Ilmestyskirja on eräs Raamatun vaikeimmin tulkittavia tekstejä. Yleensä käy niin, että vapaissa suunnissa siitä etsitään ja lasketaan erilaisia ajanmerkkejä ja pyritään tulkitsemaan nykyajan ilmiöitä Ilmestyskirjan valossa lopun ajan merkeiksi. Tästä sitten syntyy mitä villeimpiä tulkintoja ja jopa omia kirkko- ja uskontokuntia. Adventistit ja jehovantodistajat ovat ääriesimerkkejä tästä mutta kyllä samanlaista julistusta löytyy muistakin vapaista suunnista ja oman luterilaisen karismaattisuudenkin piiristä.
Ammattieksegeetitkään eivät ole juuri parempia. He kun huomaavat erilaisia toistoja teoksessa ja päästävät sen mukana mielikuvituksensa valloilleen löytäen sieltä erilaisia syklisiä rakenteita.
Raamatussa on kaksi ns. apokryfistä kirjaa. Ilmestyskirja Ut:ssa ja Danielin kirja Vt:ssa. Molemmille yhteistä on paitsi lopun aikojen kuvaus, myös se, että ne ovat syntyneet vainon aikana. Tämä antaakin vihjeen noiden teosten tarkoituksesta.
Danielin kirja syntyi Makkabilaissotien aikana. Se oli kausi, jolloin juutalaiset nousivat kapinaan hellenistisiä isäntiään vastaan. Nämä olivat kieltäneet mm. ympärileikkaukset pyrkimyksessään juutalaisten hellenisoimisessa. Tätä ja muita vainotoimenpiteitä ei kansa enää suvainnut ja nousi kapinaan. Danielin kirjan kuvaus lopun ajan taisteluista noudattaakin pitkälti apokryfisessä Makkabilaissotien historiassa kuvattuja tapahtumia. Vain lopputaistelujen kuvaus eroaa mikä viittaisi siihen, että Danielin kirja on kirjoitettu ennen sodan päättymistä.
Voisi sanoa, että teos oli eräänlainen maanalainen taistelukirjoitus. Siinä ajankohtaiset poliittiset teesit oli projisoitu menneisyyteen – aikaan, jolloin juutalaiset edellisen kerran olivat vainon alla eli Babylonian pakkosiirtolaisuuteen. Danielin näky puolestaan projisoi tilanteen kaukaiseen tulevaisuuteen – aikaan, jolloin kaikki luodaan uudestaan. Kun hellenistisen Seleudikien dynastian salainen poliisi tarkkaili toki kaikkea toimintaa maassa he toki kuulivat tekstiä luettavan synagogissa mutta luulivat sen olevan vain osa historiankuvausta ja itämaisiin uskontoihin kuuluvaa maailman uudelleenluomisen kultillista näyttelemistä. Olihan samanlaista myös Babyloniassa, jossa kulttieeposta Enuma elish oli luettu joka uudenvuodenjuhlassa jo tuhannen vuoden ajan. Ei siinä ollut mitään vaarallista. Sekä lukijat että kuulijat kuitenkin ymmärsivät, että nyt olikin kyse noususta kapinaan hellenistisiä sortajia vastaan. Ja samalla tavoin kuin Jumala oli päästänyt kansansa Babyloniasta, Hän päästäisi heidät Seleudikien ikeestä.
Samantyyppistä menneisyyteen projisoimista löydämme niinkin yllättävästä paikasta kuin 1800-luvun USA:sta. Siellä orjien negrospirituaalit projisoivat etelävaltioiden mustien orjien tilanteen muinaiseen Egyptiin ja Israelin orjuuteen siellä. Tämä projisointi vietiin jopa niin pitkälle, että Lähi-idän maantiedekin sijoitettiin Amerikkaan. Etelävaltiot olivat Egypti, jossa kansa eli orjuudessa. Ohio-joki oli Jordan-virta, jonka ylitettyään kansa pääsi luvattuun maahan – pohjoisvaltioihin, jossa ei orjuutta ollut.
Ilmestyskirjan teksti poikkeaa näistä menneisyyden projektioista siinä, että se projisoi keisari Domitianuksen vainon alla eläneen kristillisen kirkon tilanteen kaukaiseen tulevaisuuteen. Tässä se seurasi Vt:n profeettojen esimerkkiä, jotka julistivat, että jos Jumala on todella vanhurskas, Hänen on pakko puuttua jotenkin maailman pahuuteen – ja antoivat kuvauksia mitä tästä Jumalan asioihin puuttumisesta seuraa.
