Sanotaan, että koto-Suomi ja nykymaailma yleensäkin on lapsivihamielinen. Eikä kyse taida olla pelkästä puheesta. On siis paikallaan tutkistella itseään ja yhteiskuntaamme lasten evankeliumin valossa. Huoli lasten oikeuksista on ydinasia myös tämän vuoden rukouspäiväjulistuksessa, jonka antamistavasta taitettiin peistä tässä jokin aika sitten. Hyviä ja tärkeitä asioita siinä nostetaan esiin myös tällä kertaa. Julistuksessa todetaan mm. näin:
”Lapsella on oikeus elää suojaisaa ja turvattua elämää. Lapsi ei saisi joutua kokemaan väkivaltaa eikä vääryyttä. Lapsella on oikeus erityiseen huolenpitoon ja suojeluun, myös suojeluun ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta. Lapsuus heijastuu ihmisen koko elämään. Käsitys itsestä ihmisenä rakentuu lapsuuden kokemusten perustalle. Siksi on välttämätöntä suojata lasta vahingollisilta vaikutteilta niin kotona, koulussa kuin yhteiskunnassa.”
Suojaisa ja turvattu elämä on hyvä päämäärä, vaikka ymmärrämme, että täydellisesti tämä tavoite ei maan päällä toteudu. Nykyisessä maailmantilanteessa sen toteutuminen näyttää olevan taas astetta kauempana. Turvallisuuden ja ihmisistä huolehtimisen kaipuu näkyykin vaikkapa tuoreessa kyselyssä eri ammattien arvostuksista. Esimerkiksi palomiehen ammatin arvostaminen oli lisääntynyt terroritekojen jälkeen. Myös vaikkapa lastentarhanopettaja, sosiaalityöntekijä ja diakoniatyöntekijä olivat kovasti nostaneet arvostustaan – ainakin asennetasolla.
On hyvä tiedostaa, että voimme ihmisvoimin tehdä jotakin ja paljonkin yhteisen turvallisuuden ja laajemmin hyvän elämän eteen. Hyvä on kuitenkin nähdä myös se, että elämäänsä ei voi loppuun asti varmistella ja turvata ja että ylisuojeleminen voi johtaa siihen, että todellisuuden kohtaaminen on kovempaa kuin jos olisi saanut vähän kerrassaan opetella pettymyksiä ja kolhuja kohtaamaan. Silti jokainen meistä tarvitsee pohjan, joka kestää – tuli mitä tuli. Siksi Jeesuskin nuhteli opetuslapsia, kun nämä paheksuivat lasten tuomista suuren opettajan siunattavaksi.
Kristillinen usko ja lapsikaste ovatkin vaikuttaneet historian saatossa ratkaisevasti siihen, että myös pienille lapsille on annettu yhtäläinen ihmisarvo aikuisten kanssa. Yhtäläinen arvo ei kuitenkaan tarkoita samanlaisuutta, kuten välillä on ehkä vähän harhauduttu kuvittelemaan. Lapsista on tehty aikuisia ja aikuiset ovat muuttuneet ikuisiksi teineiksi, jos asia kärjistetysti ilmaistaan. Totta joka tapauksessa on, että aikuisten tulisi kantaa vastuunsa siitä, että lapsille turvattaisiin lapsuus.
Rukouspäiväjulistuksessa nostetaan esille viihteellisen väkivallan vyöryminen lasten silmiin ja korviin. Tulkitsen, että näin nostetaan esiin vanha viisaus: ”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.” Julistuksessa asia on kirjattuna näin: ”Lapsi saa vaikutteita näkemästään ja kokemastaan. Nykylapset ja -nuoret joutuvat liian aikaisin näkemään väkivaltaa tiedotusvälineiden ja viihde-elektroniikan välityksellä. Väkivaltaviihde vaikuttaa ihmisten arvostuksiin ja asenteisiin. On olemassa vaara, että vaikutteille altis lapsi tai nuori hyväksyy väkivallan osaksi elämää ja keinoksi ratkaista ristiriitoja. Aikamme yhteiskunnassa viihdeteollisuuden voitontavoittelu ja sen paljolti väkivaltaa ihannoiva sanoma vaikeuttavat lapsesta huolehtimista. Tämän lapseen ja nuoreen kohdistuvan vahingollisen vaikutuksen vähättely on vastuutonta ja siihen on puututtava yhdessä.
