“Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.” Näin siis Emmaukseen matkanneet opetuslapset sanoivat Jeesukselle. Meitä hämmästyttää, kuinka opetuslapset saattoivat pitää Jeesusta tietämättömänä muukalaisena. Mutta onko hämmästelyyn aihetta?
Tuntuu kieltämättä erikoiselta, että opetuslapset eivät tunnistaneet Jeesusta. He mielestään tiesivät, mitä oli tapahtunut, ja valistivat Jeesusta siitä, mikä häntä oli kohdannut! Mutta emmekö me ole opetuslasten kaltaisia? Emmekö mekin pidä Jeesusta muukalaisena, joka tietää vähemmän kuin me?
Opetuslapsilla oli oma käsitys siitä, minkälainen messiaan piti olla. He olivat eläneet “siinä toivossa, että Jeesus olisi se, joka lunastaa Israelin”. Heidän päähänsä ei sopinut ajatus Messiaasta, jonka “piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa”. Siksi he eivät uskoneet haudalla käyneitä naisiakaan, vaikka näiden kertomus toki suuresti hämmensi heitä.
Näinäkin aikoina ihmisillä on omasta mielestään oikea kuva Jeesuksesta. Niinpä lehtien palstoilla annetaan Jeesukseen vedoten ja ikään kuin hänen nimissään kirkolle jatkuvasti neuvoja siitä, miten kirkon tulee toimia ja suhtautua erilaisiin asioihin. Monet hyvien neuvojen antajat eivät välttämättä pitäydy ollenkaan siihen, mitä Raamattu opettaa ja mitä kristillinen kirkko on kautta aikojen opettanut Jeesuksesta. Eivätkö he käyttäydy vielä kummallisemmin kuin Emmauksen tien kulkijat? Sillä mistä ihmeestä he voivat tietää, että juuri heillä on oikea kuva Jeesuksesta ja juuri he osaavat opastaa kirkkoa oikeaan suuntaan? Opetuslapset eivät sentään yksioikoisesti asettaneet omia ajatuksiaan kaiken mittapuuksi, vaan etsivät viisautta Vanhasta testamentista, oman aikansa Raamatusta.
Jokaisen luulisi ymmärtävän, että jos kristillisellä kirkolla on ollut vuosisatojen ajan väärä kuva Jeesuksesta, sitä on myöhäistä enää neuvoa, ja sen aika on yksinkertaisesti ohi. Samalla Jeesus kutistuu yhdeksi kauan sitten eläneeksi henkilöksi, josta voi olla mitä mieltä tahansa. Jos Jeesus ei olekaan sellainen ylösnoussut maailman Vapahtaja kuin kirkko on aina uskonut, hänellä ei voi olla mitään aikojen vaiheiden ja ajan rajan yli ulottuvaa merkitystä.
Ainoastaan se, että Jeesus todella ilmestyi opetuslapsilleen, voi ylittää inhimilliset mielipiteet. Opetuslapsillakin oli omat ajatuksensa, mutta Ylösnousseen ilmestyminen muutti kaiken. Tyhjä hauta ei riittänyt, ei myöskään naisten todistus, mutta Ylösnousseen itsensä kohtaaminen antoi uskon häneen. Silloin romuttuivat omat käsitykset, ja hitaille opetuslapsille alkoi kirkastua, kuinka jo Vanhan testamentin profeetat olivat puhuneet Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta.
Tutut kirjoitukset alkoivat näyttää Emmauksen tien kulkijoista matkan edetessä kovin erilaisilta kuin aikaisemmin. Tämä erilaisuus johtui muukalaisesta, joka oli liittynyt heidän seuraansa. Muukalainen selitti kirjoituksia sekä heidän sydämelleen että ymmärrykselleen: sydän hehkui innosta ja samalla he myös alkoivat ymmärtää kaiken uudella tavalla.
Kaiken tai kaiken olennaisimman, mitä Emmauksen tien kulkijoille ja muille opetuslapsille kirkastui, he itse tai heidän valtuuttamansa henkilöt tallensivat Pyhän Hengen johtamina Uuteen testamenttiin. Olemme opetuslasten seuraajia, kun uskomme sen, minkä hekin uskoivat, tai vielä paljon enemmän: olemme itse kukin ja kaikki yhdessä, kristillisenä kirkkona, Jeesuksen Kristuksen seuraajia.
Mutta voiko tosiaan olla niin, että me pidämme Häntä, jonka seuraajia ajattelemme olevamme, opastustamme tarvitsevana muukalaisena? Meillä on paljon paremmat edellytykset kuin Emmaukseen matkanneilla ymmärtää, mistä Jeesuksen kärsimyksessä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa oli kysymys: Meillä on Uusi testamentti, meillä on kirkon vuosisatainen tunnustus, ja me saamme kuulla jumalanpalveluksessa ja muutoinkin siitä, mitä 2000 vuotta sitten tapahtui. Me emme kuitenkaan välttämättä tunnista Jeesusta, ja Hän jää meille vieraaksi.
