Johannes Kastaja on kohtuullisen näkyvästi esillä kirkkovuoden kierrossa Jeesuksen edellä kulkijana ja tienraivaajana Herran Voidellulle. Hän ei kuitenkaan ole ainoa juutalaisen kansan jäsen, joka julistuksellaan ja esimerkillään näytti Vanhan testamentin profetioiden täyttyneen seimen lapsessa. Pitkän odotuksen toteutumisesta todistamaan nostetaan kynttilänpäivän evankeliumissa esiin vanha, hurskas ja jumalaapelkäävä Simeon. Samalla kertaa Jeesuksen sai nähdä vähintään yhtä hurskas naisprofeetta Hanna. Jo sata vuotta ylittänyt ikäihminen hänkin. Vielä vanhoilla päivillään he saivat nähdä lupausten olevan totta. Pyhä Henki sen heille vakuutti kirkastaen Kristuksen läsnäoloa pienessä ja vähäisessä.
Jo näiden iäkkäiden todistajien nimet kertovat, mikä oli tapahtuman ydin. Simeon merkitsee ”rukouksen kuulemista” ja Hanna puolestaan ”armoa”. Kansan huokaus oli kuultu ja Jumalan armo oli syntynyt ihmiseksi meidän ja meidän pelastuksemme tähden. Israelin Jumala ei ollut omiaan unohtanut eikä kiellä rakkauttaan meiltä muiltakaan. Siksi Simeon lausuu kiitosvirressään lapsi sylissään: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”
Tämän raamatunkohdan pohjalta laadittua tai laadittuja Simeonin kiitosvirsiä veisataan erityisesti rukoushetkessä päivän päättyessä. Tässä yhteydessä kiitetään iltaan ehtineestä päivästä ja siitä, että Vapahtajan tuoman armon valossa voi silmät turvallisesti ummistaa lepoon myös yön pimeyden keskellä. Simeonin elämäntarina on ainutkertainen, mutta sellaisena ja etenkin liittyessään koko maailmaa koskettavaan Jumalan historiaan luomakuntansa kanssa hän on kaikkien meidän ihmisten edustaja ja samastumiskohde. Ehkä hän voisi olla erityinen rohkaisija isovanhempi-ikään ehtineille.
Viime vuosikymmenten kiivaan muutoksen keskellä ikä, kokemus ja vanhempien ihmisten kunnioittaminen ovat välillä olleet meidän yksilökeskeisessä ja monesti lyhytnäköisessä kulttuurissamme – vanhaa vertausta uuteen tilanteeseen soveltaen – ikään kuin lapsipuolen asemassa. Viime vuosina isovanhemmat ja heidän elämänkokemuksensa on taas haluttu ottaa paremmin huomioon. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua se, että mummo ja pappa-ikäiset kokevat olevansa lastenhoito- ja muissa talousasioissa hyväksi käytettyjä. Toisaalta kun elinikä, terveys ja eläkkeelle siirtyneiden käytettävissä olevat varat ovat joissakin tapauksessa lisääntyneet varsin tuntuvasti, he eivät matkustelultaan ja muulta harrastamiseltaan ehkä ehdi ja viitsikään viettää kovin paljon aikaa lastenlastensa kanssa. Voi toki hyvillä mielin suoda päivätyönsä tehneelle, että hän vaikkapa näkee paikkoja, missä ei ole koskaan käynyt, vaikka on siitä unelmoinut käyttäessään rahat perheen elämän edistämiseen. Silti joskus tulee tuntu, onko menty äärimmäisyyksiin ja menetetty taju elämän rajallisuudesta sekä siitä, että kaikkea ei voi saada.
Tärkeintä ei kaiketi ole haalia mahdollisimman paljon kokemuksia ja elämyksiä tai ulkoista mukavuutta vaan se, että voi elää sovussa Jumalan ja ihmisten kanssa ja välittää eteenpäin jotakin siitä, mikä on elämän matkan varrella osoittautunut kestäväksi ja kantavaksi. Ikä voi parhaassa tapauksessa tiivistää näkyviin sen olennaisen ytimen, joka kestää ja antaa hyvät eväät elämälle, vaikka ei itsekään pystyisi tuon ohjenuoran mukaan aina elämään. Ja jokaisenhan pitää omat virheensä tehdä. Suuntaa kohti hyvää, totta ja oikeaa, kohti kaiken armon Jumalaa ja lähimmäistä, voi kuitenkin viittoa sanoilla, esimerkillään, koko olemuksellaan. Simeon ja Hanna ovat hyviä muistutuksia ja esimerkkejä tästä itse kullekin.
