Väkijoukko laulaa hoosiannaa, mutta pian kaikuvat jo huudot: ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” Juhlittu sankari onkin yhtäkkiä hylätty ja vihattu. Maalliseksi vapauttajaksi luultu ei olekaan poliittinen messias, joka pistäisi yhden kansan asiat kuntoon. Kansansuosion häilyvyys on tuttua minkä tahansa yhteisön keskuudessa. Ensin kiitetään ja taputetaan käsiä, jotka seuraavassa käänteessä jo puristuvat nyrkkiin. Ovatko kansanjoukot siis väärässä kiittäessään ja ylistäessään tätä miestä, joka ratsastaa nuorella aasilla, niin kuin profeetat olivat ennustaneet? Väärin kiitettykö? Ei suinkaan. Kristittyinä voimme nähdä ihmisten aivan oikein aavistaneen, että tämä oli Jumalan mies, jossa Herran hyvyys oli jollakin ihmeellisellä tavalla läsnä.
Kansanjoukko ei kuitenkaan nähnyt asian varsinaista luonnetta. Ihminen etsii luonnostaan Jumalaa, joka tuo näkyvällä tavalla voimansa esiin, niin että silmät revähtävät hämmästyksestä auki. Hänessä ei saa olla mitään heikkoa, likaista tai köyhää ja ihmisten halveksimaa. Maine, kunnia, valta ja voima, rikkauden kimallus ja älyn säihke. Näitä ominaisuuksiahan ihminen usein tavoittelee ja arvostaa toisissa ihmisissä. Nuo haaveiden kohteet sitten siirretään Jumalaan, jonka odotetaan osoittautuvan vaatimusten arvoiseksi ja lahjoittavan itsellekin sellaista, mitä eniten katson tarvitsevani.
Jumala on kuitenkin toisenlainen. Siksi palmusunnuntain otsakkeena onkin ”Kunnian kuninkaan alennustie” ja siksi sen teksteinä ovat sekä psalmi ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit” että kertomus kansanjoukkojen iloisesti tervehtimästä Messiaasta. Herramme on Jumala, jonka kunnia tulee näkyviin rakkaudessa, joka on valmis antamaan jopa itsensä uhriksi meidän kaikkien puolesta.
Juuri tähän liittyy kuulemamme evankeliumin loppuhuipennus: ”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.”
Elämämme ei ole tarkoitettu vain meitä itseämme varten. Jos eläisimme vain omia itsekkäitä pyyteitä toteuttaen, olisi elo lopulta varsin onttoa sekä itselle että muille. Vaikka kuinka yrittäisi itseään varjella ja katsoa aina vain omaa etuaan, ei se meitä autuaiksi tee. Tätä ei nykyaikana useinkaan näyteä muistavan. Tai huomataan ja muistetaan vasta sitten, kun kilpailun kovuus ja ihmisten välinpitämättömyys kanssaihmisistä tekevät oman olon kurjaksi ja epävarmaksi. Heilurin pitää usein heilahtaa aika pitkälle toiseen suuntaan ennen kuin tulee tasapainottava vastareaktio. Ajan henki vie mennessään ja vasta kun taivalta on edetty jonkun matkaa, huomataan, ettei maisema niin houkutteleva olekaan.
Kristillisessä perinteessä on puhuttu taistelevasta ja riemuitsevasta, perille päässeestä seurakunnasta. Koskaan ei ole ollut sellaista mennyttä kulta-aikaa, jolloin kaikki olisi ollut hyvin, vaan aina on jouduttu kamppailemaan. Onkin muistutettu nöyryyden olevan usein viisautta. Se on tosiasioiden tunnustamista, oman sisimmän ja oman elämäntilanteen, toisten ihmisten ja Jumalan puheen herkkäkorvaista kuuntelemista. Vastakkainen menettely olisi sitten ehkä sitä norsuna olemista posliinikaupassa. Nöyryys Jumalan edessä tekee rohkeaksi ihmisten edessä. Rohkeus ei silti ole sama asia kuin röyhkeys. Se on selkärankaista toimimista oikeaksi koettujen asioiden puolesta ja ihmisten kohtaamista tasavertaisina lähimmäisinä.
