”Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen” (Matt.5:4).
Sana ”autuas” ei ehkä ole jokapäiväistä kielenkäyttöä. Saatamme kuitenkin aavistaa sen merkityksen: ”autuas ilme” tai jotakin muuta vastaavaa – jotakin onneen viittaavaa siis. Raamatussa autuas tarkoittaa ”tosi onnellista”.
Ihminen etsii onnea, kuka mistäkin – onnen voi löytää, monesti tässä myös pettyy, tai onni otetaan pois. Mutta onko onnellinen se, jolla ei ole mitään murheita? Tätä maailmaa, jossa elämme, kutsutaan – Pyhän Kirjankin mukaan – ”murheen laaksoksi” ja ”kuoleman varjon maaksi”. Kenenkä elämä olisi vailla mitään huolia tai murheita? Miten me sitten näiden keskellä voisimme löytää onnea, edes hiukan?
Jotkut ajattelevat voivansa päästä eroon murheen alkusyystä. Joskus tämä toteutuu, vaikkapa kun paranee sairaudesta. Mutta on murheen aiheita, jotka ovat tulleet jäädäkseen. Sellainen on läheisen poismeno. Miten selviytyä päivästä toiseen surun keskellä? On kuin osa itseä olisi revitty irti, ja miksi-kysymyksiin pakahtuu.
Jotkut pakenevat, pyrkivät unohtamaan, painamaan piiloon – kuka työhön, kuka harrastuksiin, jotkut päihteisiin … joskus jotakin myönteistä voimme kenties näistäkin löytää, mutta emme ratkaisua itse ongelmaan. Jotkut ajattelevat tyyliin ”pitää vain yrittää” tai ”surut pois ja kukka rintaan”. Kuinka pitkälle ehkä jo muutenkin rasitettu jaksaa tällaista? Monenlaisia neuvoja saatamme saada niin kuin tuo kärsimyksen mies, Job, joka oli menettänyt inhimillisesti katsoen kaiken.
Mutta jäävät toki muistot. Niitä on kahdenlaisia. Selvittämättömät asiat, riidat, laiminlyönnit … tässä meitä auttaa Vapahtaja, joka tuo meille rauhan. Sitten on myös ne hyvät muistot, rakkauden sävyttämät. Ne jättävät tänne jotakin pysyvää, aavistuksen siitä, että Jumala on olemassa ja rakastaa meitä – kaiken lohdutuksen Jumala.
Onnellinen ei siis ole se, jolla ei ole mitään murheita, vaan se, joka löytää lohdutuksen. Sen löytää juuri murheellinen.
Paras lohduttaja on sellainen, joka on itsekin saanut maistaa surun leipää. Lauseella ”otan osaa” on silloin sydämen sointi. Ihmiseksi syntynyt Jeesus koki maan päällä eläessään kaiken kivun, vaivan ja vajavuuden. Hän tuntee myös surun. Hänen mainitaan itkeneen kuolleen ystävänsä Lasaruksen haudalla. Näin hän samalla otti osaa Lasaruksen sisarten suruun. Hän lähettää meitäkin kohtaamaan surevia niin kuin näiden surut olisivat omiamme – itkemään itkevien kanssa.
Toiseksi, paras lohduttaja on sellainen, joka on itse tullut lohdutetuksi, maistanut lohdutuksen leipää. Silloin hänellä on voimaa, taitoa ja rakkautta lohduttaa muita – hyvillä sanoilla ja huolenpidolla. Lohdutuksen sanat löydämme Jeesukselta – lopulta hän on lohduttajamme. Lasaruksen haudalla hän sanoi tämän sisarille: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” [Joh. 11:25-26].
Näihin sanoihin sisältyy toivo. Surun keskellä toivo merkitsee näkemistä yli sen, mitä on ympärillä ja omassa elämässä. Uskon silmin saamme katsahtaa silmille vielä näkymättömään maailmaan, Jumalan todellisuuteen, taivaan kotiin – päämäärään, jonka Jumala on meille valmistanut. Tämän toivon perustana on Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Elävä toivo on rauhaa, joka ylittää kaiken, mitä ymmärrämme ja iloa, jota tämä maailma ei voi tarjota. Näin tulemme lohdutetuiksi, kun alla on teräskova maa, kuolema kauhistaa ja itsepintaisesti yllä roikkuvat mustat murhepilvet ovat jokapäiväisiä tuttavia.
Miten tulemme autuaiksi? Kysykäämme ensin, mikä lopultakin tekee meistä murheellisia? Mihin lopulta tarvitsemme lohdutusta? Löytäväthän monet tyytyväisyyttä vaikka paljonkin näyttäisi puuttuvan. Psalminkirjoittaja lausuu totuuden eteen joutuneena: ”Minä tunnustan rikkomukseni, olen murheellinen syntieni tähden” [Ps. 38:19].
Niinpä avain autuuteen on Jumalan anteeksiantamus. ”Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään”
[Ps. 32:1-2].
Jumalan anteeksiantamus perustuu siihen, että Jeesus on ainutkertaisella uhrillaan ristillä sovittanut meidät Jumalan kanssa, hyvittänyt rikkomuksemme, kantanut rangaistuksemme, valmistanut rauhan. ”… tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta” (Kol.1:19, KR38). Jumalan anteeksiantamuksen omistamme uskoen: ”Hänestä (Jeesuksesta) kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi”
[Ap. t. 10:43].
Syntien anteeksiantamus puhdistaa omantunnon ja tuo sisimpään levon ja rauhan. Jeesus sanoo: ”Minä annan teille levon” (Matt.11:28), ”Minä jätän teille rauhan” (Joh.14:27). Vain tätä lepoa ja tätä rauhaa voidaan kutsua autuudeksi, todelliseksi onneksi.
Mutta täällä voimme saada vasta aavistuksen siitä autuudesta, mitä se on oleva taivaassa. Täällä on epäilyksiä, synti kietoo ja ahdistaa, uskoamme koetellaan ja meitä saatetaan pilkata uskomme tähden, mutta siellä ei enää mikään voi häiritä eikä synti turmella. ”Autuaita ne, jotka tästä lähtien kuolevat Herran omina. He ovat autuaita, sanoo Henki. He saavat levätä vaivoistaan” [Ilm. 14:13]. ”Autuaita ne, jotka häntä odottavat!” [Jes. 30:18].
Meitä kaikkia kutsutaan jäämään Jumalan sanan lupausten varaan ja käymään ehtoollispöytään. Kuulkaamme Jeesuksen sana: ”Poikani / tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38). ”Autuas sinä, joka uskoit!” (Luuk.1:45).