Tämän ajan ihminen pitää tärkeänä, että hän saa elää itselleen. Jos sekä vanhemmat että isovanhemmat pitävät johtotähtenä tiukasti noudattaa tätä periaatetta, ei ole ihme, että lasten kasvu ja kehitys kärsii. On hyvä, että on viritelty keskustelua siitä, miten löydettäisiin sen verran yhteisiä arvoja ja päämääriä, että aikuiset yleensäkin voisivat rakentavan kasvatuksellisesti puuttua asiaan, jos näkevät lasten menettelevän kyseenalaisesti. Nykyään kun ei uskalla eikä haluta puuttua mihinkään, kun seuraukset saattavat olla arvaamattomat. Toisaalta tämän verukkeen taakse on helppo piiloutua.
Mikä siis olisi Simeonin ja Hannan merkitys tämän päivän Kangasalla ja Sahalahdella. He varmasti ennen muuta rohkaisevat luottamaan siihen, että Kristus on tullut maailmaan todelliseksi valoksi kaikille meille. Hän toi mukanaan armon ja anteeksiantamuksen elämän voimaksi ja iankaikkisuuden toivoksi meille syntiin langenneille. Simeonin ja Hannan seuraajia ovat ne hengelliset isät ja äidit, jotka ovat auttaneet tunnistamaan taivaallisen Isän läsnäolon ahdistuneen tai muuten vain vilpittömästi kyselevän etsijän elämässä. He ovat esikuvia uskosta ja toivosta, joka on koeteltu monissa tilanteissa ja pitkän elämän varrella ja joka nostaa päiväkohtaisten auringonpimennysten tai myrskyn silmien yläpuolelle ja ohi.
Keisari Justinianuksen juhlaohjeissa vuodelta 541 esitetään kynttilänpäivän rukousaiheeksi, että ”Vapahtaja, joka kohtasi Simeonin temppelissä, armollisesti kohtaisi myös ahdistettuja kansoja.” Kaakkois-Aasian katastrofi tai pienemmässä mittakaavassa vaikkapa Loimaan liikenneonnettomuus, ovat ilmentäneet sitä, miten me ihmiset olemme haavoittuvaisia ja tarvitsemme välittämistä, läsnäoloa ja toivoa koettelemusten keskellä. Kirkon ja kristittyjen paikka on ihmisten rinnalla. Kaikki hätä ja kysely ei kuitenkaan ole näyttävä mediatapahtuma. Silti jokaisen ihmisen hätä on yhtä arvokas ja tärkeä. Ei tulisi unohtaa niitä kriisipesäkkeitä, kuten Sudania tai monia muita maita, joissa hätä on päällä tälläkin hetkellä. Toisaalta avun tarvitsija voi olla joku aivan lähipiiristämme tai naapurustostamme. Silmiä ja korvia tarvitaan niiden auttamiseksi, jotka eivät osaa tai kehtaa apua pyytää. Myös puhetulva tai ylenmääräinen aktiivisuus voivat olla keinoja pitää mieltä painavat asiat taka-alalla.
Hitaammin ja syvemmälle. Nämä kaksi sanaa ovat vastamyrkkyä nykyajan kiihkeärytmiselle pinnallisuudelle, joka tarttuu huomaamatta osaksi elämänkäytäntöjä. Tässäkin mielessä vanha Simeoni on osoittamassa kohti ydintä. Hän jaksoi odottaa Luvatun ilmestymistä eikä juossut kaikkien muotien perässä. Hänen viisautensa lähteenä oli Kirjoitusten tutkistelu ja mietiskely sekä sen sisältämät lupaukset. Tätä kautta Henki oli hänet tehnyt herkäksi ja vastaanottavaiseksi tunnistamaan lihaksi tullut Jumalan Sana, armon ruhtinas. Hän ei ollut menneisyyteen tai johonkin uskonnolliseen, maailmasta erilliseen sfääriin tuijottelija vaan hän odotti ja sai nähdä elämän todellisen valon, pelastuksen ja uuden, katoamattoman elämän toivon tulevan läsnäolevaksi juuri tähän päivään ja hetkeen, oikeille ihmisille ahdistuksineen, kysymyksineen ja toiveineen. Kynttilänpäivänä voimme mekin muistaa omaa kastettamme ja silloin alttarilla palanutta kynttilää, joka kirkossa aina muistuttaa Kristuksen pelastavasta läsnäolosta. Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Koskaan ei ole niin pimeää että Jumalan kirkkauden valo olisi tyystin kadonnut tänä armon aikana.