Kynttilöiden polttelun sesonkiaika on auttamatta ohi, kun aurinko kiipeää päivä päivältä yhä korkeammalle ja valoa riittää yhä pitempään. Vanha sanonta kuuluukin ”Kynttilästä kevättä”. Kynttilänpäivän varsinainen sanoma ei siis liity itse kynttilöihin, vaan siihen valoon ja kirkkauteen, mistä kynttilät pimeyden valaisijoina aina vertauskuvallisesti muistuttavat. On kyse meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkaudesta. Tämän päivän perinteisen evankeliumin aiheena on Jeesus-lapsen tuominen temppeliin samalla kun synnyttäneen Marian tuli käydä siellä puhdistautumassa 40 päivää synnytyksen jälkeen. Tärkein asia siinäkin evankeliumikatkelmassa on kuitenkin se Jumalan kirkkaus, jonka vanha Simeon sai Jumalan lupauksiin uskoen nähdä pienessä lapsessa. Tämän sanoman vuoksi kirkossa sitten ruvettiin myöhemmin siunaamaan vuoden aikana käytettävät kynttilät juuri tänä sunnuntaina. Rukouksena on ollut, että ne saisivat pienillä liekeilläänkin muistuttaa varsinaisesta valosta, Kristuksesta.
Tänään luetussa katkelmassa Johanneksen evankeliumikirjan alkusanoista keskityttiin aivan samoin Jeesuksessa Kristuksessa näkyvään ja luoksemme tulevaan kirkkauteen. Saamme olla silminnäkijän todistusta kuuntelemassa: ”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan”. Silmillä nähtynä se kirkkaus oli vain välähdys, sillä kaikille se ei tullut ilmeiseksi eikä inhimillisen muodon ottanut Sana tullut pysyvästi tähän maailmaan. Meille ei suoraan edes välity se viesti, minkä Johannes kertoo. Kun me luemme, että lihaksi tullut Sana asui keskellämme, Johannes käytti sanaa, joka merkitykseltään on lähinnä ’telttaili’. Ei siis ollut pysyvän asuinsijan rakentamisen aika. Samalla tavalla Israelin kansa vaelsi aikanaan Egyptistä kohti luvattua maata, eikä heillä ollut lupaa pystyttää muuta asumusta kuin teltat. Jumalan palvelemisen ja kohtaamisen paikka oli niin ikään teltassa, ilmestysmajassa, josta Jumala oli antanut tarkat ohjeet.
Vaikka Sana tuli lihaksi, syntyi ihmiseksi, vain lyhyttä aikaa varten, hän kuitenkin toi tullessaan sellaisen kirkkauden, joka pysyy ja säilyy, ja jota ilman me emme selviäisi tästä elämästä hengissä. Tai parempi olisi sanoa: tästä kuolemasta elämään.
Johannes tiivistää hienosti Sanan merkityksen ja sisällön: ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta”. Polttopiste on aivan varmasti siinä, miten armo ja totuus kohdistuvat meihin ihmisiin, mutta samalla siinä oli enemmän, koko ympärillämme oleva todellisuus. Totuus pitää sisällään Jumalan tahdon, lain vaatimuksen, joka kohdistuu meihin ihmisiin, mutta myös totuuden olemassaolon tarkoituksesta ja koko maailman luomisesta. Emme ole täällä sattumalta. Kukaan meistä ei ole syntynyt tähän maailmaan ilman Jumalan tahtoa. Kukaan meistä ei ole ’vahinko’, vaikka me ihmiset saatamme itsekkyydessämme näin toisillemme väittää. Armon sisältö keskittyy ennen kaikkea Jeesuksen ristinkuolemaan. Siinä ainoa viaton kantoi kaikkien meidän viallisten ansaitseman rangaistuksen ja hankki meille vapauden, vaikka emme sitä osanneet edes uneksia. Armokin sulkee sisäänsä koko todellisuuden. Tämä maailma on luotu myös siksi, että Jumala voisi meidät armahtaa, siksi, että saisimme olla täydellisen rakkauden kohteita.
