olla enemmän.
Suolaa saisi olla enemmän
Ehkä en ole ainoa. Meiltä suomalaisilta tuntuu olevan hukassa aika paljon. Jumalan lahjat, usko, toivo ja rakkaus ovat kuitenkin edelleen voimassa.
Juuri tällä kohdin muistan esimieheni ohjeen. Nuorensa pappina olin hyvin harvoin kirkossa saarnaamassa. Vuodet kuluivat nuorten kanssa leireille ja nuorten illoissa ja koulupapin toimissa. Kirkkoherra opasti: ”Jos muuta et sitten saarnassa tiedä sanoa niin sano ainakin, että katekismus on edelleen voimassa.” Niinpä: Katekismus on voimassa! Jumalan rakkauden ja armon lahjat meitä kohtaan ovat edelleen ja täydessä voimassaan. Siinäpä suolaa!
Eikä pahitteeksi olisi, jos meidät kristityt tunnistettaisiin ennen muuta valosta, valoisuudesta, ystävällisyydestä.