Ilmestyskirjan tämän päivän tekstissä on kuitenkin eräs mielenkiintoinen seikka. Tuo kertomus enkeliruhtinas Mikaelin ja Saatanan taistelusta on nimittäin melko suora viittaus tuohon edellä mainittuun babylonialaiseen Enuma elish-teokseen. Siinä Babylonin suojelusjumala Marduk lyö taivaallisessa taistelussa merenjumala Tiamatin ja tämän joukot. Tämän jälkeen tuon eepoksen mukaan Marduk luo maailman Tiamatin halkaistusta ruumiista.
Myyttitutkimuksen näkökulmasta kyse lienee siitä kuinka Persianlahden rantaviiva vetäytyi nykyistä paljon pohjoisemmasta kohdastaan ja maan kohoamisen myötä maata vapautui meren alta kun meri vetäytyi. Marduk konkreettisesti löi Tiamatin ja loi maan.
Meille kristityille on kuitenkin hieman hämmentävää löytää tämän kertomuksen toisinto omasta pyhästä kirjastamme. Miten se olisi ymmärrettävä?
Ensiksikin on muistettava, ettei niin juutalaisuus kuin kristinuskokaan syntyneet missään tyhjiössä vaan eri kulttuurien risteyksessä – niiden takamailla. Aabraham tuli Mesopotamiasta ja arvosti sitä niin paljon, että Iisakille ja Jaakobille piti käydä hakemassa vaimotkin sieltä. Mooses taas sai egyptiläisen prinssin koulutuksen.
On siten luonnollista, että molempien korkeakulttuurien jälkiä näkyy myös juutalaisten uskonnossa. 1. Mooseksenkirjan kertomusten esikuvat ovat pitkälti Mesopotamiasta ja sieltä on hankittu jopa piirustukset Salomonin temppeliä varten. Ympärileikkaus taas on egyptiläistä alkuperää. Sananlaskujen kirjassa on myös pitkiä pätkiä suoria käännöksiä egyptiläisestä viisauskirjallisuudesta. Voisi sanoa, että samalla tavoin kuin kristinusko on juutalaisuuden lapsi, juutalaisuus on Mesopotamian ja Egyptin uskontojen lapsi. Vanhan Kristinopin käsittein kyse on Jumalan yleisestä ilmoituksesta: noiden kulttuurien oppineilla oli käsitys siitä, että oli olemassa Jumala, joka oli luonut taivaan ja maan ja joka pitää huolta ihmiskunnasta.
Mikä sitten juutalaisuudessa poikkesi noiden korkeakulttuurien ajattelusta?
Keskeisin ero nousee siitä, että se, mitä meille on säilynyt Egyptin ja Mesopotamian uskonnoista kertoo, niiden olleen yläluokkaisia uskontoja. Maailma oli niiden mukaan kopio taivaallisesta hierarkiasta, jossa kaikki oli omalla paikallaan. aiemmin mainitsemassani babylonialaisessa uudenvuoden juhlassa tämä järjestys seremoniallisesti palautettiin alkupisteeseensä. Herrat olivat herroja ja orjat orjia näissä aikansa johtavissa sivistysvaltioissa.
Israelilaiset olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin herroja. Lähi-idän muinaisissa teksteissä toistuu hyvin usein kansa, jota kutsuttiin nimellä hapiru – heprealaiset. He olivat epämääräistä sekakansaa, jonka jäsenet olivat paenneet rajaseuduille pois valtiovallan käden ulottuvilta. Ilmeisesti Aabrahamkin joutui jostain syystä lähtemään pakoon Urista ja hakeutumaan Palestiinaan.
Myös myöhemmin tämä kansan alaluokkainen asema kertautuu. Vt:n kaksi keskeistä kertomusta ovat vapautuminen Egyptin orjuudesta ja Babylonian pakkosiirtolaisuudesta.
Alaluokkaisen kansan toiveissa ei suinkaan ollut ns. taivaallisen järjestyksen palauttaminen sellaiseksi kuin Babylonian ja Egyptin papit sen ymmärsivät. Ei. Päinvastoin. Raamatun luomiskertomus kuvaa kuinka ihminen luotiin Jumalan kuvaksi – ei jumalten orjaksi niin kuin Babyloniassa.
Tämä ajatus ihmisistä Jumalan kuvana – ja siten tasa-arvoisina – on keskeisin ero Israelin ja muun Lähi-idän välillä. Tästä myös seurasi se, ettei Israelissa voitu kuvitellakaan, että maailma palautettaisiin samanlaiseen köyhiä sortavaan hierarkiaan kuin mitä jokilaaksokulttuureissa ajateltiin.
