Pyhäinpäivä, Matt. 5: 1–12, Martti Vaahtoranta

1.
”Kuka astuu Herran vuorelle ja kuka taitaa seisoa hänen pyhässä siassansa?” (Ps. 24:3) Näin kuningas David kysyy psalmissa 24, ja näin hän vastaa: ”Jolla viattomat kädet ovat ja on puhdas sydämestä, joka ei halaja turhuutta eikä vanno väärin, se saa siunauksen Herralta, ja vanhurskauden autuutensa Jumalalta.” (Ps. 24:4-5)
Jumalan itsensä luo Hänen peittämättömässä kirkkaudessaan ei kukaan voinut astua. Siinä korkeudessa, jossa Jumala asuu, ihmiseltä loppuu ilma, ja se kirkkaus, joka Hänestä loistaa, sokaisee syntisen silmät ja lopulta tuhoaa hänet.
Sen tähden Jumala valitsi rakkaudessaan paikan, jossa Hänen läsnäolonsa ei hävittänyt syntistä. Se oli Hänen siunaavan läsnäolonsa paikka.
Tämä läsnäolo oli kuitenkin salattua, pilveen kätkettyä. Kun Vanhan liiton pyhä mies, Mooses, pyysi Jumalaa ilmoittamaan hänelle kunniansa, Jumala vastasi:
”Pitää tapahtuman, koska minun kunniani vaeltaa ohitse, niin minä panen sinun kallion rotkoon, ja minä peitän sinun minun kädelläni niin kauvan kuin minä vaellan ohitse. Sitte, koska minä otan pois minun käteni, saat sinä nähdä minun takaa; vaan minun kasvojani ei taideta nähdä.” (2 Moos. 33: 22-23)
Syntinen ihminen ei voi nähdä Jumalan kasvoja! Sen tähden, niin kuin Jumala kätki läsnäolonsa pilveen kutsuessaan Mooseksen luokseen ja antaakseen hänelle lain, niin kätki ilmestyksen pilvi Hänen pyhyytensä polttavan paisteen myös seurakunnan majassa Israelin kansan vaelluksen päivinä. Ja kun kansa oli lopulta päässyt perille Luvattuun maahan ja kun Herra oli valinnut kohtaamisensa paikaksi Siionin vuoren ja kun Salomo oli rakentanut sille temppelin ja temppeliin Kaikkeinpyhimmän ja kun se vihittiin käyttöön, tapahtui, että …
” … kun papit menivät pyhästä ulos, niin täytti pilvi Herran huoneen, niin ettei papit saaneet seisoa ja tehdä virkaansa pilven tähden; sillä Herran kunnia täytti Herran huoneen. Silloin sanoi Salomo: Herra on sanonut asuvansa pimeydessä. Minä olen tosin rakentanut sinulle huoneen asumiseksi ja istuimen, ettäs siellä asuisit ijankaikkisesti. Ja kuningas käänsi kasvonsa ja siunasi koko Israelin joukon. Ja koko Israelin joukko seisoi.” (1. Kun. 8: 10-14)
2.
