Tänään muistelemme poisnukkuneita rakkaita, erilaisia elämänkohtaloita ja eri ikäisinä ajasta ikuisuuteen siirtyneitä. Yhteistä kaikille kaivatuille rakkaille on se, että maallinen elämä on tullut päätökseensä ja lähipiiri, ystävät ja tuttavat ovat hekin enemmän tai vähemmän joutuneet pysäytetyksi kuoleman lopullisuuden ja yllätyksellisyyden äärelle. Elämä ei ole aina siististi hallittavissa, vaikka erityisesti rikkaissa ja vakaissa maissa on ajoittain tuudittauduttu ajattelemaan, että yhteiskuntaa voidaan kontrolloida ja sairauksia voittaa. Tieteisfantasioissa visioidaan jopa vanhenemisen mekanismin selvittämistä ja sitä myöten vanhenemisen pysäyttämistä tykkänään.
Viime päivinä olemme jälleen joutuneet havahtumaan siihen ikiaikaiseen tosiseikkaan, että ihminen ei voi luonnonvoimia hallita, vaikka osittain niin onkin pystynyt tekemään. Eivät supertietokoneetkaan pysty säätä tarkasti ja varmasti ennustamaan edes seuraavaksi päiväksi, joskus eivät lähitunneiksikaan. Tämä voi tuntua pelottavalta ja pahaenteiseltä. Siksi luonnonkansatkin pyrkivät erilaisin menoin varmistamaan sen, ettei säidenhaltija vihastu. Nykyään tiedämme paljon siitä, että ihminen on myös itse vastuussa siitä, miten elonkehä voi ja voi omilla ratkaisuillaan tehdä jotakin koko maapallon hyvinvoinnin eteen. Pyhä kirja lupaa, ettei Luoja enää pyyhkäise koko ihmiskuntaa maan päältä ennen viimeisen päivän koittamista.
Kristillinen toivo ei avaa pakopaikkaa vaan auttaa näkemään mielekkyyttä ja merkitystä myös silloin, kun järjen ja moraalin näkökulmasta tie näyttää nousevan pystyyn tai loppuvan tykkänään. Toivo auttaa jaksamaan ja elämään ihmisen elämää sellaisena kuin se on tarkoitettu – rakastaen ja työtä tehden. Vaikean surun, hädän ja ylipäätään kriisin keskellä puheet toivosta eivät kuitenkaan useinkaan paljon auta, jos ne eivät ole yhdistyneet inhimilliseen myötäelämiseen. Ihmiselle tulee antaa tilaa käydä asioitaan läpi ajan kanssa.
Välittämistä meistä silti jokainen kaipaa, vaikka aina emme ole kypsiä sitä ottamaan vastaan. Siksi lähellä olevalta edellytetään malttia ja kärsivällisyyttä, armollisuutta, vaikka toisaalta tarvitaan myös aikuisuutta katsoa asioita etäisyyden päästä. Kivun itseensä sulkema ei näet useinkaan pysty näkemään avoinna olevia, realistisiakaan myönteisiä mahdollisuuksia, joita tilanteeseen sisältyy. Toisen puolesta emme voi kuitenkaan elää. Aina voimme silti rukoilla hänen ja omasta puolestamme. Eteenpäin on elämän suunta. Koska rakkaus ei koskaan katoa, ei myöskään toivo sammu, vaikka taivas ja maa järkkyisivät.
Kuoleman rajan taakse ei ihmistietämys sinällään ulotu, mutta Raamattu avaa siihen valoisan näkymän. Täydellinen elämä on vasta edessäpäin. Siksi varhaiset kristitytkin veisasivat hautajaisissa valoisia kiitosvirsiä. Jotain pyhä kirja kertoo siitä, mitä rajan takana odottaa, vaikka yksityiskohtia emme saa tietää. Lukemani teksti on katkelma apostoli Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvusta, jossa hän käsittelee laajahkosti sitä, mitä oikein tapahtuu kuoleman hetkellä, kun tätä rajallisuutemme väkevää osoittajaa tarkastellaan ylösnousemususkon valossa.
Apostoli kirjoittaa: ”Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä…”. Kuten Jeesus oli tunnistettavissa samaksi Jeesukseksi kuin ennen kuolemaansa, niin meidänkin ylösnousemusruumiimme on jatkuvuussuhteessa tähän nykyiseen elämään. Nykyistä todellisuutta ei ole luotu tyystin pois hyljättäväksi vaan kirkastettavaksi ja puhdistettavaksi iankaikkisuutta varten. Tästä syystä meillä on virressä tähän tapaan ilmaistu toivo rakkaiden, tänäänkin surtujen jälleennäkemisestä: ”Oi saanhan joukkoon autuaitten kanss’ ystäväini ja omaisten mä päästä kerran luo armon Herran. Oi saanhan sen!”