Sen sijaan Israelissa tulkittiin yhteistä itämaista perinnettä niin, että tuo hierarkia olikin syntiinlankeemuksen seurausta ja kerran Jumala puuttuu uudestaan peliin ja luo koko maailman uudelleen. Maailman, jossa ihmiset ovat tasa-arvoisia ja elävät rauhassa keskenään.
Noissa kuvauksissa oli paljon ainesta jokilaaksokulttuurien hallitsijoiden kielenkäytöstä. Egyptissä faarao oli ”elämän antaja”. Mesopotamiassa joka toinen hallitsija kehui toteuttaneensa oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Tämä itämaisten hallitsijoiden kielenkäyttö omaksuttiin myös juutalaisuudessa ja sitä kautta kristinuskossa. Raamatussa kunnia uudesta järjestyksestä annettiin kuitenkin Herralle eikä maalliselle hallitsijalle.
Myös tämän päivän tekstimme hyödyntää tuota vanhaa itämaista kulttuuriperintöä tulkiten sitä uudelleen. Taistelu ei tapahtunutkaan eri jumalten välillä joskus myyttisessä alkuajassa ennen maailman luomista. Se tulee tapahtumaan tulevaisuudessa kun Jumala luo kaiken uudeksi. Taistelussa ei osapuolina ole Marduk ja Tiamat vaan Jumalan edustaja enkeliruhtinas Mikael ja Saatana.
Se, mitä päivän tekstimme viittaus muinaisen Lähi-idän kulttuuriperintöön meille tänään opettaa on se, että kaikki uskonnollinen ajattelumme on sidoksissa siihen kulttuuriin, jonka alueella elämme. Juutalaiset puhuivat Israelin Jumalasta itämaisin käsittein. Varhainen kristinusko tulkitsi Jeesus Nasaretilaisen persoonaa kreikkalaisen filosofian avulla. USA:n etelävaltioiden orjat tulkitsivat kuulemiaan Raamatun kertomuksia omasta tilanteestaan ja samaistuivat Egyptin orjuudessa eläneeseen Israeliin. Samaan aikaan heidän valkoiset isäntänsä etsivät tulkitsivat Raamattujaan toisin. Sama vastakkainasettelu toistui viime vuosisadan Etelä-Afrikassa, jossa valkoisten ja mustien raamatuntulkinta poikkesi niin paljon, että oli vaikea uskoa, että he käyttivät samaa kirjaa. Me suomalaiset tulkitsemme Raamattua omasta näkökulmastamme. Meidän parissamme on herätysliikkeitä, jotka tulkitsevat kristinuskoa omista lähtökohdistaan käsin. Nämä tulkinnat ovat joskus olleet elintärkeitä sille kansanryhmälle, jonka parissa ne ovat syntyneet.
Meidän tulee kuitenkin aina muistaa se, että kyseessä ovat vain tulkinnat. Vanha Kristinoppi korosti sitä, että Jumala on Salattu Jumala. Kaikki meidän tulkintamme Hänestä ja taivaasta ovat vajavaisia. Vasta kerran kirkkaudessa näemme täydellisesti. Siihen saakka meidän tulee tunnustaa se, ettei ihmisjärki pysty ymmärtämään Jumalan suuruutta. Ajattelumme on aina rajoittunut niihin käsitteisiin, joita kulttuurimme meille antaa. Tämän näkökulman tulisi tehdä meistä nöyriä ja Jobin tavoin tunnustaa että olemme kuulleet Herrasta vain kuulopuheita. Todellisuudessa Hän on jotain enemmän kuin ymmärrämme.
Siksi meidän olisi syytä panna pois keskinäiset opilliset eriävyytemme – ne kun ovat loppujen lopuksi kuitenkin vain meidän enemmän tai vähemmän sinne päin olevia tulkintojamme. Varsinkin kun Jeesuksen eräs viimeisimmistä pyynnöistä Jumalalle koski Hänen seuraajiaan. Getsemanen puutarhassa Herramme rukoili ”että he yhtä olisivat.” Meillä tulisi olla todella painavat perusteet, jotta nostaisimme oman raamatuntulkintamme niin suureen arvoon, että se oikeuttaisi meidät toimimaan vastoin tuota Herramme nimenomaista toivomusta.
Kaikista opillisista ja kulttuurisista eroistamme huolimatta me tänäänkin osoitamme muun kristikunnan kanssa kuuluvamme yhteen ja samaan Jumalan kansaan nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…