11.12.2011 3. ADVENTTI Joh. 1:19:27
Hyvin monet ihmiset ovat pettyneet kristittyihin.
Heillä on ollut toiveita seurakunnan ja uskovien ihmisten suhteen:
Ehkä sieltä saisi avun.
Mutta sitten he ovat törmänneet kaikkeen raadolliseen:
Uskovana itseään pitävät ihmiset ovatkin osoittautuneet välinpitämättömiksi tai juoruilijoiksi tai teeskentelijöiksi.
En ole saanut heiltä sitä tukea tai myötätuntoa jota olisin kaivannut.
– Näin moni on kokenut.
Ja niin etsivä ihminen lähtee pettyneenä pois.
Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että he eivät suinkaan ole pettyneet Jumalaan tai Kristukseen. Vaan meihin uskoviin.
Ihmisten saattaa kuitenkin olla vaikea erottaa näitä kahta toisistaan:
Jos Jumala tai Jeesus kerran rakastaa ihmisiä, niin eikös silloin myös kristityistä ihmisistä pitäisi näkyä tämä Jumalan rakkaus.
Onkos sellaisesta Jumalasta mitään hyötyä, joka ei voi muuttaa omiaan paremmiksi ja mukavammiksi ihmisiksi?
– Tällaisia moni kyselee.
Ja tämänhän me joudumme myöntämään.
Emme me läheskään aina osaa ottaa toisia ihmisiä huomioon.
Emme osaa ohjata etsiviä, emme osaa tukea horjuvia, emme osaa lohduttaa surevia. Kristus on saanut kovin vähän muotoa meissä.
Se täytyy murheekseen myöntää.
Mutta silti pitäisi saada perille se viesti, jonka Johannes Kastaja antoi:
En minä ole Kristus.
Ei kukaan meistä ole Kristus. Vaikka olisimme Jeesuksen läheisiä ystäviä ja työtovereita niin kuin Johannes oli.
Ihmiset tulevat aina pettymään, jos he etsivät Kristusta MINUSTA.
En siksi voi ymmärtää sellaista puhetta, jossa sanotaan, että me olemme kristuksia lähimmäisillemme. Näinhän joskus radiohartauksissa kuulee sanottavan. Kyllä meidän tehtävämme on aina viitata itsemme ulkopuolelle:
Älä minua katso, vaan katso Kristusta. Niin kuin Johanneskin teki. Hän osoitti Jeesusta ja sanoi: Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin (Joh. 1:29).
Kun Johannekselta tultiin kyselemään, kuka hän on, hän kiisti kaikki arvailut: En ole Kristus, En ole Elia, En ole se profeetta, jonka tulon Mooses ennustaa.
Kuka sinä sitten olet?
Olen autiomaassa huutavan ääni.
– Näin se alkutekstissä kuuluu.
Vanha käännös sanoi: Minä olen huutavan ääni erämaassa
Ja uusi käännös: Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.
Tuon alkutekstin me ymmärrämme: Olen autiomaassa huutavan ääni.
Kuka on se, joka huutaa autiomaassa: No Jumala tietenkin. Hän joka toi kansan autiomaan yli Egyptistä. Hän joka toi kansan pakkosiirtolaisuudesta Kaksoisvirtainmaasta autiomaan yli takaisin Luvattuun maahan.
Johannes koki olevansa tämän autiomaassa huutavan Jumalan äänenä.
Hän puhui sitä, mitä Jumala tahtoi puhua kansalle.
Meidän sananjulistajien pitäisi uskaltaa julistaa: Näin sanoo Herra.
Eikä: Minusta tuntuu siltä, että olisikohan se asia nyt näin vain olisikohan se mahdollisesti noin.
Ei vaan: Näin sanoo Herra. Huutava Jumala saa näin äänen.
**
Mutta mitä Jumala huusi?
Johannes Kastaja viittaa tässä Jesajan kirjan ennustukseen (Jes 40):
Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne.
Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä.
Huutavan ääni kuuluu: Valmistakaa Herralle tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme.
Kaikki laaksot korotettakoon, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon;
koleikot tulkoot tasangoksi ja kalliolouhut lakeaksi maaksi.
Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä. Sillä Herran suu on puhunut
Tuo Johannes Kastajan itseilmoitus on siis peräisin Jesajan kirjasta,
vuosisatojen takaa.
Johannes on nyt se profeetta, joka saa julistaa tuon sanoman toteutumista.
Kristuksessa, teidän silmienne edessä, tämä Jesajan ennustus käy toteen.
Ettekö sitä huomaa?
Kun Jesaja sai tuon profetian, elettiin kovin erilaista aikaa.
Siinä puhutaan Babylonian pakkosiirtolaisuuden ajasta,
joka alkoi vuonna 586 eKr ja kesti lähes 70 vuotta.
Jesaja sai sanoman, että tuo vaivanaika ja pakkotyö tulisi kerran päättymään.
Ne synnit, joiden vuoksi kansa joutui orjuuteen, olisi kerran sovitettu.
Silloin kansa pääsisi kuin pikatietä myöten takaisin omaan maahansa.
Tuo reitti Babyloniasta kulki kuivan autiomaan poikki.
Viimeisenä etappina oli Jordanin ylittäminen,
aivan niin kuin noin 800 vuotta aikaisemmin,
kun kansa tuli Egyptin orjuudesta.
Ajatelkaapa tuon paikan merkitystä:
Johannes Kastaja seisoo Jordan-virrassa kastamassa ihmisiä parannuksen kasteella.
Hän on siinä samassa paikassa, josta Israelin kansa tuli veden läpi Luvattuun maahan.