Nykyinen ajattelutapamme toisaalta korostaa luonnontieteellistä todellisuudentulkintaa, sen totuutta, mitä silmät näkevät tai ainakin mikroskoopilla voidaan havaita. Toisaalta tunnetaan kiinnostusta vaikkapa niin sanottuja kuoleman lähellä olemisen kokemuksia kohtaan, kun joku on vielä lääketieteellisen kuoleman jälkeen kuin ihmeen kaupalla vielä palannut elävien kirjoihin ja kertonut esimerkiksi kokeneensa suurta rakkautta ja jonkinlaisen kirkkaan valoilmiön. Ehkä hän on kokenut tulleensa vielä lähetetyksi takaisin lempeiden sanojen kera. Jotkut ajattelevat hindulaisuudesta omaksutun sielunvaellusopin tarjoavan ratkaisun.
Kristillinen uskon näkökulmasta niin puhdas materialismi kuin sanan lupauksista irrottautuva henkitodellisuuden korostaminen, spiritualismi, menevät sivuun siitä, mitä Raamattu ja kristillinen uskonperinne meille kertoo kuolemanjälkeisestä elämästä Jumala-uskon valossa. Sielunvaellus ja jälleensyntymisoppi eivät merkitse armollista uuden alun mahdollisuutta vaan päinvastoin kahlitsevat lakihenkisesti tulevan kohtalon tämän elämän nuhteettomuuteen eikä päämääränä ole sielun pelastus vaan sen vajoaminen epäpersoonalliseen maailmansieluun. Kristillinen usko sen sijaan tarjoaa armo-oppinsa myötä mahdollisuuden uuteen alkuun sillekin, joka joutuu kipeästi tunnustamaan oman elämänsä epäonnistumiset.
Martti Luther liittyi opetuksessaan kuolemasta kirkon perinteessä, ennen muuta Raamatussa, esiintyvään ajatukseen kuolemasta ikään kuin unena. Hän toki tiesi, että kuolemassa on kyse muusta kuin syvästä unesta, mutta uskonpuhdistaja piti osuvana verrata ylösnousemuksen aamuun heräämistä joka-aamuiseen ylösnousuun. Luther kirjoittaa: ”Herää kysymys, minne sielu kuoleman jälkeen joutuu. Sitä minä en tiedä. Ruumiin näemme pääsevän lepoon. Uskovan sielu pääsee Jumalan käteen. Siinä se nukkuu kaikkein parhaimmalla tavalla.” Tämä käsitys edellyttää, että uskotaan sielun kuolemattomuuteen, vaikka ruumis tuhoutuukin. Kreikkalaisesta filosofisesta opista, joka myös puhuu sielun kuolemattomuudesta, kristillinen oppi eroaa siinä, että se näkee sielun olevan omassa varassaan katoavainen. Sielu on kristillisen käsityksen mukaan kuolematon sen varassa, että Jumalan elämä ihmisessä jatkuu yli rajan yli siirtymän ja kuoleman.
Ratkaisevaa ei ole yksityiskohtainen tieto siitä, mitä kuoleman jälkeen ennen viimeistä tuomiota seuraa. Ratkaisevaa on se, kuten Paavali sanoo, etteivät mitkään voimat voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa. Hän ei torju pois sitä, joka hänen luokseen tulee. Tähän armoon ja siihen sisältyvään uudestaan alkamisen lahjaan saamme turvata. Sen kantamina saavat myös ajasta iäisyyteen siirtyneet levätä sanan varassa.
Kristillinen ylösnousemususko alleviivaa jokaisen ihmiselämän ainutkertaista arvoa. Tämä arvo perustuu siihen, että Jumala on meidät jokaisen luonut. Hän on meidät tarkoittanut elämään yhdessä perheväkenään nyt ja iankaikkisuudessa. Siksi hän Poikansa meille lähetti pelastuksen tuomaan. Tätä niin elämässä kuin kuolemassa kantavaa toivon sanomaa myös tänään sytytettävät muistokynttilät viestivät. Ne muistuttavat kasteesta. Kasteen ja uskon kautta, Kristuksen rakkautta ikävöiden ja siihen toivomme pannen, saamme paikan Karitsan häissä. Siellä ei tarvita omia eväitä, vaan talo tarjoaa.