1.
Onko maailmassa mitään suloisempaa kuin pieni lapsi? Onko maailmassa mitään avuttomampaa kuin pieni lapsi? Onko maailmassa mitään halveksitumpaa kuin pieni lapsi?
Niin paljon meidän maassamme ja kulttuurissamme halveksitaan lapsia, ettei heitä tahdota enää ottaa vastaan. Tiedätte, mitä tarkoitan. Älkää siis ymmärtäkö väärin! En tarkoita, että jokaisen äidin pitäisi synnyttää mahdollisimman paljon lapsia. En tarkoita, että kaikilla kristityillä pitäisi olla suurperhe.
Sen sijaan tarkoitan lapsia, jotka ovat jo olemassa, mutta joita ei vielä nähdä ja joista ei sen tähden myöskään välitetä. Niin vähän heistä välitetään, että he eivät saa elää edes syntymäpäiväänsä asti. Kaikki muu tuntuu tärkeämmältä kuin se uusi elämä, jonka Jumala on heissä luonut ja jota Hän haluaisi myös suojella, hoitaa ja varjella aina taivaaseen asti.
2.
”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” Jos Jeesus sanoo tällä tavoin niistä, jotka viettelevät jo syntyneen lapsen siitä uskosta, jonka hän on kasteessa saanut ja jota on kotona ja seurakunnassa hoidettu, mitä Hän sanookaan niistä, jotka eivät anna lapselle mahdollisuutta edes syntyä eikä tulla kasteessa osalliseksi iankaikkisen elämän lahjasta? ”Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!” Niin sanoo Jeesus varmasti myös niistä, jotka väkivalloin katkaisevat vasta alkaneen elämän.
Silti myös abortin voi saada anteeksi. Niin suurta syntiä ei olekaan, ettei Jumala pyyhkisi sen syyllisyyttä Jeesuksen tähden pois siltä, joka katuu pahaa tekoaan.
Tai on oikeastaan yksi, se, josta Jeesus puhuu ”syntinä Pyhää Henkeä vastaan”. Sillä synnillä Hän kuitenkin tarkoittaa juuri katumattomuutta tai sellaista Juudaksen katumusta, joka ei johda uskoon, vaan epätoivoon.
Epätoivoon ei kuitenkaan olisi syytä. Abortinkin voi saada anteeksi.
Mutta voi silti sellaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, jonka mielestä vapaa abortti merkitsee sivistystä ja edistystä! Voi maata ja kansaa, joka luulee olevansa kaikessa maailman paras, mutta mieluummin tappaa vaikeat tapaukset kuin hoivaa heitä! Voi sitä ”kuoleman kulttuuria”, joka valtaa keskellämme alaa!
3.
Kuitenkaan ei vain padalla, vaan myös kattilalla voi olla musta kylki. Eivät lasten asiat aina ole hyvin sielläkään, missä heitä kyllä syntyy runsaasti ja ainakin osa heistä selviää myös aikuiseksi, mutta vain harva heistä isona muistaa istuneensa pienenä äidin sylissä tai leikkineensä isän kanssa. Koulunkäynnistäkin saattoi vain uneksia, koska myös pienet kädet tarvittiin talon töissä, pellolla, yrityksessä tai sisaruksia hoitaessa. Tai sitten oli pakko lähteä jo lapsena vieraalle töihin.
Meidän kulttuurissamme lapsi saatetaan nähdä uhkana sille rajattomalle vapaudelle, jota pidetään onnistuneen elämän edellytyksenä. Jos lapsen annetaankin syntyä, hän ei saa olla lapsi. Töihin häntä ei laiteta, ja koulua hänen on suorastaan pakko käydä. Mutta hänkään ei aina saa varttua isän ja äidin turvallisen rakkauden leppoisassa sylissä. Hänen on selviydyttävä elämän haasteista pienestä pitäen yksin. Hänen on harrastettava, opittava ja suoritettava kuin aikuisen, tai sitten hän vain hengailee ostarin kulmilla odottaen turhaan vanhempiaan kotiin.
Meillä lapsi mielletään usein vanhempiensa onnen esteeksi – tai niiden, jotka eivät edes halua vanhemmiksi. Muissa kulttuureissa lasten hätä ja kärsimys on usein pakon sanelemaa, tilanne, jolle kukaan ei voi mitään. Lapsia vain syntyy, mutta he eivät tuokaan leipää mukanaan.