Se kukkula, jolle Jerusalemin temppeli oli rakennettu eli Siion – se oli se ”Herran vuori”, josta Daavid veisaa: ”Kuka astuu Herran vuorelle? Ja kuka taitaa seisoa hänen pyhässä siassansa?” Vaikka Jumala ei mahdu taivasten taivaisiin eikä asu ihmisten tekemissä taloissa, silti Hän oli luvannut, että Hänet voidaan kohdata Siionin vuorella. Näin kuningas Salomo rukoilee temppelin vihkijäisjuhlassa:
”Nyt, Israelin Jumala! Anna sanas olla totinen, jonka sinä palvelialles Davidille minun isälleni puhunut olet: Luuletkos Jumalan maan päällä asuvan? Katso taivaat ja taivasten taivaat ei voi sinua käsittää: kuinka siis tämä huone, jonka minä rakensin, sen tekis? Niin käännä siis sinuas palvelias rukoukseen ja anomiseen, Herra minun Jumalani, ettäs kuulisit minun kiitokseni ja rukoukseni, jonka palvelias tänäpänä rukoilee sinun edessäs; että sinun silmäs avoinna olis tämän huoneen puoleen yöllä ja päivällä, ja siinä paikassa, jostas sanonut olet: minun nimeni pitää oleman siellä; ettäs kuulisit sen rukouksen, jonka sinun palvelias rukoilee tässä paikassa, ja kuulisit sinun palvelias ja kansas Israelin hartaan rukouksen, jonka he tässä paikassa rukoilevat: ja sinä kuulisit sen siellä, kussas asut taivaissa, ja koskas sen kuulet, olisit armollinen.” (2. Kun. 8: 26-30)
3.
Mutta kuka sitten saa astua Herran pyhälle vuorelle? Näin kysyn, ja moni kanssani. Moni näkee Herran ihanuuden, mutta kysyy ahdistuneena ja peloissaan, kuka voi tuhoutumatta lähestyä sitä. Niin kysyy myös Daavidin psalmi, japsalmilaulajan kysymys on samalla Jumalan itsensä kysymys meille.
Jumalan pyhän lain vuorelle, Siinaille, sai astua lopulta yksin Mooses, ja kun hän palasi, hänenkin kasvonsa loistivat sellaista Jumalan kirkkautta, ”ettei Israelin lapset taitaneet katsoa Moseksen kasvoihin, hänen kasvoinsa kirkkauden tähden“, kuten pyhä Paavali kirjoittaa korinttilaisille.
Pyhällä Hengellä on kuitenkin myös vastaus Daavidin psalmin esittämään kysymykseen: ”Jolla viattomat kädet ovat ja on puhdas sydämestä, joka ei halaja turhuutta eikä vanno väärin, se saa siunauksen Herralta, ja vanhurskauden autuutensa Jumalalta.”
Onko sinulla viattomat kädet ja puhdas sydän? Vai oletko kovasti turhuuden perään, ja ovatko kätesi likaiset, ja sydämesi myös? Näin kysyn ennen kaikkea itseltäni.
Sillä kerran Jumala on jälleen ilmestyvä kirkkaudessaan. Silloin Hän ei peitä kasvojaan. Hänen eteensä tuodaan kaikki kansat ja kansakunnat ja ihmiset. Sinäkin, minä, me kaikki olemme siellä. Kuinka meidän silloin käy?
Psalmin ”pyhä vuori” ei olekaan vain se Siion, jolla kerran kohdattiin Jumala, kun Hän kätki kirkkautensa pyhään pilveen ja antoi lähestyä itseään uhrien veren suojissa. Se on myös se lopullinen Luvattu maa, johon Jumala johdattaa kansaansa.
Eikä lupaus koske enää vain Vanhan liiton kansaa. Kristuksessa se on tarkoitettu kaikille ihmisille – lupaus iankaikkisesta elämästä, joka alkaa täällä jo maitten päällä ja toteutuu lopullisesti silloin, kun Jeesus tulee kirkkaudessa ja kunniassa takaisin ja iankaikkisuus alkaa.
Mutta kuka voi tulla tälle ”pyhälle vuorelle”? Kuka kestää Jumalan peittämättömän kirkkauden? ”Jolla viattomat kädet ovat ja on puhdas sydämestä, joka ei halaja turhuutta eikä vanno väärin.” Niin vastaa psalmi. Mutta onko sinulla puhdas sydän? Ovatko sinun kätesi puhtaat? Oletko ”autuas”? Olenko minä?
4.
Sillä ”autuaista” Herra Jeesus puhuu tämän päivän evankeliumissa. Hän puhuu niistä, jotka ovat Jumalan edessä onniteltavia – eivät välttämättä ihmisten edessä eivätkä ihmisten mielestä, usein paremminkin päinvastoin. Jumalan edessä, Jumalan edessä he ovat autuaita.