Kristillisen nöyryyden yksi peruslause voisi olla juuri: ”jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon”. Vapahtajamme Jeesus Kristus oli se vehnänjyvä, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan ja nousi kolmantena päivänä kuolleista – meidän ja meidän pelastuksemme tähden. Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Jumala tahtoi meidän saavan mahdollisuuden uuteen ja parempaan elämään. Hän antoi meille lahjaksi kuolemattoman toivon rakkaudessaan – yksin armosta, Kristuksen tähden. Kasteessa meidät on liitetty Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen. Kyse ei ollut pelkästä rekisteröintitoimenpiteestä vaan hengellisestä syntymästä Jumalan lapseksi ja kutsusta seurata Vapahtajaamme uskossa ja rakkaudessa. Kristittynä eläminen on elämän mittainen oppimisprosessi.
Oppiminen ja kohti uutta suuntaaminen perustuu pitkälti aiemmin opittuun ja kuultuun. Tämä on sekä etu että haitta. Uuden syntymä merkitsee usein sitä, että olemassa olevan pitää jossain määrin tehdä tilaa, jotta jotakin todella uutta voisi syntyä. Näillä seutuvilla on itsenäisenä seurakuntana matkaa tehty kunnioitettavat 423 vuotta. Tähän vuosimäärään sisältyy valtava määrä elämää uskon, toivon ja rakkauden eli perimältään Kristuksen varassa. Kulmakivi on pysynyt samana. Maalliset puut tulevat ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän, mutta Kristus totisena viinipuuna pysyy ja on aina yhtä uusi ja tuore.
Itse koen haastavana tehdä matkaa yhdessä teidän sahalahtelaisten kanssa hetkenä, jolloin tarvitaan sekä vankkoja juuria tuulten riepotellessa että myös kykyä nähdä ne mahdollisuudet, jotka uutee tilanteeseen sisältyvät. Eilen jäin pohtimaan radiosta kuulemaani edesmenneen oopperasuuruuden Martti Talvelan lesken Annukka Talvelan muistelmakirjan nimeä ”Aina aukeaa edessä polku”. Kirjan nimen sisältämä viisaus on toki vanha ja tuttu eri muodoissaan. Ikuisten ajatusten salaisuus onkin juuri siinä, että ne ovat tavoittaneet elämän perusluonteesta jotakin pysyvää, niin että ne voivat osua naulan kantaan yhä uusissa tilanteissa. Sanonta ilman kosketuspintaa omaan elämään jää pelkäksi sanahelinäksi, mutta joskus palat loksahtavat kohdalleen ja sana sattuu.
Aina avautuu edessä polku tai kun Luoja panee oven kiinni, hän aukaisee ikkunan. Tässä tulee esiin elämän luova jännite, joka on ympäri maailmaa herättänyt pohdiskeluja ja saanut tavoittelemaan harmoniaa elämän vastakohtaisten ilmiöiden välillä. Selkeä maailmanselitysmalli voi rauhoittaa, mutta kristittynä pitää tunnustaa, että parhaimmatkin inhimilliset pohdinnat jäävät vain hapuileviksi ja osittaisiksi. Siksi Jumalan piti tulla itse ihmiseksi, alentaa itsensä.
Aamulehdessä on käyty keskustelua Raamatun luonteesta Jumalan sanana. Näyttää siltä, että kriittiset puheenvuorot nousevat usein juuri samasta maaperästä kuin ne palmusunnuntain hoosianna-huudot, jotka sitten muuttuivat ristiinnaulitse-huudoiksi. Jumala tuli todelliseksi ihmiseksi, kärsiväksi Herran palvelijaksi. Kunnia muuttui ristiksi ja sitten vasta ylösnousemuksen aamuksi. Katekismuksessa sanotaan: ”Samoin kuin Kristuksessa myös Raamatussa ovat inhimillinen ja jumalallinen yhdistyneet toisiinsa.” Näin on siksi, että me emme syntisinä ihmisinä Jumalan kirkkautta voi suoraan lähestyä. Meidät pitää luoda kokonaan uudeksi, jotta uutta voisi syntyä. Siksi kaste, siksi ehtoollinen syvänä yhteytenä Kristukseen, siksi ihmissanan kautta sanat kaikille katuville: ”Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä.” Tässä on muuttumaton peruslähtökohta uskolle ja seurakuntaelämälle nyt ja tulevaisuudessakin – usko ja rakkaus.