Lapsia kuitenkin saatetaan synnyttää myös ihan tiettyä tarkoitusta varten. Sen motiivit ovat kovin samanlaiset kuin niiden, jotka meillä sanovat, etteivät halua lapsia palloksi jalkaansa.
Lapsi nimittäin saatetaan nähdä vanhempiensa oman arvostuksen välineenä. Lapsi ei ole olemassa sitä varten, että hän ja hänen elämänsä olisi tärkeä, vaan sitä varten, että hänen vanhempansa ja heidän elämänsä on tärkeä. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän arvostusta ja tietysti halpaa työvoimaa ja vanhuuden turvaa.
4.
Tosin ei tällainen ajattelu meilläkään täysin tuntematonta ole, ei ainakaan ole ollut. Meilläkin on osattu pitää lapsia välineinä vanhempien hyvinvoinnin pönkittämisessä. Heitä ei ole otettu vastaan niinkään Jumalan antamana suloisena tehtävänä välittää Hänen meille antamaa elämän lahjaa eteenpäin siinä toivossa, että lapset kasvaisivat aikuisiksi ja sitten, kun heidän omat siipensä kantavat, jättäisivät pesän ja antaisivat elämän lahjan vuorostaan eteenpäin omille lapsilleen tai muuten yhteiskuntaa rakentaen ja seuraavan sukupolven hyväksi toimien. Ei: päämääränä on ollut vanhempien oma etu, oma hyvinvointi, oma arvostus ja turvallisuus, joita palvelemaan on ”tehty lapsia”, kuten sanotaan.
Niinpä meistä vaimoni kanssa tuntui aika karulta muuan kohtaaminen silloin, kun esikoisemme oli pieni, suloinen vauva. Vaimoni lykkäsi häntä vaunuissa, kun vastaan tuli muuan vanhaisäntä. Hän pysähtyi ja kysyi, oliko vauva tyttö vai poika. Kuultuaan, että poika siellä koko naamallaan nauroi, pappa totesi, että ”on se hyvä, kun Suomeen syntyy sotilaita”.
Kyllä tästä vauvasta tuli myös sotilas, kuten Suomessa on tapana ja tarpeellista. Emme me silti häntä tykinruoaksi tänne toivoneet. Ihan muita unelmia meillä vanhemmilla oli pienen poikamme varalle kuin sankarikuolema rintamalla.
5.
Pyhä Paavali kirjoittaa Korintin seurakunnalle ja opettaa samalla meitä tässä asiassa: ”Katso, kolmannen kerran minä nyt olen valmis tulemaan teidän tykönne, enkä ole oleva teille rasitukseksi; sillä minä en etsi teidän omaanne, vaan teitä itseänne. Eiväthän lapset ole velvolliset kokoamaan tavaraa vanhemmilleen, vaan vanhemmat lapsilleen.“ (2. Kor. 12:14)
„Eiväthän lapset ole velvolliset kokoamaan tavaraa vanhemmilleen, vaan vanhemmat lapsilleen.“ Eivät lapset ole olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa heitä, omia lapsiamme ja tulevia sukupolvia varten. Eikä vain Paavali, vaan myös Jeesus opettaa tätä, myös päivän evankeliumissa. Siinä Hän kieltää halveksimasta „yhtäkään näistä pienistä“.
„Pienillä“ Jeesus tarkoittaa varmasti myös uskossa pieniä tai suorastaan vastasyntyneitä kristittyjä, jotka voivat olla iältään nuoria, keski-ikäisiä tai vanhoja veljiämme ja sisariamme. Jeesus tarkoittaa epäilemättä myös henkisesti ja aineellisesti köyhiä omiaan. Mutta aivan varmasti Hän tarkoittaa „pienillä“ niitä lapsia, jotka Hän on antanut meille ja jotka olemme Hänen nimissään ottaneet vastaan, ja heissä lopulta Hänet itsensä.
„Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut.” Niin Jeesus sanoo. Kun pidämme kasteessa uudestisyntynyttä lasta sylissämme, käsivarsillamme lepää hengellisellä, salatulla tavalla myös Jeesus-lapsi. Asuuhan Hän uskon kautta vastasyntyneen sydämessä. Niin saamme omassa lapsessamme ja muissakin lapsissa Pyhän Marian tavoin hoivata itseään Jumalan Poikaa – emme samalla, ainutlaatuisella tavalla välittömästi kuin hän, mutta hoivata silti Häntä, joka maan ja taivaan Herrana tuli meidän tähtemme aivan pieneksi, hoidettavaksi lapseksi ja salli myös kuoltuaan hellien käsin kantaa itsensä hautaan noustakseen vasta sitten voimansa kirkkaudessa Voittajana kuolleista.
6.
Emme saa halveksia lapsia! Sanotaanhan Raamatussa myös, että „älkää unhottako vieraanvaraisuutta; sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan“. (Hebr. 13:2) Tämä on syytä tänä lasten ja enkelien päivänä muistaa myös nyt, kun Jumala lähettää pakolaisia luoksemme.
Ja kuitenkin tässä puhutaan vain „enkeleistä“. Tosin enkelitkin ovat Jumalan sanansaattajia. Kun enkeli puhuu tai tekee jotakin, Jumala itse puhuu ja toimii. Silti lapsista puhuessaan Jeesus sanoo, että Hän itse tulee lapsen myötä niiden luo, jotka ottavat nuoren elämän Hänen nimissään vastaan.
Emme saa halveksia näitä pieniä, joiden enkelit näkevät Taivaallisen Isän kasvot. Sillä joskus näemme lapsen kasvoissa taivaallisen valon heijastuksen.
7.
Mutta mitä sitten tarkoittaa, ettemme „halveksi“ lapsia? Mitä se on? – Se on sitä, että kunnioitamme heitä!
Tämän opin erään minua nuoremman virkaveljeni saarnasta vuosia sitten. Yhä hänen opetuksensa jaksaa hämmästyttää ja ilahduttaa minua. Miksi en ollut sitä itse tullut ajatelleeksi: että kun me kerran emme saa halveksia pieniä veljiämme ja sisariamme ja omia lapsiamme, meidän pitää kunnioittaa heitä.
Näin Jeesus selittää meille Neljättä käskyä. Hän kääntää päälaelleen sen tulkinnan, jonka me olemme sille syntiinlankeemuksen mustassa valossa antaneet.
Mutta älkää nytkään ymmärtäkö minua väärin.
Ei Jeesus tietenkään kumoa sitä vaatimusta, jonka jo pelkkä lähimmäisenrakkaus meille esittää. Aivan erityisesti se koskee meitä suhteessamme omiin vanhempiimme: että heistä pitää huolehtia, kun he eivät enää siihen itse pysty; että heitä pitää kunnioittaa Jumalan rakkauden välikappaleina omassa elämässämme jopa silloin, kun he eivät oikeastaan ansaitsisi sitä. Sillä vaikka meillä olisi huonot vanhemmat, heidän kauttaan Jumala on antanut meille elämän lahjan. Sen tähden meidän on kunnioitettava vanhempiamme ja pidettävä heistä huoli, vaikka meidän olisikin vaikea pitää heistä.
Ei Jeesus myöskään kehota meitä halveksimaan vanhuksia. Päinvastoin. Ei Jeesus ylipäätään kaada sukupolvien rajoja, niin kuin nykyään usein tapahtuu. Eivät vain sukupuolten, vaan myös sukupolvien rajat ovat rikasta todellisuutta, joka suojaa elämää ja tuo siihen iloa ja värejä. Mutta siitä huolimatta Jeesus asettaa esikuvaksemme, huomiomme ja rakkautemme keskiöön lapsen, ei arvokasta harmaahapsea eikä vakaata valkopartaa.
Sillä hetkellä opetuslapset tulivat Jeesuksen tykö ja sanoivat: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Niin hän kutsui tykönsä lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa.”
8.
Miksi Jeesus tekee näin? Minkälainen on tämä esikuvaksi asetettu pieni lapsi? Ei – ei hän ole synnitön. Ei hän ole viaton. Sen tietää meistä jokainen, joka on joskus itse ollut lapsi tai jolla on ollut tai on lapsia.