Ehkä hiljaisen viikon tapahtumat ovat tulleet meille liian tutuiksi. Edesmennyt Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Juhani Rekola toteaa kirjassaan Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun, että käsitteitä voidaan toistaa niin monta kertaa, että ne kuluvat. Rekolan mukaan “kuluminen jonkin käsitteen kohdalla ilmenee siinä, että pyhyys siirtyy muualle, ja niin palvotaankin kohdassa, missä taivaallinen tuli on jo sammunut.” Ihan näin ei tarvitse ajatella. Vanhoissa käsitteissä ei sinänsä ole mitään vikaa. Päinvastoin ne ovat tarpeellisia, jopa välttämättömiä. Mutta ne voivat tosiaan tulla liian tutuiksi, menettää merkityksensä, niin että niissä ei enää pala taivaallinen tuli.
Me emme pysty sytyttämään taivaallista tulta ja pitämään sitä palamassa. Kuvittelemme tietävämme ja ymmärtävämme, mutta olemme luonnostamme sokeita. Vain Ylösnoussut voi saada sydämemme hehkumaan, kuten Hän sai aikoinaan opetuslasten sydämet hehkumaan. Hänen täytyy selittää meillekin kirjoituksia. Hänet meidänkin täytyy kohdata – tai paremminkin: Hänen täytyy kohdata meidät ja liittyä seuraamme.
Sydämemme ei voi aina hehkua samalla tavalla. Elämässämme on ahdistuksen, masennuksen, epäuskon ja epäilyksin aikoja. Ja lopulta juuri murheen ja masennuksen keskellä Ylösnoussut meille kaikkein selvimmin ilmestyy ja muuttaa murheen iloksi. Murhe on jopa välttämätön Ylösnousseen kohtaamisen edellytys siinä mielessä, että meidän täytyy murtua Jumalan edessä ja omien ajatustemme täytyy särkyä pirstaleiksi.
“Murhemielin, kyynelöiden” kulkivat Emmauksen tien opetuslapsetkin. He olivat epäuskonsa ja maahan lyötyjen toiveidensa vankeja, mutta murtuneessa sydämessään he ikävöivät Jeesusta. Sokeudessaan he jopa neuvoivat Jeesusta, mutta olivat valmiita kuuntelemaan Häntä. Niin kuin Jeesus ilmestyi opetuslapsille, niin Hän aikanaan ilmestyy tavalla tai toisella jokaiselle, joka huokailee epäilyksissänsä ja ikävöi Häntä.
Opetuslasten silmät avautuivat, kun Jeesus mursi leivän ja antoi sen heille. Leivän murtaminen viittaa ehtoolliseen. Ehkä meidänkin silmämme avutuvat ehtoollispöydässä, missä saamme ottaa vastaan Jeesuksen ruumiin ja veren näkyvänä sanana. Kohtaamme toki Kristuksen myös puhutussa sanassa. Puhuttu sana ja ehtoollisen näkyvä sakramentti täydentävät toisiaan, eikä ehtoollinen ole sakramentti, Kristuksen kohtaamisen paikka, ilman Jumalan sanaa.
On sanottu, että opetuslapset tunnistivat Jeesuksen, kun he Jeesuksen murtaessa leivän näkivät Hänen lävistytetyt kätensä. Jeesus on murrettu Leipä, ristiinnaulittu Jumalan Karitsa, joka antaa itsensä näkyvässä ja puhutussa sanassa murtuneille, syntiensä painamille. Ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen käsissä säilyvät naulojen jäljet aina ja ikuisesti Hänen voittonsa merkkinä. Niistä Hänet tunnistetaan.
Lävistetyistä käsistä mekin Ylösnousseen tunnistamme. Ne Jeesus meillekin näyttää, kun Hän meille ilmestyy. Lävistettyjen käsien näyttäminen tarkoittaa sitä, että Jeesus vakuuttaa sydämellemme, että Hän on kärsinyt syntiemme rangaistuksen. Silloin silmämme avautuvat, eikä Hän ole enää vieras muukalainen. Silloin sydämemme riemuitsee, kuten Emmauksen tien matkaajat riemuitsivat sydämessään.
Mutta “samassa Jeesus on jo poissa näkyvistämme”. Ylösnoussut jättää meidät jatkamaan vaellustamme uskossa. Yksin Hän ei meitä jätä, vaan on lupauksensa mukaan aina kanssamme.