Päävastuu lapsen turvallisuudesta on aina häntä hoitavilla ja kasvattavilla aikuisilla. Kodin tehtävää kasvattajana on vaikea minkään muun tahon korvata. Siksi kodin on voitava taata lapsen turvallisuus. Väkivaltaa ei voi perustella sen enempää ristiriitojen ratkaisijana kuin lasten kasvattajanakaan. Väkivalta on aina rikos, myös kodin seinien sisäpuolella. Perheväkivaltaan on uskallettava puuttua. Perhe on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä rakennuskivistä. Jos perhe voi hyvin, voi lapsikin hyvin….Lapset ovat meidän tulevaisuutemme – ilon ja siunauksen lähde. Siksi olemme heistä myös yhdessä vastuussa.”
Julistuksessa korostetaan lasten asemaa, mutta tärkeätä on huolehtia kokonaisuuden hyvinvoinnista – perheestä. Äitienpäivänä muistamme Suomen äitejä. Yhtäältä tuntuu, että äitiys ei ole suosiossa, vaan halutaan toteuttaa itseä ja rakentaa uraa. Toisaalta kyllä niitä suurperheitäkin näkyy. Äitiyden monimuotoisuudessa tulee esiin yhteiskuntamme monimuotoisuus ja sirpaleisuus. Yhtäällä ovat entistä paremmin hyvinvoivat, toisaalla ne lapset, jotka kärsivät mitä moninaisimmista ongelmista. Me emme ota todesta kehotusta, jonka mukaan lasten tulisi sallia tulla Jeesuksen tykö, jos ei pyritäkään luomaan kaikille edellytyksiä kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi. Ihmisestä huolehtiminen ja evankeliumin asia kun on kokonaisvaltaista ihmisen kohtaamista.
Kuten sanottua, täydellisyyttä ei saavuteta, mutta pyrkimyksen suunnan tulee olla selvä. Taivasten valtakunnan, rakkauden valtakunnan jäsenyys haastaa elämään Vapahtajan opetusten mukaan. Kun voi luottaa siihen, että itsestä pidetään huolta, voi paremmin uskaltautua huomaamaan toisetkin. Jos elämän päämäärä ei ole ulkonaisissa suorituksissa, rikkaudessa, kuuluisuudessa ja mahdollisimman hyvässä urakehityksessä, voi aikaa ja energiaa uhrata elämisen laatuunkin. Tavoitteita pitää toki olla, mutta niistä ei pitäisi tulla eteenpäin pakottavaa kahletta, joka kiristyy heti kun pysähtyy hengähtämään ja katsomaan ympärilleen.
Äitiyden kutsumusta on syytä arvostaa, yhtä lailla kuin isänkin. Molempia tarvitaan tasapainoiseen vanhemmuuteen, jos molemmat ovat läsnä. Äitiys ei ole yksilön oikeus toteuttaa itseään vaan kutsumus pitää huolta kasvavasta ihmistaimesta yhdessä isän kanssa. Monesti on käynyt niin, että äiti on joutunut ottamaan enemmänkin rooleja, jotta lapsista pidettäisiin huolta. Tämä on kunnioitettavaa ja palkitsemisen arvoista. Yhteisen vastuunkannon tulisi kuitenkin olla pääsääntö ja päämäärä. Näin ei kukaan rasittuisi turhan paljon ja kukin voisi kokea roolinsa tärkeäksi ja mielekkääksi ja lapsikin oppii, että läheiset ihmiset haluavat olla hänen lähellään. Hän kokee olonsa turvalliseksi ja oppii arvostamaan itseään ja muita, jos myös ihmisen luontaiselle itsekkyydelle asetetaan sopivat rajat. Kaikki omat mielihalut eivät ole aina tärkeitä ja hyväksi itselle eivätkä muille.
Elämme jokainen Jeesuksen siunauksen varassa, kirkkoäidin helmassa. Kirkkoa on kuvattu äidiksi, koska se tahtoo koota Jumalan rakkauden suojiin mahdollisimman monta meistä itsessämme syntisistä ja Jumalan kirkkautta vailla olevista Luojan luomista. Vanhassa kirkossa sanottiin: ”Kellä ei ole kirkkoa äitinä, sillä ei ole Jumalaa Isänä”. Me synnyimme Jumalan lapsiksi, taivaan kansalaisiksi pyhässä kasteessa. Kirkkoäitiä ja taivaan Isää tarvitsemme elämämme loppuun ja ikuisuuteen asti. Kristuksessa Jumala syntyi veljeksemme ja avasi tien perheväen joukkoon, jossa liitto kestää, koska liiton on solminut rakkaus isolla R:llä. Armon lapset, riemuitkaa.