Jumala on julma ja verenhimoinen sadisti, kun hän ei suostu antamaan ihmisille heidän pahoja tekojaan anteeksi, vaan vaatii saada niistä hyvityksen, ja kun hän kaiken lisäksi yrittää hankkia hyvityksen uudella pahalla teolla tuomitsemalla syyttömän Poikansa kuolemaan.
Näin väitetään esimerkiksi Internetin keskustelupalstoilla. Jumalaan uskomista saatetaan ylipäätään pitää perusteettomana tai jopa vahingollisena ilmiönä, mutta pitkänperjantain tapahtumat ovat erityinen kompastuskivi ja vastustuksen aihe.
Mitä väitteisiin vastaamme? Viime kädessä Jumala puolustaa itse itseään, kun häntä vastaan esitetään syytöksiä. Meistä ei ole hänen puolustajikseen. Olemme myös sellaisten kristillisen uskomme ydinkysymysten äärellä, joissa riittää tutkistelemista loppumattomiin ja jotka järkemme tavoittaa vain hyvin vajavaisesti. Silti meidän on sanottava jotain – näistä tosiasioista tietoisina. Yritän sen tähden vastata lyhyesti väitteisiin.
Ensinnäkään Jumala ei tuominnut Jeesusta kuolemaan, ihmiset hänet tuomitsivat. Me hänet tuomitsimme, sillä Jeesuksen tuomarit olivat kaikkien ihmisten edustajia. Niinpä Jeesus rukoili myös meidän puolestamme, kun hän pyysi, että hänen Taivaallinen Isänsä antaisi ristiinnaulitsijoille anteeksi.
Jumala kyllä jätti Poikansa ihmisten vihan ja pahuuden armoille eikä puolustanut häntä. Voimme kysyä, miksi Jumala toimi näin? Samoin voimme kysyä: Miksi Jumala ei ylipäänsä puolustaudu? Miksi Jeesus oli hiljaa, kun häntä syytettiin? Miksi Jumala on hiljaa, kun häntä vastaan esitetään syytös, että hän on julma, tai joitain muita syytöksiä? Jumala kerta kaikkiaan on tällainen: Hän puolustautuu olemalla puolustautumatta. Jäljempänä ehkä jossain määrin selviää, mitä tämä merkitsee.
Toiseksi Jumala ei pakottanut tai painostanut Poikaansa ristille, ei edes houkutellut tai suostutellut häntä. Jeesus kärsi ja kuoli siksi, että hän halusi tehdä niin. Jos Jeesus olisi päätynyt ristille pakotettuna ja vastentahtoisesti, hänen kuolemansa olisi ollut turha ja merkityksetön. Ilman vapaaehtoista uhria Jeesus ei olisi voinut sovittaa syntejämme. Mutta kun hän samaistui meihin ja otti synnittömänä kantaakseen ihmisveljiensä ja –sisartensa synnit, ne on varmasti sovitettu!
Kolmanneksi Jumala ei suinkaan vain katseella seurannut, kuinka hänen ainoa Poikansa naulittiin ristille, eikä vain kylmästi todennut, mitä tapahtui. Jeesuksen Taivaallinen Isä kärsi yhdessä hänen kanssaan, kärsi sanomattoman paljon. Ajatelkaamme miltä meistä tuntuu, kun joku meille hyvin rakas ihminen, erityisesti oma lapsemme, joutuu kärsimään. Eikä sitä, mitä me koemme, voi mitenkään verrata siihen, mitä Jumala koki. Me emme käsitä kolmiyhteisen Jumalan persoonien yhteyden syvyyttä, ja siksi myös Jumalan tuskan syvyys Poikansa ristin äärellä ylittää täysin meidän käsityskykymme. Kuinka kummallinen ja epäoikeudenmukainen ajatus sadistisesta Jumalasta onkaan!
Neljänneksi – ja mikä tärkeintä – rakkaus ohjasi Jumalan toimintaa. Paavali sanoo, että “rakkaus ei tee mitään pahaa”. (Room. 13:10) Kun Jumala on rakkaus (1. Joh. 4: 8), hän ei tee eikä voi tehdä pahaa. Pahan tekeminen on ainoa Jumalalle mahdoton asia.
Jumalan rakkaus on laskelmoimatonta ja kaiken antavaa rakkautta, jopa rakkaimpansa antavaa rakkautta. Kun Jumala antoi Poikansa kuolemaan, hän osoitti rakkautta meitä kohtaan tavalla, joka ylittää kaikki mitat ja arviointiperusteet. Jeesuksen risti on suurimman mahdollisen rakkauden ilmaus.
