Jeesus syntyi juutalaiseen perheeseen ja sai juutalaisen kasvatuksen. Uskonnollinen perinne, laki- ja temppelihurskaus olivat tärkeitä asioita, mutta ne eivät olleet itse tarkoitus vaan ne menettivät merkityksensä, jos puuttui avoimuus Jumalan uutta luovalla työlle. Kynttilänpäivän evankeliumissa lupaukset täyttyvät, muoto ja sisältö kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla, kun profeetta Malakian sanoin ”.. tulee temppeliinsä Valtias, jota te odotatte, ja Liiton enkeli, jota te kaipaatte”. Pienessä, aivan tavallisen oloisessa juutalaisessa poikalapsessa Herran Voideltu, Messias Kristus oli läsnä valona Israelille ja kirkkautena kansoille.

Kaikki kävi lopulta huomaamatta, vaikka jo vuosisatoja oli julistettu Messiaan kerran saapuvan. Hän ei tullut toisesta todellisuudesta vaan yhtäkkiä vain Jumala paljasti läsnäolonsa yhdessä tietyssä ihmisyksilössä, joka oli lihaksi tullut Ainosyntyinen Poika. Salomon tuhotun temppelin tilalle oli rakennettu uusi temppeli 500-luvulla eKr., kun huomattava osa pakkosiirtolaisuudessa olleista juutalaisista oli saanut palata takaisin luvattuun maahan. Into riitti temppelin rakentamiseen, mutta juutalaisyhteisön olot eivät hetkessä parantuneet, kuten Malakian kirjasta käy ilmi. Temppelipapisto osasi hommansa huonosti ja kansan moraali oli vieläkin huolestuttavampaa. Kuva vahvistuu Esran ja Nehemian kirjan kautta. Profeetta Esran toimiminen Persian hallituksen myötävaikutuksella taivaan Jumalan lain asiamiehenä merkitsi käännettä juutalaisyhteisössä. Esran ja hänen seuraajiensa suorittama Mooseksen lain tulkinta tarjosi juutalaisyhteisölle yhteisön peruskirjan seuraavaksi 500 vuodeksi.

Esran koulukunnan tulkinnassa messiasodotus sekä tuleva tuomion ja pelastuksen aika, lopunajalliset teemat, jäivät kuitenkin sivuun ja keskityttiin tooran huolelliseen soveltamiseen jokapäiväisen elämän eri ulottuvuuksiin. Toisella vuosisadalla eKr. messiasodotus jälleen nousi voimakkaasti esiin ja näkemykset vaihtelivatkin voimakkaasti lopunajallis-tuonpuoleista ajattelua edustavan Qumranin yhteisön ja tämänpuoleisuuteen keskittyvien saddukeusten välimaastossa. Selvää oli, että oppia viimeisistä tapahtumista, tuomiota ja armoa ei voitu painostamalla jättää sivuteemaksi. Aika oli täyttymässä ja Marian synnyttämisen aika lähestymässä.

Erityisen huomionarvoista nykyisen, paljolti yksilön lyhytkestoisen kokemuksen nojaan rakentavan ja lyhytkäyttöhyödykkeitä suosivan ajan ihmisille on se, miten keskeisen aseman hengellisen viisauden ja sydämen hurskauden edustajana saa vanha Simeoni. Hän osoitti, että oli niitä juutalaisen kansankin keskuudessa nöyriä sanan tutkistelijoita, joita sanan kautta myös henki johdatti olemaan vielä vanhoilla päivillä herkän avoimen Jumalan läsnäololle ja toiminnalle juuri tässä ja nyt. Vanhan liiton hurskas nojautui Elämän antajan lupauksiin uskon ja toivon kantavana perustana. Nyt kärsivällisyys palkittiin. 400-luvulta alkaen iltajumalanpalveluksen kiitosvirtenä ollut Simeonin kiitosvirsi kertoo ehkä yhtäältä vanhuksen taivasikävästä mutta ennen muuta kiitollisuudesta siitä, että luvattu pelastuksen aika on vihdoin koittanut. Nyt saa olla rauhallisin mielin, kun Jumala on osoittanut horjumattoman uskollisuutensa.

