Toisten tekemän työn varaan me todellisuudessa rakennamme monessa tapauksessa. Eipä sitä juuri todellisia uutuuksia keksitä, ajatuksia ajatella, joita ei jossain muodossa olisi jo joskus pohdittu. ”Ei mitään uutta auringon alla”, kuten Saarnaajan kirjassa sanotaan. Ajattelumme peruslähtökohdat ovat niin syöpyneet mieliin, että niiden lähteenä toimineita teoksia lehteillessä kyseisten opusten ajatukset saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä, vaikka juuri niistä on aikojen saatossa ammennettu. Vaaditaan vaivaa ja nöyryyttä sen ymmärtämiseen, että olemme moninkertaisin sitein riippuvaisia toisistamme ja menneiden sukupolvien työstä. Tämä koskee myös hengellistä perintöä, isien ja äitien uskoa.

Saksassa ollessani huomasin, miten sikäläinen luterilaisuus eroaa meikäläisestä mm. siinä, että siellä pesäeron tekeminen katolisiin jo uskonpuhdistusaikana oli varsin repivää. 1600-luvun 30-vuotinen sota kitkerine muistoineen vielä jyrkensi vastakkainasettelua. Toisaalta 30-vuotisen sodan jälkeen alettiin tosissaan hakea myös yhteyttä eri tunnustusten välille. Nykyisin Saksa on kahden tunnustuksen maa, jossa on likipitäen yhtä paljon katolisia ja protestantteja. Luterilaisuutta aivan siinä mielessä kuin Suomessa ei juurikaan ole, vaikka osa maakirkoista on tunnustukseltaan nimenomaan luterilaisia eikä reformoituja tai unioituja. Saamme kiittää Mikael Agricolan työtä siitä, että meillä uskonpuhdistus omaksuttiin sillä tavoin maltillisesti, että rakennettiin vanhalle keskiaikaisen hurskauden perustalle. Sen rinnalla korostettiin kirkkaana ytimenä uskonvanhurskautta eli Kristusta sekä myös raamattuhumanismin aatteita. Rakentava lähtökohta luo perustaa yhteyden luomiselle tänäänkin.

Agricolan työtä saamme osaltaan kiittää siitäkin, että meillä täällä Kangasalla on säilynyt keskiaikaisesta kirkosta kolme hienoa puuveistosta, joiden joukossa on päivänsankari piispa Henrik, marttyyri ja uskon puolustaja. Kirkollisessa kalenterissa Pyhän Henrikin muistopäivän viettoa jatkettiinkin vielä uskonpuhdistuksen jälkeen. Apostolien ja evankelistojen päivät säilyivät kalenterissa aina vuoteen 1772. Piispa Henrik on osa suomalaistan identiteettiä, vaikka tulikin Englannista. Niinpä kansallisuusaatteen pakahduttaessa rintoja 1800-luvulla hänet nostettiin jälleen esiin Suomen kansallispyhimyksenä. Vaikka on niitä Lallinkin ymmärtäjiä löytynyt. Tämä kun näyttää kuvastavan tietyssä mielessä myös monien nykysuomalaisten tuntoja. On arveltu, että Henrik toimi Varsinais-Suomessa ja Satakunnan eteläosassa pyrkimyksenään vakiinnuttaa kirkollinen järjestys. Siellä kun kristinuskon asema oli silloin 1100-luvun puolivälissä kaikkein vakiintuneinta. Vierasmaalaisen harjoittama uuden järjestyksen luominen herätti luonnollisesti vastarintaa. Silti Henrikille kuuluu suuri kiitos kristillisen kirkon peruskiven muuraamisesta Suomenniemelle.

Henrikin symbolinen merkitys on voimakas: hänen hahmonsa ja kohtalonsa kertoo Jumalan toiminnasta inhimillisten, heikkojen ja erehtyväisten ihmisten kautta. Pitää uskaltaa lähteä kohti tuntematonta ja luottaa siihen, että Jumala vie loppuun aloittamansa työn. Ilman Henrikiä myöskään Suomen kytkös läntiseen kulttuuripiiriin ei olisi niin vahva. Hän on ollut vaikuttamassa siihen asemaan, joka meille on muodostunut lännen ja idän välissä. Historia on toki myös raadollista, mutta nykypäivää kun katselemme, saamme olla nöyrän kiitollisia monesta asiasta. Paljon hyvää on kristillisen uskon myötä maallemme ja kansallemme suotu. Luterilainen usko on luonut pohjaa ajatukselle yhteisön vastuusta kaikista jäsenistään. Jumalan lahjojen virtaa ei tule itsekkäästi pysäyttää vain omalle kohdalle.

