”Herra on sinun ikuinen valosi ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi. Sinun aurinkosi ei enää laske eikä kuu katoa, sillä Herra on sinun ainaisena valonasi.” (Jes. 60:18-21)
Rakkaat seurakuntalaiset, rakkaat papiksi vihittävät,
Olette ehkä kuulleet vanhan rukouksen, jolla kristityt vuosisatojen ajan ovat saattaneet läheisiään viimeiselle matkalle: ”Herra, anna heille ikuinen rauha, ikuinen valo loistakoon heille, Domine, requiem aeternam dona eis, perpetua lux luceat eis.”
Rukous puhuu ”ikuisesta valosta”, jota me toivomme ja odotamme kuoleman jälkeen. Juuri näin pyhäinpäivänä voi olla hyvä pysähtyä sen äärelle, mitä me oikein haluamme rukoilla niille, jotka ovat kuolleet tai jotka ovat kuolemaa lähellä.
”Ikuisen valon” pyytämisessä ei itse asiassa kyse vain siitä, mitä me haluamme toivoa muille, vaan myös siitä, mitä me toivomme itsellemme. Onhan jokainen meistä kuolevainen, siis lähellä kuolemaa. Kuolleisuus on aina 100 %.
Ei ole sattuma, että rukous puhuu juuri valon pyytämisestä. On ymmärrettävää, että ihminen etsii valoa, sillä niin monella tavalla me elämme pimeän kourissa. Kyse ei ole marraskuisen vuodenajan synkkyydestä eikä suomalaisten alakuloisuudesta. Ulkoisen pimeyden rinnalla ihmisiä kiusaava sisäinen synkkyys on paljon vakavampi ongelma.
Monet meistä elävät mielen pimeydessä, sairauksien pimeydessä, katkeruuden pimeydessä, häpeän pimeydessä tai yksinäisyyden pimeydessä, monenlaisissa pimeyksissä. Vakavaa on, että me usein joudumme raskaiden varjojen ja mustien pilvien alle, vaikka emme itse sitä edes tahtoisi.
Viime vuosikymmenellä kuollut helsinkiläinen musiikkiarvostelija ja kirjailija Seppo Heikinheimo päättää kirjansa ”Mätämunan muistelmat” kertomalla seitsemän syytä siihen, miksi hän ei nähnyt elämässään muita vaihtoehtoja kuin itsemurhan. Ironisesti Heikinheimo luettelee syitä: hän oli pettynyt politiikkaan ja oman lehtensä toimitukseen, mutta myös siihen, että pesäpallo-ottelut olivat muuttuneet mökämusiikiksi. Vakavin syy elämän toivottomuuteen ja pimeyteen oli kuitenkin se, ettei Jumala ollut vastannut hänelle, vaikka hän oli sitä odottanut. Kirja päättyy huudahdukseen: ”Jumalani, miksi hylkäsit minut.”
Ei ole lainkaan erikoista eikä ihmeellistä, jos pimeyden keskelle joutunut ihminen elämänsä lopulla pyytää: ”Herra, anna minulle ikuinen rauha, ikuinen valo loistakoon minulle.”
Mikä on tämä ”ikuinen valo”?
Kun me pyydämme ”ikuista” valoa, silloin toivomme kestävää, aitoa ja oikeaa valoa. Mikä tahansa väliaikainen, vaihtuva tai ajan kanssa sammuva valo ei riitä sellaiselle ihmiselle, joka on joutunut syviin ja mustiin kohtaloihin. Missä on siis oikea ja ikuinen valo?
Historian kuluessa paholaisesta, siis sielunvihollisesta ja Saatanasta, on joskus käytetty latinankielistä nimeä Lucifer, valontuoja. Mistä tällainen nimi on tullut? Miten Saatana, pimeyden ruhtinas voi tuoda valoa?
Alunperin antiikin tähtitieteilijät nimittivät Luciferiksi taivaalla näkyvää aamutähteä, Venusta, tähteä, joka ennakoi uuden päivän alkua. Vanhassa testamentissa, Jesajan kirjassa puhutaan kointähdestä eli aamutähdestä, joka väistyy pois alkavan ja kirkkaan päivän tieltä, siis aivan kuin ”putoaa” taivaalta. ”Voi, sinä putosit taivaalta, sinä Kointähti, sarastuksen poika! Alas maahan sinut survaistiin, sinä kansojen kukistaja.” (Jes. 14:12). Latinankielisessä Raamatussa kointähti tai aamutähti on Lucifer. Niin kuin yöllä näkyvä aamutähti päivän tullen ”putoaa” taivaalta, niin myös Saatana ”putoaa” pois näyttämöltä, kun oikea aurinko eli Jumalan valo nousee valaisemaan uutta päivää.