Ikään kuin kolikon kääntöpuoli on se, että Jeesuksen risti on samalla myös suurimman mahdollisen kärsimyksen ilmaus. Miksi? Siksi, että Jeesus joutui Isänsä hylkäämäksi. Ihmiset tuomitsivat Jeesuksen, mutta Jumala hyväksyi heidän tuomionsa. Kun Jumala antoi syyttömän Poikansa olla kaikkien ihmisten edustaja, hän siirsi tähän kaikki meidän syntimme. “(2. Kor. 5:21) Silloin Jeesuksen täytyi kohdata myös Jumalan viha kaikessa ankaruudessaan. Jumala vihaa ehdottomasti syntiä, mikä on täysin ymmärrettävää, koska synti tuhoaa sen, minkä Jumala on luonut hyväksi. Synnin rangaistus on oikeastaan synti itse, ja Jumalan viha syntiä kohtaan saa lopullisen ilmauksensa siinä, että Jumala antaa synnin olla sitä, mitä se on. Synnin kantajan, syntisen ihmisen kohdalla tämä merkitsee sitä, että Jumala hylkää hänet synteihinsä, eli ihmisen osana on kadotus, täydellinen ero Jumalasta. Ja juuri kadotuksen, helvetin Jeesus kohtasi ristillä kaikkien syntien kantajana. Siksi Jeesus rukoili: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) Siksi “vaiva sellainen ollut on vain Jeesuksen.” (Virsi 67:5)
Jeesuksen kärsimys mykistää meidät, hänen osansa oli käsittämättömän raskas. Mutta eikö perin käsittämätöntä ole sekin, jos me tohdimme syyttää Jumalaa Poikansa kärsimyksestä, kun sen syynä oli Isän ja Pojan yhteinen rakkaus meitä syntisiä kohtaan?
Viidenneksi Jumala ei vaadi hyvitystä synnistä samalla tavoin kuin me ihmiset vaadimme hyvitystä, kun joku on rikkonut meitä vastaan. Me olemme leppymättömiä emmekä haluaisi antaa anteeksi. Jumala sen sijaan antaa mielellään anteeksi. Mutta jos Jumala antaisi anteeksi noin vain, ilman että synti saa rangaistuksensa, hän hyväksyisi synnin. Sitä Jumala ei voi tehdä. Muutoin Hän ei olisi pyhä, oikeudenmukainen ja hyvä.
Ihmistenkin maailmassa pahoista teoista langetetaan tuomio, ja rangaistuksen suuruuden tulee vastata rikoksen vakavuutta. Jos rangaistus on liian lievä, jokin meissä panee vastaan. Ymmärrämme, että silloin ei oikeus toteudu, rikoksen uhrin kärsimystä vähätellään, ja paha teko jää voimaan, mikä raivaa tietä uudelle ja entistä suuremmalle pahuudelle.
Synti on niin syvä ja moniulotteinen asia, että sitä ei voi edes verrata siihen, mitä tapahtuu ihmisten välillä. Mutta jos ihmistenkään kesken ei voida pahoja tekoja sivuuttaa noin vain, miten sitten synti ja syyllisyys Jumalan edessä voisi jäädä vaille rangaistusta?
Voidaan tietysti kysyä, että eikö Jumala olisi voinut sovittaa syntejä jollain muulla tavoin kuin antamalla Poikansa kuolemaan? Meidän on syytä varoa sitä, että yritämme tunkeutua Jumalan salaisuuksiin ja selittää selittämätöntä. Jumala on varmasti toiminut parhaimmalla mahdollisella tavalla – ja mikä hienointa: nimenomaan meidän kannaltamme parhaimmalla mahdollisella tavalla! Siksi kysymys on jossain mielessä turha. Kaikki joka tapauksessa viittaa siihen, että Jumala saattoi sovittaa maailman itsensä kanssa ja lunastaa meidät synnin, kuoleman ja saatanan vallasta vain Poikansa uhrin kautta. Synnin olemus ja synnin ehdoton ja väistämätön rangaistus, ero Jumalasta, kertoo meille: synti jää voimaan ja rangaistus kärsimättä, jos ei ole Sovittajaa, joka on sekä todellinen Jumala että todellinen ihminen. Me emme ymmärrä Jeesuksen uhrin syvyyttä, mutta jos joku ajattelee, että ilman sitäkin synnit voi saada anteeksi, hän selittäköön, miten se tapahtuu.
Mutta kukaan ei selitä. Silti saamme huomata, kuinka hallitusmiehet ivasivat Jeesusta, kuinka sotilaat pilkkasivat, kuinka kansa vaati ristiinnaulitsemista, kuinka ristille Jeesuksen kanssa ripustetut pahantekijätkin herjasivat, kuinka netissä Raamatun Jumalaa väitetään julmaksi ja verenhimoiseksi. Ja samaan joukkoon kuuluvat kaikki ihmiset, samaan joukkoon kuulumme myös me, sillä mekin vaadimme sydämessämme Jeesusta astumaan alas ristiltä.
Mutta emmekö me samalla aavista sydämessämme ja eikö jokainen ihminen aavista, että Jeesus kärsii syyttömänä syyllisten takia? Eikö jokainen, joka kuulee Jeesuksen ristinkuolemasta, havahdu kysymään, että kuoleeko tässä vain yksi pahantekijänä tuomittu hyvä ja harmiton ihminen, vai onko kysymys sittenkin jostain suuremmasta ja enemmästä? Me kapinoimme sitä vastaan, että voimme kelvata vain Jeesuksen uhrin takia Jumalalle, mutta emmekö me joudu tunnustamaan, että ilman tätä uhria me emme voi koskaan saada rauhaa omalletunnollemme?