Ei lapsi ole synnitön. Silti lapsessa on jotakin sellaista, mikä erottaa hänet meistä aikuisista.
Ensinnäkin lapsi on avuton. Toiseksi hän on luottavainen. Niinpä päivän evankeliumissakin kuvattu lapsi seuraa kyselemättä ja kirkkain silmin Jeesuksen kutsua.
Heti kutsun kuultuaan hän tulee Jeesuksen luo ja seurakunnan, opetuslasten piirin keskelle. Ja juuri sellaisena lapsi on meidän esikuvamme. Meidänkin pitää olla avuttomia ja luottavaisia ja tulla Jeesuksen luo, uskoa Häneen ja seurata häntä. Tai oikeammin: me saamme olla avuttomia ja luottaa Jumalaan ja seurata iloiten Jeesusta.
Ja tällaista avutonta ja luottavaista lasta meidän pitää aikuisina myös kunnioittaa eli ottaa hänet Jeesuksen tavoin vastaan, pitää hänestä huolta, antaa hänelle turvalliset rajat ja paljon rakkautta. (Ja suurinta rakkautta onkin usein antaa lapselle rajat, joita heillä nykyisessä maailmassamme on aina vain vähemmän.) Niin meidän on tehtävä, koska se on Jumalan käsky ja kutsumus. Niin meidän on tehtävä, koska lapsi on avuton ja tarvitsee meitä.
9.
Ja vasta sitten, kun olemme tällä tavoin rakastaneet lasta hänen itsensä vuoksi ja Jumalan kunniaksi, neljäs käsky löytää oman, oikean paikkansa ja tulkintansa. Vasta, kun olemme pitäneet lapsista huolta silloin, kun he ovat olleet avun tarpeessa ja tehneet sen ilman taka-ajatuksia ja -toiveita, vasta silloin voimme odottaa, että myös lapset pitävät vanhoista vanhemmistaan huolta.
Ilman rakkautta ei ole myöskään vastarakkautta. Niin on Jumalakin meitä rakastanut jo silloin kun me vielä vihasimme Häntä ja olimme kääntäneet selkämme Hänelle, omalle Isällemme. Kuinka me siis emme rakastaisi omaa lihaamme ja vertamme, omia lapsiamme, ilman, että heidän täytyisi ostaa tai ansaita rakkautemme? Kuinka siis emme rakastaisi ilman palkkion toivoa myös muita lapsia ja avuttomia?
Tosi rakkaus ei etsi omaansa, mutta se ei myöskään palaa tyhjänä takaisin. Lapset, joita on rakastettu ja joiden siipiä ei ole typistetty; lapset, joita on opetettu ja jotka ovat oppineet lentämään; lapset, jotka ovat saaneet lähteä pesästä – he palaavat kyllä takaisin ja myös huolehtivat vanhemmistaan, kun sen aika on. Mutta annetaan heidän ensin lentää ja rakentaa oma pesä tai mihin Herra heitä sitten kutsuukaan elopellolleen töihin maailmansa ja valtakuntansa hyväksi. Annetaan heidän mennä ja seurataan heitä rohkaisten, tukien ja heidän puolestaan rukoillen!
10.
Ja me, viisaat, vanhat tai nuoret aikuiset – meidän pitää maallisessa elämässä pysyä aikuisina kantaen vastuutamme lapsista, kirkosta ja yhteiskunnasta. Jumalan edessä me kuitenkin saamme antaa periksi ja olla sitä, mitä me siinä, Hänen kasvojensa edessä, joka tapauksessa olemme: pieniä, syyllisiä ja avuttomia ja – mitä vanhemmiksi, mutta emme silti välttämättä viisaammiksi tulemme – aina vain pienempiä ja avuttomampia ja syyllisempiä lapsia.
Sillä näin sanoo Jeesus: „”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa.”
On onnellista tulla Jumalan edessä pieneksi, rakastetuksi lapseksi. On onnellista saada kaikki syntinsä anteeksi. On onnellista rakastettuna jakaa rakkautta edelleen. Ollaan siis ymmärryksessä aikuisia, mutta uskossa lapsia, rakastettuja lapsia ja rakastavia aikuisia. Ja toimitaan niin, että elämän kulttuuri voittaisi kuoleman kulttuurin myös meidän maassamme. Amen.