Rakkaat kristityt!
Niin kuin taidatte tietää, minun työhistoriaani mahtuu parikymmentä vuotta työtä kirkon perheneuvonnassa. Tuossa työssä jouduin usein kuuntelemaan salaisuuksia. Tarkoitan sillä nyt lähinnä sitä, että työn luonteeseen kuului se, että puhutaan asioista, joista ei tavallisessa kahvipöydässä keskustella. Perheneuvojan vastaanotolla sitten pikkuhiljaa aletaan kuoria elämää – kuin sipulia konsanaan. Meillä on ollut tällaista ja tällaista…
Tavallisimpia syitä hakea apua olivat erilaiset vuorovaikutusongelmat – puhumisesta kotona ei tullut mitään – tai sitten tuli sitäkin enemmän riitaa. Mutta yhteys ei vain toiminut. Toiseksi suurimpana tulosyynä oli uskottomuus. Jompikumpi puolisoista oli pettänyt. Oli ollut hetken kestänyt ulkopuolinen suhde – tai suhde oli olemassa yhä ja jatkui. Luottamus oli särkynyt.
Hätä oli usein kova niin petetyllä kuin pettäjällä. Ja olo oli usein täysin avuton. Mitä voi tehdä, voiko yhteinen elämä jatkua? Monesti kuultu lause oli: ”En voi unohtaa. En voi antaa anteeksi.” Kun oikein on sattunut – anteeksi antaminen on vaikeaa.
Tämän sunnuntain aiheena on: ”Antakaa toisillenne anteeksi.”
Niitä tilanteita, joissa sitä anteeksiannettavaa kertyy – niitähän on lukemattomia. Tuo kertomani esimerkki oli vain yksi esimerkki – ei muuta. Mutta tilanteita, joissa voimme loukata ja satuttaa toisiamme – niitä on lukemattomia. Niitä yhdistää se, että aina on kyse jostain sellaisesta, mistä me voimme olla vastuussa. Aito syyllisyys on aina sellaista, jossa minulla on ollut mahdollisuus valita – syyllisyys ja vastuu liittyvät erottamatta toisiinsa. Sillä voimmehan me toki tuottaa toisillemme kipua ja surua myös siten, että emme ole siitä vastuussa.
Syyllisyyden selkeä seuraus on aina, että se erottaa meidät toisistamme. Kun puolisot rikkovat toisiaan vastaan, ystävät toisiaan vastaan, työtoverit toisiaan vastaan – jotain yhteydessä menee aina rikki. Usein keskusteluyhteys katkeaa, syntyy karttelua – ainakin kipeät asiat kierretään kaukaa.
Mitä on anteeksi antaminen ja mitä on anteeksi saaminen? Uskontunnustuksessakin me yhdessä sanomme uskovamme syntien anteeksiantamisen.
Anteeksi antaminen ja unohtaminen sekoitetaan helposti. Monesti ajatellaan niiden suorastaan tarkoittavan samaa asiaa. Kun kuulen jonkun sanovan: ”en voi antaa anteeksi”, sanoja itse asiassa tarkoittaa sanoa: ”en voi unohtaa.”
Onneksi nämä kaksi sanontaa ovat aivan eri asioita. Muistaminen ja unohtaminen kuuluvat niihin asioihin elämässä, joista me emme voi päättää. Kukaan ei voi päättää tai luvata: nyt minä unohdan tämän. Muisti ei vain yksinkertaisesti toimi niin. Jos oikein päätän olla muistamatta – muistan varmasti. Tai jos oikein päätän olla ajattelematta jotain asiaa – ajattelen varmasti.
Toki me unohdamme paljonkin asioita – onneksi niin. Vaikka joskus toki toivoisimme muistavamme paljonkin paremmin. Monesti unohtaminen on armollisempaa kuin muistaminen.
Kun unohtaminen ja anteeksi antaminen sekoitetaan – anteeksi antamisesta tulee mahdottomuus.
Anteeksiantamisessa on kyse yhteyden palauttamisesta. Suostun yhteyteen siitä huolimatta mitä on tapahtunut. Sitä on anteeksiantaminen. Se on sillan rakentamista sinne – missä yhteys on särkynyt. Anteeksiantamus ei muuta koskaan menneisyyttä – se ei tarkoita sitä, että olemme niin kuin mitään ei olisi tapahtunut – vaan tarkoittaa sitä, että suostun kanssasi yhteyteen siitä huolimatta, mitä on tapahtunut. Tästä syystä anteeksiantamus ei koskaan poista syyllisyyttä – eli vastuuta elämästä.
Kun me messun alussa synninpäästön – eli anteeksiantamuksen julistamisen jälkeen heti yhdessä laulamme ”Herra armahda” – se muistuttaa tästä. Anteeksi saaneina me olemme edelleen syntisiä, syyllisiä – mutta saamme elää Jumalan yhteydessä, hänen rakkaudestaan osallisina.
Kun puolisot antavat toisilleen anteeksi, kun ystävykset antavat toisilleen anteeksi, kun työtoverit antavat toisilleen anteeksi – eivät menneet siitä mihinkään muutu. Menneet loukkaukset saattavat hyvinkin nostaa välillä päätään – mutta jos on annettu anteeksi – yhteydestä pidetään kiinni. Anteeksiantamus on tahdon asia, anteeksiantamus on päätöksen asia. ”En anna enää menneiden loukkausten tulla välillemme.”
Minulle anteeksiantamuksen ymmärtäminen näin – on suuri ilosanoma. Se avaa ymmärryksen siihen yhteen uskonpuhdistuksen aarteeseen, että me olemme yhtä aikaa Jumalalle kelvollisia ja syntisiä. Hän suostuu yhteyteen kanssani kaikessa siinä vajavuudessa ja viallisuudessa, mitä kannan sisälläni. Tässä on evankeliumin suuri aarre – Kristuksen sovitustyön avaama suuri elämän rikkaus.
Tämän sunnuntain evankeliumissa on kuitenkin vielä toinenkin näkökulma, jonka haluan nostaa esille: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
Jumalan anteeksiantamus ja ihmisten keskeinen anteeksiantamus näyttävät jotenkin kulkevan Jeesuksen opetuksissa käsi kädessä. Mitä tämä on?
Jumalan läsnäolo ja yhteyden kokeminen toisen ihmisen kanssa tuntuvat jotenkin kulkevan käsi kädessä. Jumalan läsnäolo koetaan usein siellä, missä ollaan yhdessä koolla. Yhteys kätkee sisälleen jonkin merkillisen salaisuuden. Siksi yhteyden säilyttäminen on kristitylle luovuttamaton asia.
Usko pyhien yhteyteen tai usko syntien anteeksiantamiseen tai usko syntien sovittajaan, Kristukseen – ei ole teoriaa, ei ole mielipiteitä, ei ole periaatteita – usko elää tässä ja nyt. Usko eletään aina todeksi ihmisten keskellä.