Saatana on sellainen Lucifer, jonka tuoma valo on pettävää ja vaihtuvaa, ”putoavaa” valoa, sellaista, jonka varaan ei pitkän päälle elämäänsä voi rakentaa. Meidänkin syytä tutkistella itseämme, turvaudummeko me väärään valoon, ”putoaviin” ja katoaviin tähtiin. Lucifer tarjoaa meille monenlaisia keinotekoisia ja vain hetken välkehtiviä valoja. Monet niistä näyttävät ensin kiehtovilta ja puoleensa vetäviltä, mutta pettävät pian. Rahan valo, vallan valo, oman minän narsistinen valo, itsensä toteuttamisen valo, julkisuuden valo, suosion valo – niiden varaanko me jäämme?
”Putoavien” ja katoavien valojen tilalle me tarvitsemme kestävää ja ikuista valoa. Tänään jo kuullussa Vanhan testamentin sanassa puhutaankin kirkkaasta ja pysyvästä valosta: ”Herra on sinun ikuinen valosi ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi.”
Saatanan valo pettää, mutta Jumala on sellainen valo, joka kestää ja jonka loisteessa ihminen voi elää paitsi tämän elämän myös tulevan elämän ajan. Jumala on oikea valo, joka valaisee kaikkein synkimmätkin sielun sopukat ja salaisimmatkin mielen piilot.
Jos Saatana on väärä Lucifer, väärä valontuoja, niin Jumala on oikea Lucifer, eikä vain valon tuoja, vaan itse Valo. On oikeastaan merkillistä, että kun Jesajan kirja puhuu väärästä Luciferista, niin Uudessa testamentissa puhutaan oikeasta Luciferista, valontuojasta. Pietarinkirjeessä aamutähti ja kointähti ei ole enää taivaalta putoava tähti, vaan uuden valon tuoja: ”Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne Jumalan sanaan kuin pimeässä loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämessänne.” (2. Piet. 1:19)
Nyt ei enää puhuta ”putoavasta” kointähdestä, vaan aidosta Luciferista, jonka syttymistä meidän sydämiimme toivotaan hartaasti. Pietarinkirjeen sanassa on peräkkäin kolme erilaista kuvaa valosta, joka antaa toivon. Jumalan sana on ”kuin pimeässä loistava lamppu”, joka saa aikaan, että ”päivä sarastaa” ja että ”kointähti syttyy meidän sydämessämme”.
Jos Jumala on ”ikuinen valo”, niin Kristus on oikea kointähti, aito Lucifer, siis Valontuoja, kestävä aamutähti, joka poistaa kaikki yön pimeydet. Kristuksen valo on kestävää valoa, joka valaisee sekä tämän elämän että tulevan. Oikeastaan Kristus ei vain tuo valoa, vaan hän on Valo. Jeesus sanoo itsestään: ”Minä olen maailman valo.” (Joh. 8:12)
Emmekö siis panisi toivoamme Jumalaan ja Kristukseen, sillä heidän seurassaan ja valossaan me voimme sekä elää että kuolla. ”Herra on sinun ikuinen valosi ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi.”
Rakkaat papiksi vihittävät. Teidän tehtävänne ja virkanne on olla valontuojia, oikean valon kantajia, aitoja lucifereita. Te ette puuhastele turhien ettekä vähäpätöisten asioiden kanssa, vaan pyhän ja sakraalin todellisuuden kanssa. Te ette tuo ihmisille mitään nopeasta hiipuvia patterituikkuja, vaan kestävää ja ikuista valoa.
Sama Jeesus, joka sanoo itsestään, että hän on ”maailman valo”, sanoo myös, että hänen seuraajansa ovat ”maailman valo”. ”Te olette maailman valo.” (Matt. 5:14) Ette siis kanna omaa valoanne, vaan heijastatte Kristuksen valoa. Kun pysytte Kristuksessa, silloin hänen valonsa valaisee myös teidän elämänne synkätkin vaiheet. Kristuksen valo siunatkoon teitä kaikkia, sinua Ilmari, Seppo, Hanna, Antti ja Anitta.