Köyliön Lallin primitiivireaktio on ehkä ymmärrettävä ja jossakin määrin jopa sympaattinen. Se haastaa kuitenkin kysymään, missä määrin olemme yhä primitiivireaktioiden vallassa. Missä suhteessa voisimme tehdä parannusta ja oppia muilta. Kulttuurinen oppiminen ei kuitenkaan aina ole onnistunutta. Viime aikoina on jälleen kerran huolta herättänyt Suomen kansaa kirjaimellisesti uhkaava hukkuminen viinaan. Ns. eurooppalaiset ja suomalaiset juomatavat kun näytetään usein yhdistetyn ja tuloksena ovat jatkuvasti pahenevat terveydelliset ja sosiaaliset songelmat, jotka saavat professori Seikko Eskolan sanoin kyselemään, onko Suomesta tulossa vanhainkoti ja alkoholistihoitola. 80-luvulla syntyneiden sukupolvi vaikuttaa hänen mukaansa jo menetetyltä.

Toinen kohahduttanut uutinen on ollut nuorten naisten sukupuolitautien jyrkkä nousu. Aiemmin on jo puhuttu siitä, kuinka nuoret tytöt usein jo tupakoivat enemmän kuin pojat ja myös juovat. Kyse ei kuitenkaan ole vain nuorison vaan koko kansan ja kuten tänä päivänä yleensäkin, maapallonlaajuisesta ongelmasta. Hento ja nuori kulttuuri kuitenkin altistaa tuulten riepottelulle. Näytetään sotketun vapauden ihanne ja piittaamattomuus toisista keskenään. Ei kaiketi sinänsä kaikin puolin kunnioitettavan pyrkimyksen ihmisten tasa-arvoisuuteen pitäisi tähän johtaa? Taas näytetään kyynisesti tulevan siihen, että raha ratkaisee? Toisia syyttelemällä ei kuitenkaan edetä mihinkään. Itse kunkin on katsottava peiliin, mutta selvää on sekin, että viisasta kasvatuksellista toimintaa ja herättelyä tarvitaan laajalla rintamalla. Kaikki me olemme riippuvaisia toisistamme. Menneiden sukupolvien työn tunteminen ja arvostaminen on vastalääkettä nykyiselle pätkätöiden ja kanavasurffailun aikakaudelle, jolle on tunnusomaista sitoutuminen ei mihinkään. Jokainen tarvitsee sitoutumista johonkin. Jos tuo sitoutuminen ei ole terveellä pohjalla, tilalle tulevat monenlaiset korvikkeet ja sairaalloiset riippuvaisuudet.

Parhaalla tavalla kunnioitamme, arvostamme ja muistamme menneiden sukupolvien työtä elämällä vastuullisesti ja silmät auki omassa ajassa. Menneisyyteen tuijottaminen voi paitsi avartaa myös sokeuttaa. Päivän evankeliumi muistuttaakin elämän monitahoisuudesta, jonka punaisena lankana on Jumalan läsnäolo ja työ, joka edeltää meitä, kantaa elämäämme tänään ja avaa näkymän tulevaisuuteen. Jos Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit piirtävät silmiemme eteen kuvan ihminen Jeesus Nasaretilaisesta, joka söi ja joi kuten me, Johanneksen evankeliumi korostaa sitä, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Väsyneen materialismin tuolle puolen kurottautuva allekirjoittaa varmasti mielellään tuon väitteen. Jumala toimii keskellä arkea. Tarvitsemme kuitenkin myös näkymää arjen taakse ja läpi. Muutoin elämä typistyy, kyynistyy ja menettää makunsa.

Sitoutumisen mallia antaa Jeesus sanoessaan: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.” Jeesus ei kuitenkaan ole vain tehtävää varten. Hänen persoonansa on enemmän. Tehtävä on hänen ”ruokansa” eli kutsumustietoisuus on elintärkeä motivaation lähde. Hän on ihmistä suuremman, kaikkein suurimman palveluksessa – ihmisenä ja Jumalan Poikana. Ja kuten saarnastuolia kannatteleva Kristoforos meitä muistuttaa: suurin on se, joka palvelee rakkaudellisesti toisia ihmisiä. Vahvinkin on vahva yksin armosta. Siksi Jeesus muistuttaa oppilaita: ”Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa.” Jumala oli Pojassaan itse suorittanut kylvötyön. Me olemme lähetettyjä erilaisiin tehtäviin, joista mikään ei ole vähäarvoinen. Kullakin on omat lahjansa. Jumala itse siunaa pyrkimyksen toteuttaa hänen tahtoaan – ja se on rakkaus maailmaa ja sen ihmisiä kohtaan. Pohjana näky: Ettei yksikään joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.