Jeesus puhuu niistä, jotka ovat saaneet astua Herran pyhälle vuorelle. Hän puhuu meille ”pyhistä” tänään, kun vietämme pyhäinpäivää, kun muistamme niitä, jotka ovat päässeet perille, heitä, jotka olemme uskossa jättäneet Jumalan haltuun Hänen armoonsa luottaen. Olemme luopuneet heistä siinä toivossa, että he ovat kuolleet ”autuaina” ja että jos kerran itse pääsemme perille, saamme kohdata heidät siellä, Isän kodissa, emmekä sitten enää koskaan kadota heitä näkyvistämme.
Emme siis tänään muista ylipäätään kaikkia vainajia. Muistamme niitä, jotka luemme ”pyhien” joukkoon. Muistamme marttyyreja, kristikunnan suuria opettajia ja kilvoittelijoita, hengellisiä kehottajia ja lohduttajia, uskon isiä ja äitejä. Muistamme myös ja ennen muuta niitä meille rakkaita omaisia ja läheisiä, joiden kautta olemme tavalla tai toisella saaneet maistaa Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, niitä, joiden kanssa olemme saaneet tehdä yhteistä matkaa kohti taivaallista isänmaata ja jotka ovat ehtineet ennen meitä oman matkansa määränpäähän.
Mutta ovatko he todella kaikki olleet niitä, joilla on ”viattomat kädet” ja joilla on ”puhdas sydän”? Ovatko he todella kaikki olleet ”siviöitä”, hiljaisia ja hengellisesti köyhiä? Ovatko he kaikki olleet rauhantekijöitä? Onko heitä kaikkia vainottu Kristuksen nimen tähden?
Vai puhuuko Jeesus ollenkaan heistä, rakkaista vainajistamme? Eikö Hän evankeliumissa saarnaa eläville ihmisille ja puhu heistä? Eivätkö ”autuaat” olekin siinä Hänen edessään, vuoren rinteellä istuen ja Herraansa kuunnellen?
Kyllä vain. Pyhäinpäivä on myös elävien pyhien päivä. Perille päässeet ovat olleet pyhiä jo täällä, maan päällä. Kuolema ei tee kenestäkään pyhää. Se vain vahvistaa ja sinetöi lopullisella tavalla sen, mikä jo täällä oli totta.
Oletko siis sinä, joka nyt elät ja vaellat maan päällä, sellainen, jota joskus vielä muistetaan pyhäinpäivänä? Olenko minä? Onko sinulla, onko minulla puhdas sydän ja puhtaat kädet tai nöyrä ja hiljainen mieli? Oletko sinä, olenko minä rauhantekijä? Onko sinusta, onko minusta, nousemaan Herran pyhälle vuorelle, kun Hän kerran ilmestyy kunniassaan?
5.
Siellä, pyhällä vuorella, Jeesuksen opetuslapset joka tapauksessa jo olivat. Se ei tosin ollut Siinain vuori, jonka huipun lain pilvi peitti ja joka salamoi ja syöksi tulta. Se ei ollut myöskään se vuori, jolta Jeesus on kerran lukeva langettavan tai vapauttavan tuomion meidän ylitsemme.
”Vuori” oli kuitenkin myös se, jolla Jeesus tässä ajassa eläessään ja vaeltaessaan piti saarnansa. Ja ”vuori” on Raamatussa Jumalan ilmestymisen ja Jumalan kohtaamisen paikka. ”Vuori” on se valtaistuin, jolla Jumala istuu. Se on Hänen saarnastuolinsa.
Jumala ilmestyy vuorella. Hän joko kätkee pyhyytensä pilveen tai puhaltaa pilven pois. Mutta kuka kestää Hänen kirkkautensa ilmestymisen?