Luin jokin aika sitten – Kotimaa-lehdestä, mikäli oikein muistan – entisestä rikollisjengin johtajasta, joka oli saanut rauhan omalletunnolleen. Hän oli tehnyt useamman murhan ja joutunut vankilaan. Vankilassa istuminen ei kuitenkaan ollut antanut omantunnon rauhaa – niin kuin se ei anna kenellekään muullekaan, vaikka välttämätöntä onkin. Mutta Jeesus antoi! Jenginjohtaja oli tullut uskoon ja saanut omistaa syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen täytetyn työn perusteella. Kun mietimme, miten murhan jälkeen voi vapautua syyllisyyden taakasta, eikö väistämätön ajatus ole, että tämä ei ole mitenkään mahdollista, ellei ole Vapahtajaa, joka on sovittanut kaiken perimmäisen Tuomarin edessä.
Syntien anteeksiantamuksen sai omistaa omalle kohdalleen myös toinen ristille naulituista pahantekijöistä. Luukas ei ole tallentanut sitä, että myös hän pilkkasi aluksi muiden tavoin Jeesusta, mutta tämä käy ilmi Matteuksen evankeliumista. (Matt. 27:44) Sitten ristin ryöväri kuitenkin ymmärsi, että heidän, kahden pahantekijän, keskelle suurimpana pahantekijänä ristiinnaulittu kärsi syyttömänä. Meille ei ole kerrottu, mitä ryöväri tiesi Jeesuksesta, mutta jotenkin hän myös ymmärsi, että Jeesus kärsi hänenkin pahojen tekojensa takia. Synnin rangaistus, joka ylitti maallisten viranomaisten määräämän rangaistuksen, kauhistutti, ja niin ryöväri kääntyi hädässään Jeesuksen puoleen. Mutta ei pelkkä synnin hätä saanut häntä rukoilemaan “Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi”. Ryöväri oli myös nähnyt, että Jeesukselta saattoi pyytää ja toivoa armahdusta epätoivoisessakin tilanteessa.
Kuinka vähän aikaisemmin herjaajana esiintynyt ristin ryöväri olisi voinut saada syntinsä anteeksi ja uskoa ne anteeksiannetuiksi ilman rinnallaan kärsivää Vapahtajaa? Mutta Vapahtajan riemulliset ja ihmeelliset sanat “totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”, antoivat rauhan.
Paratiisi odotti suurta pahantekijää, mutta paratiisi oli läsnä jo siinä hetkessä, kun Jeesus julisti synninpäästön. Taivaan esimakua ovat kokeneet myös lukemattomat muut, jotka ovat saaneet omistaa Jeesuksen ansion omalle kohdalleen. Esimerkiksi Luther kertoo “astuneensa avoimista porteista suoraan paratiisiin”, kun hän oli raskaan synnintunnon painaessa etsinyt pitkään rauhaa omista teoista ja kun hänelle sitten kirkastui Jumalan armo Kristuksessa.
Ryövärin tilanne ristillä oli toivoton, mutta myös Lutherin tilanne oli ja myös meidän tilanteemme on aivan yhtä toivoton ilman Vapahtajaa. Ihmisen näkökulmasta ja ulkonaisten tekojen tasolla esimerkiksi murhaaja kantaa tunnollaan suurta syntiä, mutta pohjimmiltaan, sydämessä, ihmisten välillä ei ole mitään eroa. Me emme haluaisi tunnustaa, että olemme samanlaisia syntisiä kuin ristin ryövärit ja tarvitsemme Vapahtajaa samalla tavoin kuin he. Näin meidän on kuitenkin pakko tehdä, kun Lutherin tavoin näemme sydämemme syntisyyden ja syntiemme kuorma alkaa painaa meitä.
Mutta on myös hyvin lohdullista, että saamme asettua ristin ryövärien asemaan. Jeesus lausui toiselle ryövärille armon sanat ilman tämän vähäisintäkään omaa ansiota. Ryöväri kaiketi katui pahoja tekojaan, mutta häntä ei armahdettu hänen katumuksensa perusteella. Ihmisen katumus ei koskaan vastaa synnin suuruutta. Ryöväri ainoastaan ilmaisi hätänsä ja pyysi yksinkertaisesti apua sanomalla “muista minua”. Ja Jeesus muisti eikä siis vasta kuoleman rajan takana vaan jo siinä hetkessä.
Mekään emme jää vastausta vaille, kun rukoilemme ryövärin tavoin ja käännymme synnin hädässä Jeesuksen puoleen. Jeesus puhuu meillekin armon ja anteeksiantaumuksen sanoja. Hän puhuu siitä, kuinka hän on kärsinyt puolestamme ja sovittanut täydellisesti kaikki syntimme.
Paratiisin portit ovat auki! Näemme ne avattuina, kun katsomme ristillä kärsivää Vapahtajaa. Risti todistaa julmuudesta, meidän julmuudestamme. Jumalasta risti antaa täysin päinvastaisen todistuksen, sillä “Kristuksesta loistaa vastaan ainoastaan Isän suuri rakkaus”!