Ja samassa paikassa, jossa Jesajan ennustus toteutui, kun Baabelin vankeus päättyi.
Siinä hän seisoo ja kastaa. Ja kansaa tulvii hänen luokseen.
Mutta hän tietää olevansa vain tien raivaaja.
Hän ei ole TIE.
Se, joka on TIE, oli kuitenkin tulossa Jordanille.
Ja niin Johannes saa vihdoin huutaa koko kansalle: Tässä se nyt on.
Tässä on Hän, jossa profeettojen ennustuksen toteutuvat.
Herran kunnia ilmestyy. Kaikki liha saa sen nähdä.
Tässä ollaan nyt kahden maailman rajalla.
Vanhan liiton ja uuden liiton välillä,
joita edustavat Johannes Kastaja ja Jeesus.
Ollaan autiomaan ja Luvatun maan rajalla.
Pakkosiirtolaisuuden ja paluun rajalla.
Orjuuden ja vapauden rajalla.
Synnin ja sovituksen rajalla.
Tämä raja on Jordan, jonka läpi pitää kulkea.
Tämä raja on pyhä kaste.
Tämä raja on Kristus itse.
– Ajatelkaa miten huikean hienoja kuvia Raamattu käyttää.
Tuo Johanneksen lainaama Jesajan ennustus ei kuitenkaan pääty vielä tähän. Se jatkuu:
Katso, Herra, Herra tulee voimallisena, hänen käsivartensa vallitsee.
Katso, hänen palkkansa on hänen mukanansa,
hänen työnsä ansio käy hänen edellänsä.
Niin kuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita (tai: emolampaita niin kuin uusi käännös sanoo)
Näin sanoi tuo autiomaassa huutavan ääni.
Se kertoi tulevasta suuresta paimenesta.
Läpi erämaan hän johdattaa omaa kansaansa.
Hän tekee sen lempeästi mutta määrätietoisesti.
Heikot hän kantaa, harhailevat johdattaa.
Ettei vain yksikään putoaisi joukosta ja jäisi autiomaahan.
Tuo paimen ei odota, että lampaat maksavat hänelle.
Tai että lampaista saadaan tuottoa ja voittoa.
Ei vaan paimenen ansio käy jo hänen edellään.
Hän on jo ansainnut voiton.
Hän on jo maksanut täyden hinnan.
Lampaat vain pääsevät nauttimaan siitä, mitä Paimen on jo tehnyt.
Me ymmärrämme, että tämä viittaa Golgatalle ja tyhjälle haudalle.
Kaikki on täytetty ja me elämme tuosta täytetystä työstä.
Hänen työnsä ansio käy hänen edellään.
Tuosta täytetystä työstä me pääsemme osallisiksi jo Pyhässä Kasteessa.
Se on meidän Jordanimme.
Se on se pelastava vesi, jonka lävitse me kuljemme Luvattuun maahan.
Suuri Ylipaimen kuljettaa meidät kasteen haudan kautta ylösnousemuksen aamuun.
**
Oikeastaan tuo Jesajan ennustus viittaa vielä kauemmas:
Katso, Herra, Herra tulee voimallisena. Hänen käsivartensa vallitsee
Tässä ei enää puhuta seimen lapsen syntymisestä.
Eikä Jeesuksen ratsastamisesta aasin selässä kärsimään ja kuolemaan.
Nyt suuntautuvat ajatukset jo viimeiseen päivään.
Jumala kertoo Jesajan kautta siitä päivästä näin:
Lähellä on minun vanhurskauteni, minun autuuteni ilmestyy,
minun käsivarteni tuomitsevat kansat; minua odottavat merensaaret ja panevat toivonsa minun käsivarteeni.
Nostakaa silmänne taivasta kohti ja katsokaa maata, joka alhaalla on,
Sillä taivaat katoavat kuin savu ja maa hajoaa kuin vaate ja sen asukkaat kuolevat kuin sääsket, mutta minun autuuteni pysyy iankaikkisesti, ja minun vanhurskauteni ei kukistu … (51:5-6)
Etkö sinä (eli: Herran käsivarsi) ole se, joka kuivasit meren, suuren syvyyden vedet, joka teit meren syvänteet tieksi lunastettujen kulkea?
Niin Herran vapahdetut palaavat ja tulevat Siioniin riemuiten,
päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät,
mutta murhe ja huokaus pakenevat (51:10-11).
Tuohon päivään tähtää Jumalan koko pelastustyö.
Siihen, kun Jeesus tulee kirkkaudessaan ja voimassaan.
Johannes Kastajakin sai jo aavistuksen nähdä tuota kirkkautta.
Kristuksessa oli voima, joka luo kokonaan uutta,
eikä vain paikkaile vanhaa. Jumalan Pyhän Hengen voima.
Siksi Johannes myöntää: En ole arvollinen edes päästämään hänen
kengänpaulaansa.
Tuona aikana nimittäin palvelijan piti suostua tekemään kaikkea muuta, mutta tuota kengännauhojen sitomista ja aukaisemista pidettiin palvelijallekin liian halventavana työnä.
Edes siihen tehtävään ei Johannes Kastaja itseään kelpuuttanut.
Niin suuresti hän arvosti Kristusta, Jumalan Poikaa.
Ja niin vähäisenä hän sen rinnalla piti parhaintakaan, mitä meissä ihmisissä on. Kaiken kunnian piti kuulua yksin Jumalalle. Ei Jumalan palvelijalle.
Kun me sillä mielellä palvelemme ja autamme lähimmäisiämme, silloin he saavat sen mitä tarvitsevat. Ei meistä vaan Kristukselta meidän kauttamme, jos Jumala niin hyväksi näkee.