Jeesuksen opetuslapset kestivät sen. He istuivat Jeesuksen jalkojen juuressa. He kestivät Jumalan pyhyyden, vaikka Jeesus sitoikin psalmilaulajan sanat monin verroin tiukempaan pakettiin ja sen sisään vielä paljon enemmän ja ankarampia vaatimuksia kuin Vanhan liiton pyhä ymmärsi itseltään odottaa. Silti Jeesuksen opetuslapset kuuntelivat lumoutuneina ja hiljaa Hänen puhettaan, Hänen ankaraa, ylittämättömän ankara saarnaansa.
Täyttivätkö siis nuo Jeesuksen silloiset seuraajat Vuorisaarnan valtavan ihanteen? Eivät varmasti! Sen tiedämme sen perusteella, mitä Raamattu kertoo Jeesuksen opetuslapsista ja jopa ”niistä kahdestatoista” eli valituista apostoleista.
Se oli syntisten joukko. Se oli monella tavalla syntisten joukko.
Silti tiedämme, että juuri tätä syntisten joukkoa Jumala käytti Valtakuntansa evankeliumin voimalliseen levittämiseen Poikansa kuoleman, ylösnousemisen ja taivaaseen astumisen jälkeen. Juuri tämän syntisten seurakunnan Pyhä Henki täytti voimalla ja ilolla, ja juuri se lähti ”kaikkeen maailmaan” julistamaan evankeliumia ”kaikille luoduille” vainoja ja kuolemaakaan pelkäämättä.
Niinpä myös tämä syntisten seurakunta kulki ja kulkee yhä kohti sitä valtavaa päämäärää, kohti niitä ihanteita, joita Jeesus kuvaa Vuorisaarnassaan. Jotakin niistä on totta jo nyt. Jotakin Vuorisaarnasta on jo toteutunut tai toteutumassa niiden joukossa, jotka istuvat Jeesuksen jalkojen juuressa ja seuraavat Häntä Hänen askeleissaan.
6.
Sillä ei vain silloin, kaksituhatta vuotta sitten, vaan myös nyt Herran opetuslapset istuvat Jumalan pyhällä vuorella. Siellä olet tänään sinäkin. Pyhässä Kasteessa sinut on otettu Jeesuksen opetuslasten joukkoon, ja Hänen jalkojensa juuressa istuen kuuntelet seurakunnan keskellä ja Jumalan huoneessa Hänen ääntään ja astut pian vieraaksi Hänen pöytäänsä. Ollessasi siinä olet itsensä Jumalan kasvojen edessä, eivätkä ne loista vain sitä kirkkautta, joka Mooseksen katoavista kasvoista loisti hänen saarnatessaan tuomitsevaa laki – sillä Jeesuksessa loistavat pyhän Jumalan itsensä rakkauden kasvot sillä tavoin, että me, ihmiset, voimme ne Hänen ihmisyydessään nähdä ja jäädä silti henkiin.
Ne loistavat vielä paljon kirkkaampaa kirkkautta, kuin katoavan lainliiton kirkkaus koskaan saattoi olla. Ne loistavat Jumalan rakastavaa, pelastavaa kirkkautta heille, jotka Hän on tuonut mukanaan vuorelle, sen rinteelle omaa puhettaan kuulemaan.
Muita Jeesuksen puhe kauhistaa mahdottomuudessaan toteutua tässä vajavaisessa, pahassa maailmassa. Tai toisinpäin: Vuorisaarna on jotakin, mitä kaukaa ihaillaan, mutta jota ei ajatellakaan toteuttaa.
Tai sitten sitä yritetään toteuttaa omin päin ja omin voimin ja varsinkin muilta sitä vaatien. Ei kuitenkaan nähdä, että ”rauhan tekeminen” ja ”nöyryys ja hiljaisuus” jäävät onnettomiksi yrityksiksi ja parhaimmillaankin ulkokohtaisiksi, väkinäisiksi ponnisteluiksi, kun niitä koetetaan toteuttaa oman osaamisen ja jaksamisen varassa.
