Rakkaat kristityt!
”Opettajalta kysyttiin: ”Mitä on hengellinen elämä?”
Hän vastasi: ”Hengellinen elämä on sitä, mikä uudistaa ihmisen sisäisesti.”
”Eikö hengellistä elämää ole se, että noudatamme opettajien sukupolvien ajan välittämiä perinteisiä opetuksia?”
”Vain silloin, jos se täyttää tarkoituksensa teidänkin kohdallanne. Jos huopa ei lämmitä, se ei enää ole huopa.”
”Muuttuuko hengellisyys sitten ajan mukana?”
”Ihmiset muuttuvat ja tarpeet muuttuvat. Mikä oli hengellisyyttä kerran, ei välttämättä ole sitä enää. Se, mikä yleensä tunnetaan hengellisen elämän nimellä, on vain kokoelma muinaisia opetuksia.””
Tämä oli lainausta Anthony de Mellon kirjasta: Kuuletko linnun laulun?
Isä Anthony de Mello oli jesuiittapappi, joka teki elämäntyönsä Intiassa. Vaikka hän kuinka oli juuriltaan roomalaiskatolinen – hänen ajatuksensa sopivat hyvin luettavaksi tänään uskonpuhdistuksen muistopäivänä. Hän osuu eräästä näkökulmasta uskonpuhdistuksen ytimeen esimerkiksi tuossa lukemassani kertomuksessa.
Jos ne sanat ja kuvat ja kieli, jolla olemme tottuneet puhumaan Jumalasta, Jeesuksesta, evankeliumin ilosanomasta – ei enää puhuttele kuulijaa – eivät vanhat tutut sanat enää ole hengellisiä – niistä on tullut onttoja.
Eräs tavallisimmista syistä, miksi nuoret ihmiset ovat viime vuosina jättäneet kirkon, on se, että kirkon sanomalla ei ole heille merkitystä. Totuttu puhe Jumalasta ei enää osu kohdalle – se ei tunnu koskettavan elämää. Sanat eivät uudista sisäisesti.
Kirkon elämässä on kahden vuosituhannen aikana ollut useita sellaisia liikkeitä, jotka omalla ajallaan ovat uudistaneet tapaa puhua Jumalasta. Ihmisten elämän ja evankeliumin tarttumapinta vaihtuu aikojen kuluessa.
Sellaisesta uudistuksesta oli kyse 1500 luvulla Lutherin aikaan. Samanlaisia muutoksia kirkon historiassa ovat olleet puhdasoppisuuden tai pietismin ajat. On löydetty jotain uutta – ja uusi hengellinen liikehdintä on sitten antanut leimansa ajan hengelliseen elämään.
Sama on tietenkin liittynyt meidän suomalaisten kotoisiin herätysliikkeisiin: herännäisyyteen, evankelisuuteen, lestadiolaisuuteen, rukoilevaisuuteen ja kaikkiin viidenteen herätysliikkeeseen liittyviin järjestöihin. Ne kaikki ovat syntyneet tiettynä historiallisena hetkenä, tietyssä ajassa olemassa olevaan tarpeeseen. Syntyessään ne kaikki ovat olleet vahvoja protestiliikkeitä – ja vaikuttaneet sitten ajan kanssa kirkolliseen kieleen ja tapaan ymmärtää evankeliumia.
Viikko sitten Helsingin Sanomissa oli iso juttu kirkossakäynnin vähenemisestä Suomessa. – En tiedä koskeeko se Loviisaa? Toki, kyllähän meidän kirkkoon mahtuisi paljon enemmänkin ihmisiä. Mutta miksi näin on käynyt?
Vastaus voi olla hyvin erilainen riippuen siitä keneltä kysyy. Jos kysyy vahvasti herätysliikkeisin sitoutuneelta on vastaus helposti tämän tapainen: papit ovat vesittäneet kirkon sanoman, syntiä ei sanota synniksi eikä armoa armoksi. Mutta toinen näkökulma voisi olla tällainen: Pietistisen perinteen näkökulmasta Suomen kirkoissa on saarnattu vuosikymmeniä, jo lähes parisataa vuotta – onko sellaisella saarnalla myös saarnattu ihmiset ulos kirkosta nostamalla uskon vaatimus liian korkeaksi? Ja näiden välistä löytyy sitten lukuisa määrä erilaisia vaihtoehtoja.
” Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi?” Jos sellainen puhe ja opetus, joka ravitsi vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten – ei ravitse enää, ei puhuttele eikä kosketa. Onko vika kuulijoissa vai puheessa. On selvää, että hengellisen kotinsa eri herätysliikkeiden piirissä löytäneet – edelleen ammentavat perinteestään. Mutta liikkeiden ulkopuolella oleville vanha kieli ei enää puhu. Totuttu lähestymiskulma evankeliumiin on ollut syyllisyyskysymyksen esillä pitäminen – tämän päivän kysymys on yhä suuremmassa määrin kysymys tarkoituksesta. Yhteisen arvopohja käydessä ajassamme ohuemmaksi – katoaa myös merkitykset. Siksi yhä useampi on eksyksissä.
Jeesus sanoi monet monet kerrat: ”Te olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille…” Hän ei suostunut jäämään perinteen vangiksi, vaan avasi uusia ovia. Kerta toisensa jälkeen Jeesus käytti vertauskuvia, joihin ihmisten oli mahdollista samaistua.
Kristittyjen tulisi suolan tavoin antaa elämälle makua. Annammeko sitä? Ovatko sanamme ja tekomme ja tapamme olla olemassa sellaisia, että ne antavat ympärillämme eläville ihmisille elämään makua. Näkyykö viestimme yhtä selkeästi kuin vuorella oleva kaupunki tai pimeässä huoneessa oleva lamppu.
Rakkaat kristityt. Evankeliumin sanomassa ei ole vikaa. Jumala tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon ja ihmisten maailmaan. Hän osoitti sen, mitä on Jumalan rakkaus. Sanomasta nouseva arvomaailma ei ole vanhentunut yhtään – elämän kipu ja ilo ei ole muuttunut vuosituhansissa. Vain meidän sanamme vanhentuvat.
Tämä on meidän kipumme, jotka on kutsuttu Sanan palvelijoiksi, julistamaan.
Lutherin kiteyttämä oivallus siitä, että ihminen kelpaa Jumalalle yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden on yhä ajankohtainen. Sen sanoittaminen vain kaipaa uudistusta.
Yhä tärkeämmäksi on meidän ajassamme tullut tarve pysähtyä ja levähtää ja rauhoittua elämän kiireen keskellä. Mielettömyys kaipaa mieltä.