”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Tämä raamatunkohtahan lausutaan kastekynttilää, Kristus-kynttilää, sytytettäessä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kastamisen jälkeen. Tänään, Herramme kuolinpäivänä, kynttilän liekki sammutettiin. Alttari, Jalan läsnäolon paikka, on Jalan Pojan kuoleman paikka. Valkeat liinat hänen käärinliinojaan. Elämme jännitteisessä tilanteessa. Silti risti ei ole muuttunut takaisin vain muinaisen teloitusvälineen havainnollistajaksi. Se on yhä Kristuksen risti. Tyhjä risti on tyhjä ja sellaisena viestii evankeliumia. Niin viestii kyllä myös krusifiksi, ristiinnaulittu. Saammehan joka tapauksessa kulkea Herramme raskaissa askelissa piinaviikolla Golgatalle pääsiäisen jälkeen. Vaikka toisaalta olemme kristityt kaikki tyynni vielä matkalla kohti suurta pääsinpäivää, jota kristillisessä perinteessä on kutsuttu viikon kahdeksanneksi päiväksi. Päivää, jolloin kaikki luotu luodaan uudeksi, kyyneleet pyyhitään pois.
Matteuksen evankeliumissa erityisellä tavalla korostuu Jeesus kärsivänä hurskaana, viattomana uhrina meidän edestämme. Pilkkaajia vastaan ei ole vaikea tuntea syvää inhoa. Nasaretin mies on koko elämässään tehnyt juuri niin kuin hänestä pilkaten todetaan: ”luottanut Jlaan” ja näin pitänyt ensimmäisen käskyn. Pilkkaajat eivät tajua, että erityisesti kuollessaan hän juuri tekee näin. Siitäkin huolimatta, että purkaa ilmoille tuskan psalmia siteeraten: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani – Jlani, Jlani, miksi minut hylkäsit. Pilkkaajat eivät halua luottaa, ja siksi he vaativat Jeesukselta todisteita ”nyt” eli silloin, kun he itse pitävät tarpeellisena. He ovat sokeita eivätkä näe, että juuri nyt, kun he pitävät Jlaa poissaolevana, hän on niin täysin läsnä kuin hän ikinä ja missään maan päällä on ollut.
Psalmissa 18 sanotaan: ”Hän otti verhokseen pimeyden, majakseen synkät vedet, raskaat pilvet. Hänen edellään kulki häikäisevä valo, siitä sinkosi rakeita ja tulisia hiiliä.” Luterilaisessa perinteessä onkin tältä pohjalta puhuttu Jalan kätkeytymisestä vastakohtaansa. Uskoon kuuluu odottaminen ja ikävöiminen ristin juurella yksin Kristukseen katsoen. Ristillä Jla todellakin oli läsnä konkreettisemmin kuin koskaan. Sitä kuvasi kolmituntinen pimeys, maan vavahtelu, temppelin esiripun repeäminen ja roomalaisten sotilaiden tunnustus.
Siinä mielessä nykymaailman kristittyjen osa on varmasti helpompi kuin opetuslasten, että ensimmäinen pääsiäissunnuntai oli jo pari tuhatta vuotta sitten. Yhteinen uskomme kertoo, mitä tapahtui. Uskonymmärrys on selkeytynyt siinä määrin kuin se inhimillisin käsitejärjestelmin on mahdollista. Tuoreet esimerkit osoittavat kuitenkin, miten yhä vain järkeisuskon haaksirikosta huolimatta otetaan oma minä ja järki lähtökohdaksi ja pyritään sulkemaan kristillinen usko valmiiseen järjestelmään Puretaan uskonnollisen uskon olemukseen olennaisesti kuuluva jännite uskon ja järjen väliltä. Oman elämän haaksirikot saattavat lyödä totaalisesti pohjan pois tulevaisuuden rakentamiselta vanhoihin kuvioihin, unelmiin ja suunnitelmiin pohjaten. Hylätyksi tulemisen tunne kehittyy helposti sairauden, yksinäisyyden, työttömyyden ja taloudellisen ahdingon myötä. Kristus on kärsinyt kaikkien kärsivien puolesta ja yhä vielä kärsii jokaisessa piinatussa. Ei vain silloin joskus suorittanut sankaritekoja jäykistyäkseen patsaaksi. Via dolorosa ei ole päättynyt, vaikka synti, kuolema ja paholainen onkin voitettu.
