Monia tuhansia ihmisiä. He olivat tulleet eri puolilta maailmaa ja edustivat miltei kaikkia maailman kansoja. Joukossa oli nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, miehiä ja naisia, pyörätuolia tarvitsevia ja reippaasti käveleviä, ihonväriltään erilaisia, alkuperäiskansoihin ja valtaväestöön kuuluvia, toisilleen outoihin tapoihin kasvaneita – sanalla sanoen: kaikenlaisia ihmisiä.
Minäkin olin mukana tuossa joukossa. Kuuntelimme toistemme kertomuksia ja kerroimme omaamme. Kuulimme, millaista on elämä eri puolilla maailmaa murheineen ja ilonaiheineen. Esiin tuli myös, miltä länsimaisen ihmisen huoleton elämäntapa kulutustottumuksineen näyttää etelän ihmisten silmissä. Emme olleet kuitenkaan vielä viimeisellä tuomiolla, vaan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa. Siltikin. Jotain samaa oli tuossa kokouksessa ja Jeesuksen kuvaamassa viimeisessä tuomiossa.
Se toinen milloin?
Jeesuksen puhe viimeisestä tuomiosta ravistelee. Hän paljastaa oppilailleen, että tulee ylösnousemuksensa jälkeen kätkeytymään kärsiviin ja hätään joutuneisiin. Puheen sykähdyttävin kohta on mielestäni se, kun tuomittavat vastaavat tuomarinsa ratkaisuun kysymällä ”milloin”. Toiset sanovat: ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa?”. Toiset taas: ”Herra… milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?” ”Milloin” on niin hyvää tehneiden kuin vastuunsa laiminlyöneiden hämmentynyt ja epäuskoinen kysymys.
Lähimmäisensä sivuuttaneille ”milloin me näimme sinut?” on välinpitämättömyyden puolustus. Me ihmiset turvaudumme siihen usein. Me, lähimmäisiksi kutsutut ja tarkoitetut, sanomme, ettemme huomanneet emmekä nähneet, kun pahuus ja epäoikeudenmukaisuus tapahtuivat.
Alussa mainitsemassani kirkkojen kokouksessa kuuli eri puolilta tulleiden viestejä heidän tilanteestaan. Niissä toistuivat nälkä, sodat, kärsimys, väkivalta ja syrjään joutuminen. Kun kertoja istui vieressä ja oli silminnäkijä tai elämän ankaruuden omakohtaisesti kokenut, oli mahdotonta sulkea korvansa ja väistää.
Samat hädän aiheet vyöryvät joka päivä tietoisuuteemme uutisten, netin ja sanomalehtien välityksellä. Ja löytyy hädän aiheita myös aivan läheltä: omasta maastamme ja omasta asuinpiiristämme. Vaikka tällaiset uutiset uuvuttavat, meidän on kuultava ne. Globaalissa maailmassa emme voi enää puolustautua sanomalla ”milloin me näimme sinut kodittomana tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?”
Ensimmäinen milloin?
Jeesuksen puheessa on toinenkin erikoinen kohta: myös hyvää tehneet päätyivät samaan hämmentyneeseen kyselyyn. ”Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme?” He olivat siis nähneet hädässä olevat, antaneet heidän hätänsä käydä sydämelleen ja sitten käytännössä auttaneet. Mutta ajatus, että he samalla olivat kohdanneet Kristuksen, oli heille suuri yllätys. Ehkäpä meillekin.
Kuinka usein sinä olet tullut ajatelleeksi, että Kristus on läsnä niissä nälkäisissä, janoisissa, kodittomissa ja sairaissa, joita tulevan viikon aikana kohtaat. Niin Jeesus kuitenkin vakuutti oppilailleen. Hän on ottanut kärsivät ja vähäiset puvukseen. Kenet siis kohtaat, kun seuraavan kerran tapaat yksinäisen vanhuksen tai syrjäytyneen nuoren?
Tämä Jeesuksen tapa kohdata ihmiset vaikuttaa syvällä tavalla kristityn elämään. Jeesuksen ajatukseen sisältyy ensinnäkin lohdutus. Viimeisellä tuomiolla Jeesus vakuuttaa, ettei hän ole hyljännyt tätä maailmaa ja poistunut luotamme. Hän on sitoutunut luomakuntaansa sen loppuun asti. Hän on kanssamme kärsimyksen, nälän, ahdistuksen ja kuoleman keskellä ja jakaa ihmisen tuskan. Herramme on yhä edelleen ristiä kantava ja itsensä maailman puolesta uhraava Kristus.