Simeon on toivon lähettiläs, toivon joka pohjaa luottamukseen Jumalan mahdollisuuksiin ja ennen muuta luottamukseen lupauksen sanaan. Luoja pitää elämäämme yllä joka hetki eikä Taivaan Isä meitä jätä, kun hän kerran on Pojassaan juonut kärsimyksen maljan pohjaan asti meidän elämämme ja pelastuksemme tähden. Eilen vietimme yhden viime vuosisadan merkittävimmän kristillisen ajattelijan ja julistajan Dietrich Bonhoefferin syntymän satavuotispäivää. Bonhoeffer sai elämässään oppia, että rukouksen ja oikein tekemisen ohella kristillisyyteen kuuluu myös Jumalan oman ajan odottaminen. Kirkkokin saatetaan tehdä voimattomaksi, jotta se voisi parannuksen teon kautta astella jälleen Kristuksen jalan jäljissä. Se on aina pahasta, että katsotaan yksinomaan menneisyyteen tai pidetään nykyisyyttä viimeisenä sanana. Bonhoeffer korostikin, että tämä elämä on vasta viimeistä edellinen sana. Armo ja iankaikkisuus on se viimeinen Jumalan sana, mutta Kristuksessa se on meille jo läsnä ja meidän kauttamme myös kirkkautena muille, kun saamme elämän sanaa tarjolla pitää ja elämässämme tuota valoa arjen rakkaudenteoissa heijastaa.

Jumalan omassa ajassa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat aina samanaikaisesti läsnä. Me emme voi tällä tavoin irrottautua ajan ja paikan asettamista rajoista omin neuvoin, mutta voimme olla avoimia Jumalan puhuttelulle. Tämän puhuttelun havaitsee usein vasta jälkikäteen, kun omaa elämää tutkistelee. Siksi jo Israelin kansa puhui isien Jumalasta, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalasta. Tässä muistelemisessa ei kuitenkaan ole kyse menneisyyteen jäämisestä vaan menneisyyden nykyistämisestä: ennenkin on Jumala auttanut. Hän auttaa myös tänään. Herraa hyvää kiittäkää! Valitus ja ylistys kulkevat Raamatussa rinnakkain, erityisesti psalmeissa. Aina kuitenkin puhutaan Jumalalle. Pyhä kirja ei kaunistele vaan asettaa eteemme ihmisen todellisuuden koko rosoisuuden. Se tekee sen tekemällä selväksi, että Jumala on läsnä niin korkeudessa kuin syvyydessäkin. Mikään luotu ei voi meitä erottaa hänen rakkaudestaan, joka on tullut ilmi Kristuksessa valoksi pakanakansoille, kirkkaudeksi Israelille.

Huomionarvoista on se, että maailman toivosta puhuttaessa päivän evankeliumissa valokeilassa ovat vanhus ja pieni lapsi. Vahvuutensa tunnossa olevat, tehokkaat työikäiset loistavat poissaolollaan. Tässä voimme nähdä syvää symboliikkaa siitä, että Kristuksessa kaikki ovat samanarvoisia. Kuten Luoja on meille jokaiselle antanut lahjaksi elämän ja olemme sillä perusteella yhdenarvoisia, hän erotuksetta tarjoaa pelastusta Pojassaan kaiken ikäisille. Vanhuuden olennaiseen pelkistynyt viisaus ja lapsen viattomuus on nostettu esille merkkinä siitä, että armo tulee täydeksi heikkoudessa. Meidän tulee vähetä ja hänen kasvaa.

Yhteisvastuukeräyksen teema ”Ihmisarvoinen vanhuus” liittyy näin ollen mitä osuvimmin yhteen kynttilänpäivän evankeliumin sanoman kanssa. Keräyksen kautta pyritään kehittämään niin ammatti-ihmisten kuin vapaaehtoistenkin tekemää kotikäyntityötä vanhusten luona. Parastahan yleensä on, jos saa omassa kodissaan olla mahdollisimman pitkään. Viime aikoina palveluja on kuitenkin niukennettu sekä kotona että palvelutaloissa asuville. On syytä kantaa huolta siitä, että pitkän päivätyön yhteiskunnan hyväksi tehnyttä ihmistä muistetaan eikä pelkästään ansioidensa vaan jo yksin ihmisyytensä tähden.

Meillä Suomessa ikäihmisilläkin on vielä aika hyvät oltavat verrattuna vaikkapa joihinkin Afrikan maihin, joissa perinteinen perheen ja suvun yhteisöllisyys on heikentynyt mm. AIDSin niitettyä synkkää satoa. Eikä toimivia viranomaisjärjestelmiä ole auttamassa, kuten Euroopassa. Angolassa paikataan keräyksen kautta pitkän sodan jälkiä korjausrakentamalla kyliä ja mm. terveys- ja vesipalveluita uudelleen, mikä vapauttaa myös vanhuksia veden kannosta. Ugandassa puolestaan tuetaan AIDS-orvoista huolehtivia vanhuksia. Rakkauden valoa pyritään viemään siihen maailman kolkkaan, missä tarvetta on, missä Kristuskin eniten kärsii. Samalla yksin hän on meidän toivomme ja voimamme tässä työssä.