Joskus muistan pinnallisesti pohtineeni, miksi vielä tarvitaan krusifiksia. Eikö Jeesus ole ylösnoussut. Ei enää tarvitse surra. Krusifiksi muistuttaa meitä Jalan Karitsasta, joka kantaa maailman synnin. Persoonallisesti hän sai kokea Getsemanessa rukoustaistelua käydessään kuolemanpelon, maailman syntitaakan painon, joka oli vetämässä häntäkin kadotuksen kuiluun painollaan. Täysi ihminen ei ollut saksalainen kulttuuriheeros, vaan kärsivä Herran palvelija. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, halveksittu. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet, ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” Jla tietää, mistä kuolemassa on kysymys.
Armon ihmettä ei voi todellakaan läpitulkita logiikan välinein. On otettava vakavasti uskon ja järjen luova jännite. Vain siten voimme tavoittaa itse asian: evankeliumin rakastavasta Jumalasta, joka sovitti maailman itsensä kanssa samastumalla ihmisen osaan kärsimykseen ja kuolemaan asti. Pyhästä kärsimyshistoriasta välittyy sellaisia sävyjä, ettei kaikki ollut Jeesukselle – täydelle ihmiselle, neitseestä syntyneelle, täysin päivänselvää. Esimerkiksi Herran päivän ajankohdan hän sanoo olevan yksin Isän tiedossa. Pitkäperjantain epistolassa todetaankin: ”Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jalan tahtoon. Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus. Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia.”
Kerran eräs vakavasti sairas ihminen selosti teoriaansa, etteivät Jla ja Jeesus ymmärrä meidän ihmisten vaivoja, koska ovat henkiolentoja. Poika nyt oli ihminen, mutta siitä on jo niin kauan. Lienee varmasti unohtanut. Toisaalta kärsimys säilyy salaisuutena. Toisaalta kristillinen usko tarjoaa vastauksena Kristuksen ristin: voiton tappiossa. Kärsimyksen ongelma on alkanut purkautua turmiovaltojen myötä. Jo nyt ilo ja toivo ovat läsnä. Kristillinen toivo ei tyhjene haihattelevaan unelmointiin ja hyväuskoisuuteen. Toisaalta toivomme kyllä kohdistuu tuleviin tapahtumiin. Autuaaseen lepoon ja pääsyyn armahdettuna syntisenä autuaiden ylösnousemukseen, kirkkauteen. Toisin kuin John Lennon kappaleessaan Imagine antaa ymmärtää, kristillinen toivo ei kuitenkaan johda välinpitämättömyyteen tämän ajan kärsimyksiä kohtaan. Ristin evankeliumi kertoo myötäkärsivästä Jlasta, joka ei jätä meitä yksin tuskaan, vaan etsii eksyneitä yhteyteensä. Hyvä sanoma luo perusluottamusta elämään, levollisuutta rikkinäisyyden keskelle. Levolle laske Luojani päivin ja öin. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi, Herrani ja Vapahtajani. Silti myös odotuksen ja ikävöimisen hetkiltä ei vältytä. Tiellä kulkeminen ei suinkaan ole helppoa. Tarvitaan kyselevää mieltä, etsimistä. Onneksi kuitenkin kartta ja kompassi varusteina.
Risti ei ole vain Golgatan risti ja risti kirkossa tai kaulassa. Nekin ovat kaikki tärkeitä, mutta yhtä olennaista on elämässä etsiä ristiä. Toisin sanoen kysellä Jlan tahtoa, palvelevan rakkauden toteutumista juuri nyt. Miten tänään astelisin päivän matkan ristin Herraa seuraten luistelematta omasta kutsumuksestani. Etten jättäisi asioita vain hurskaiden toivomusten asteelle. Synnin ikeestä on Kristus minut vapauttanut armonvälineiden kautta kuuliaisuuden ja sitä myöten sisäisen vapauden tielle. Uskoon ja lähimmäisyyteen. Tullut läsnäolevaksi elämääni. Ei omahyväisenä hyvissä teoissani rypemään, vaan nöyrästi mutta rohkein ja vapain mielin elämään Jlan kuvaksi luotuna. Miten välttyä tyytymästä helppoihin ratkaisuihin, joilla selitetään pois kristinuskon ehdottomuus. ”Emme halua seurata ristin miestä. Vaadimme vahvaa Jlaa”, kuten virrentekijä sanoo. On syytä pysähtyä evankeliumin loppuhuipentuman äärelle. Jeesuksen kuolema oli tapahtuma, joka mullisti maailman. Tapahtuma, joka mahdollistaa elämän kaikille niille, jotka ennen ja jälkeen tämän päivän ovat kokeneet Jlan kääntyvän heidän puoleensa ja kutsuvan heitä. Tapahtuma, joka on merkittävämpi ja voimakkaampi kuin kaikki maailmassa vaikuttavat luonnon ja historian voimat. Siinä rohkeutemme ja voimamme.