Rakkaat käpyläläiset, Ihmiselämässä on kaksi suurta arvoitusta, ylitse muiden. Ensimmäinen niistä on: mitä on olemassa ennen elämää, ennen syntymää, ennen maailman luomista? Toinen yhtä suuri, ehkä vieläkin suurempi salaisuus on: mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?
Piispantarkastuksen aikana vierailimme luonnontiedelukiossa Mäkelänkadun toisella puolella. Oppilaat tekivät syviä ja vaikeita kysymyksiä, sellaisia, joita soisi meidän aikuistenkin useammin pukevan sanoiksi. Puhuttelevaa oli, että juuri nuo kaksi elämän suurta arvoitusta nousivat koulun auditoriossa esiin. Ensin tuo taaksepäin katsova kysymys: Milloin elämä alkaa, milloin sikiötä voidaan pitää ihmisenä? Ja sitten toinen, elämässä eteenpäin katsova kysymys: mitä on kuoleman jälkeen, onko edessä helvetti vai jotakin muuta?
Tämä kirkkovuoden pyhä, tuomiosunnuntai, kääntää meidän katseemme eteenpäin, oman elämämme loppua kohti, koko maailman päätöstä kohti.
Lähes kaikki uskonnot, mutta myös aivan maalliset filosofiat ovat yhtä mieltä siitä, että elämänsä lopulla ihminen joutuu jollakin tavalla tilille siitä, mitä on elämässään tehnyt. Ajatus on tuttu arkielämästäkin. Koulu päättyy todistuksen antamiseen ja osaamisen arviointiin. Työpaikasta lähtiessä annetaan työtodistus, jossa esimies punnitsee työsuorituksia. Armeijan jälkeen sotilaan passiin merkitään tiedot varusmiehen kuntoisuudesta ja palveluskelpoisuudesta. Eläkettä saat sen mukaan kuin olet työtä tehnyt. Ankaria syyn ja seurauksen lakeja elämä on täynnä.
Yksi länsimaisen filosofian tunnetuimmista ja kriittisimmistä ajattelijoista on esittänyt jumalatodistuksen, jonka mukaan maailmassa vallitseva epäoikeudenmukaisuus aivan kuin vaatii kerran toteutuvaa tilintekoa ja tasausta. Koska maailmassa on nyt niin paljon vääryyttä, on oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi välttämätöntä, että on olemassa joku korkeampi voima, joka kerran hyvittää vääryydet ja palauttaa oikeuden voimaan. On siis oltava joku jumala, joka aikojen lopulla toteuttaa oikeudenmukaisuuden.
Aivan tavallinen suomalainen kansanviisauskin ajattelee vähän samalla tavalla. ”Rehellisyys maan perii.” Vaikka rehellisyys ei heti näytäkään tuottavan siunausta, pitemmällä tähtäimellä niin kuitenkin käy. ”Valheella on lyhyet jäljet.” Vaikka väärintekijä voi vähän aikaa piilotella ja menestyä, ennemmin tai myöhemmin hän jää kiinni.
Tuomion laki on järkeen käypä ja johdonmukainen laki, kuin kaiken inhimillisen toiminnan perussääntö. Vain jänikset panevat päänsä pensaaseen ja vain itseänsä huijaavat ihmiset kieltävät tuomion todellisuuden.
Tuomiosunnuntain evankeliumikin näyttää ajattelevan samalla tavalla. Lampaat erotetaan vuohista. Oikein toimineet kutsutaan oikealle puolelle ja väärin tehneet käsketään vasemmalle puolelle. Oikealle puolelle pääsevät ne, jotka ovat tehneet hyviä tekoja, siis huolehtineet nälkäisistä, janoisista, kodittomista, alastomista, vangeista ja sairaista. Lähimmäisenrakkautta osoittaneet pääsevät Jumalan luokse taivaaseen, iankaikkiseen iloon. Vasemmalle komennetaan ne, jotka ovat olleet välinpitämättömiä ja jättäneet kaikki heikot huomiotta.
Tässäkö on tuomiosunnuntain viesti meille? Väärintekijät vasemmalle, hyväntekijät oikealle. Rehellisyys taivaan perii. Valheen jäljet loppuvat viimeistään kuolemassa. Niin makaat kuin petaat. Edustaako kristillisen uskon sanoma samaa oppia kuin ihmisen yleinen moraalitaju?