Toiseksi Jeesuksen päätös kätkeytyä maailman kärsiviin ohjaa meitä uudenlaiseen vastuuseen yhteisestä maailmasta ja lähimmäisestä. Usko Kristukseen on tarkoitettu muuttamaan ihmistä ja hänen toimintaansa. Siksi emme saa unohtaa kristityn tehtäväämme, vaan meidän on nähtävä ja kuultava kärsivien hätä. Jeesuksen puhe on kutsu omasta luopumiseen ja uhraamiseen. Se on kutsu palvelemiseen, rakkauden ja huolenpidon osoittamiseen. Ja se on kutsu nöyryyteen, joka ei tavoittele omaa vaan toisen hyvää.
Tällainen elämäntapa ja asenne voi syntyä vain siitä, että tunnistaa oman vajavuutensa ja Jumalan armon. Tästä syystä hyväntekijät yllättyivät. He eivät ajatelleet suuria itsestään tai laskeneet hyvien tekojensa määrää. He tekivät vain sen, mitä lähimmäinen hädässään tarvitsi. Meistäkin jokainen voi tehdä oman osuutensa. Se voi tuntua pieneltä, mutta on samalla luovuttamattoman tärkeä niin autettavalle kuin itsellemmekin. Kunpa Kristus lahjoittaisi meille tällaista rakkautta ja tekisi meistä hyvyytensä välikappaleita.
Uskon ja rakkauden virkaan
Lakeuden Ristissä vihitään tänään pappisvirkaan kolme pappiskandidaattia. He ovat kuulleet Kristuksen ja hänen kirkkonsa kutsun. He ovat ilmaisseet valmiutensa ottaa kutsu vastaan. Heitä on tutkittu ja koeteltu. Pian he vastaavat myöntävästi kysymyksiin ja sitoutuvat kirkon uskoon ja pappisviran velvoitteisiin lopuksi elämäänsä. Alkaa uusi elämänvaihe: Jumalan sanan ja sakramenttien sekä seurakunnan palveleminen armon varassa.
Pappisvirka ei ole arvo vaan tehtävä. Siihen sisältyy kaksi pääkohtaa. Virka on ensinnäkin olemassa, jotta kirkon jäsenissä voi syntyä ja vahvistua usko armolliseen Jumalaan. Teidät lähetetään ennen kaikkea kertomaan Jumalan armosta, syntien anteeksiantamuksesta ja uuden elämän mahdollisuudesta. Jotta ihmiset voivat uskoa, teidän on kerrottava, kuka Jeesus Kristus on ja mitä hän on tehnyt tämän maailman hyväksi. Julistakaa siis evankeliumia niille, jotka eivät häntä vielä tunne. Rohkaiskaa myös arkoja – heitä, jotka sisimmässään kaipaavat Jumalan läheisyyttä mutta eivät jostain syystä jaksa uskoa. Tukekaa niitä, joilta vastoinkäymiset peittävät Jumalan uskollisuuden ja armon.
Toinen tehtävänne on kannustaa kristittyjä elämään Jumalan tahdon mukaan. Se tarkoittaa jatkuvaa kilvoittelua hyvän tekemisessä. Muistuttakaa lähimmäisten hädästä ja rohkaiskaa kristittyjä avaamaan silmänsä ja kuulemaan kärsivien lakkaamattomat huudot. Jos näin teette, monet pelastuvat ja pääsevät siihen suureen, kaikista kansoista koostuvaan joukkoon.
Tuomiosunnuntain evankeliumi korostaa tekojen merkitystä. Entä sitten, kun kristittyinä työmme, tehtävämme ja rakkautemme jäävät keskeneräisiksi. Niinhän meille tulee käymään. Silloin katsomme Kristukseen. Laitamme toivomme siihen, että tuomarimme on oikeamielinen ja armollinen. Astumme uskon varassa Kristuksen kasvojen eteen. Siihen sinäkin saat uskaltaa. Hänen käsiinsä voit jättää itsesi tässä ja nyt – ja sitten kerran. Aamen.