Niille sen sijaan, jotka ovat anteeksiantamuksen portista päässeet sisälle Jumalan valtakuntaan ja Jeesuksen opetuslasten joukkoon, Hänen Vuorisaarnansa on ihanaa puhetta ja suloista kuulla. Todelliset pyhät kuuntelevat sitä mielellään. Jumalan lakina se heitä tosin kauhistaa, mutta Ristin läpi luettuna ja Golgatan armoveren suojista sitä katsellen se on heille kaunis ja hyvä Jumalan tahto, jota kohti on suloista kulkea.
Eivät hekään tosin ole itsessään pyhiä eivätkä hyviä. Eivät hekään kuvittele täyttävänsä Jumalan lakia niin, kuin Jeesus sen opettaa ja tulkitsee ja kiristää äärimmilleen. Heitäkin kauhistaa, kun Vuorisaarna tutkivana ja vaativana lakina kohdistuu heidän sydämeensä ja heidän elämänsä vaellukseen.
Kuitenkin uskossa Jeesukseen, joka on saarnannut ja saarnaa Vuorisaarnan, heillä on luonaan, läsnä ja lähellään Jumala, joka on Rakkaus. Jeesuksen veriuhrin suojissa he ovat astuneet Jumalan pyhälle vuorelle, Hänen sanaansa kuulemaan. Uskon kautta mekin olemme jo siinä Valtakunnassa, jonka näkemistä vielä odotamme ja jonka tulemista edistämme. Olemme siinä, jos meidät on kastettu ja jos uskomme ylösnousseeseen Jeesukseen ja syntiemme anteeksi antamiseen Hänessä.
Armahdettuina syntisinä kuuntelemme Jeesuksen rakasta ääntä ja kiitämme niistä edesmenneistä pyhistä ja armahdetuista syntisistä, jotka ovat hyvän kilvoituksen kilvoitelleet ja uskonsa säilyttäen juoksunsa päättäneet. Me kuljemme heidän jäljissään, tai emme oikeastaan heidän, vaan Herramme jalanjäljissä. Kulkiessamme kuuntelemme Hänen opetustaan, emmekä pelkää myöskää Vuorisaarnaa, vaan kiitämme siitä.
Sillä me olemme jo puhtaat ja nöyrät ja kaikkea sitä, mitä Herra meiltä vaatii, mutta emme itsessämme, emme omassa varassamme. Olemme pyhiä Hänessä ja vain Hänessä, joka on lain täydellisesti täyttänyt. Hänen kuuliaisuutensa ja rakkautensa luetaan uskossa meidän hyväksemme, niin kuin meidän syntimme luettiin Hänen syykseen Golgatan ristillä.
Itsessämme olemme kaikkea muuta kuin hyviä ja pyhiä. Olemme kylmiä, kovia ja rakkaudettomia. Sitä suremme joka päivä. Olemme kuitenkin saaneet ja saamme sen kaiken anteeksi, jos vain uskon kautta pysymme Herrassa ja parannuksessa ja armon pyytämisessä.
Silloin kestämme myös vainon ja pilkan, joka väistämättä tulee osaksemme Kristuksen omina. Sen palkka on suuri. Ja vaikkemme itse sitä näkisi, me myös muutumme – emme vielä tässä ajassa täydellisiksi, mutta silti vähä vähältä kasvaen lähemmäs sitä ihannetta, jonka Jeesus Vuorisaarnassa piirtää eteemme. Vaellamme Häneen liitettyinä Hänen täytetyissä töissään, joihin kivun kanssa, mutta myös hiljaa iloiten asettaudumme, Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi, Hänen rakkautensa palveluksessa ja pyhinä jo nyt, mutta lopullista kirkastumista yhdessä perille päässeiden pyhien kanssa odottaen. Amen.