Tuomiosunnuntain evankeliumissa on kuitenkin yksi erikoinen piirre, joka saattaa jäädä meiltä huomaamatta. Merkillistä on, että kaikki yllättyvät, kun tuomion pasuuna soi. Sekä oikealle että vasemmalle joutuvat häkeltyvät perin pohjin ja ihmettelevät sitä, miksi heidän käy juuri niin kuin käy. Toiset luulivat tehneensä hyvää ja odottivat siitä palkkiota, mutta eivät saaneet. Toiset taas eivät tienneet tehneensä hyvää ja saivat enemmän kuin kuvittelivat saavansa. Kummatkin joutuivat suuren yllätyksen eteen.
Entäpä, jos evankeliumin suuri pahennus onkin siinä, että se ei toimi luonnollisen moraalitajun mukaisesti. Olisiko niin, että moraalin laki on johdonmukainen ja looginen, mutta evankeliumin oppi on epäjohdonmukainen ja juuri siksi niin yllättävä?
Torstai-iltana Käpylän työväentalolla pidetyssä keskustelutilaisuudessa kirkkoherra Reijo Kataja kertoi vanhan viisaan kertomuksen, jonka mukaan taivaassa tulee olemaan kolme yllätystä.
Ensimmäinen yllätys taivaassa on, että siellä ei ole niitä, joiden luulisimme olevan siellä. Luonnollinen moraalitaju ajattelee, että se, joka elämässään toimii oikein ja täyttää velvollisuutensa, saa taivaan kuin palkaksi hyvistä teoistaan, kuin bonukseksi siitä, mitä elämän aikana on tehnyt. Jumala olisi siis kuin optioiden jakaja, joka lupaa kunnollisesta elämästä tulospalkkaa, jonka sitten taivaassa voi lunastaa. Juuri näin toivoivat ne, jotka evankeliumissa joutuivat vasemmalle puolelle.
Toinen yllätys taivaassa on, että siellä on sellaisia, joiden emme luulisi sinne kuuluvan. Maallisessa elämässä me mittaamme toisiamme ja havaitsemme heidät kevyiksi, mieluusti ainakin itseämme kevyemmiksi. Ei vaadi erityistä terävyyttä havaita toisten puutteita, heidän laiminlyöntejään, heidän epäonnistumisiaan. Ja vaikka emme pitäisikään toisia ihmisiä varsinaisina ryöväreinä, niin kuitenkin sellaisina, joiden aitoutta me helposti epäilemme. Mutta taivaassa on yllätyksiä, samanlaisia kuin ristillä riippunut ryövärikin sai kokea. Taivaassa on paljon niitä, jotka meidän keskivertomittapuittemme mukaan eivät olisi taivasta ansainneet.
Kolmas suuri yllätys taivaassa on, jos ja kun me itse pääsemme sinne. Me tiedämme itsestämme paljon sellaisia syitä, joiden nojalla meidän ei pitäisi täyttää taivaan mittaa. Näitä karvaita syitä eivät muut ihmiset tunne, eivätkä he tiedä meidän sydämemme sisimpiä häviöitä pahaa vastaan. Suurin yllätys taivaassa on, että löydämme sieltä itsemme. Yllätys on, että saamme jotakin sellaista, jota emme olisi ansainneet.
Mitä tämä Reijon kertomus meille sanoo? Eikö sen yksinkertaisen, mutta vaikean opin, että meidät tuomitaan tekojemme mukaan, mutta meidän armahdetaan yksin Jumalan armon perusteella.
Tuomiosunnuntain evankeliumi aivan epäilemättä käskee meidät tekemään hyvää lähimmille, erityisesti niille, jotka ovat ”vähimpiä”, siis osattomia, heikkoja, halveksittuja, evankeliumin sanoilla nälkäisiä, janoisia, kodittomia, alastomia, sairaita ja vankeja. Tuomiosunnuntain sana on vaativa käsky, lain sana, moraaliopetus.
Mutta tuomiosunnuntain sana on myös evankeliumi, ilosanoma, sillä taivaaseen ei päästä luottamalla omaan moraaliin, omaan erinomaisuuteen, omiin hyviin tekoihin, omiin ansioihin, omaan eettiseen taitoon.
Taivaaseen pääsy on aina yllätys, yllätys ihmiselle, joka mittaa maailmaa moraalin ja tekojen, suoritusten ja kilpailun mitoilla. Moraalin laki on looginen, mutta evankeliumi epälooginen, meille onneksi. Evankeliumin yllätys on sama kuin ryövärin kokema yllätys: ”tämä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa”.
Emmekö siis tekisi hyvää lähimmäisillemme, mutta luottaisi yksin Kristukseen ja hänen armoonsa.