Ilman lihaksi tullutta Sanaa, ilman Kristuksen kirkkautta meillä ei olisi mitään mahdollisuutta antaa oikeaa vastausta tähän koko olemassaolon merkitystä koskevaan kysymykseen. Surkuhupaisaa, ellei traagista, on se, että jatkuvasti vastausta yritetään hakea Kristuksen ulkopuolelta. Ilmeisen vilpittömästi vannotaan neutraaliksi väitetyn tieteellisen ajattelun ja tutkimuksen nimiin. Surullista vain on se, että silloin yleensä jo lähtökohdassa kielletään totuusarvo kaikelta sellaiselta, mitä inhimillinen ajatus ja järki ei voi hallita. Armon ja totuuden vastaan ottaneet, häntä kuunnelleet ja seuranneet antavat meille toisenlaisen lähtökohdan. Johannes lähti evankeliumikirjansa alussa siitä, mikä oli ennen kaiken alkua. Jo silloin Sana oli. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh.1:1-4). Apostoli Paavali taas välittää kirjeessään kolossalaisille samankaltaisen hymnin: ”Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten” (Kol.1:15,16). Kaikki on luotu häntä varten. Jos ja kun todellisuus on tällainen, kuinka mieletön ja tuhoon tuomittu onkaan se yritys, joka ihmiskunnalla on meneillään. Totuuden selville saaminen ilman Jumalaa, ilman Pojan ilmoittamaa kirkkautta, on täysi mahdottomuus. Valitettavasti tämän mahdottoman yrityksen seuraukset näkyvät ja yltyvät kaikkialla ympärillämme. Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa apostoli vyöryttää eteemme sen mielettömyyden, jossa meille kaikille ilmeinen tieto Jumalasta yhteisellä päätöksellä kielletään: ”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi… He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen… Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan.” (Room.1:21,22,25-27).
Jumalan kirkkaus Kristuksessa tulee ilmi erityisesti siinä, miten hän tuli ilmoittamaan meille Isän Jumalan. Vanhan liiton elämässä ja vaelluksessa Jumalaa kyllä saatettiin kutsua isäksi, mutta silloin häntä ajateltiin lähinnä luomisen isänä eli kaiken tekijänä tai sitten erityisesti kansan isänä. Merkille pantavaa on, että Vanhan testamentin tekstissäkin isä silloin kirjoitetaan pienellä kirjaimella. Poikkeuksena vain joulun profetia ”lapsi on meille syntynyt, poika on annettu meille” (Jes.9:6). Siinä Iankaikkinen Isä on kirjoitettu isolla, mutta silloin onkin kyseessä se todellisuus, joka avautui Sanan tullessa lihaksi. Jeesus puhui alusta asti Jumalasta isänä hyvin henkilökohtaisella tasolla. Hänen suhteensa Isään Jumalaan toki onkin aivan ainutlaatuinen. ”Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh.10:30). Mutta niin kuin tämän päivän evankeliumitekstimme kertoi, Jeesus Kristus on Poika, joka on opettanut myös meidät tuntemaan Isän. Puhuessaan Isästä Jumalasta Jeesus ei koskaan käyttänyt muotoa ’meidän isämme’. Ei edes silloin, kun hän opetti meitä rukoilemaan. Ei hän rukoillut yhdessä opetuslastensa kanssa Isä meidän rukousta, vaan sanoi: ”Rukoilkaa te siis näin” (Matt.6:9). Vaikka hänen suhteensa Isään oli erityinen ja ainutkertainen, hän tuli tähän todellisuuteen saattaakseen myös meidät Isän lapsiksi. ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen” (Joh.1:12). Niille, jotka uskoivat, Jeesus sitten puhui Jumalasta käyttäen muotoa ’teidän isänne’. ”Katsokaa taivaan lintuja… teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne” (Matt.6:26). ”Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä” (Matt.6:32).
Ilman Jeesusta Kristusta me voisimme olla Isän lapsia vain luomisen perusteella, mutta silloin isä olisi kirjoitettava pienellä, sillä syntiinlankeemus on todellisesti merkinnyt oikean isä-lapsisuhteen täydellistä katkeamista. Koska olemme syntyneet tähän todellisuuteen ilman elämänyhteyttä Isään, on meidän synnyttävä uudesti, niin kuin Jeesus Nikodemokselle opetti. Se syntymä ei ole meidän itsemme päätettävissä yhtään enempää kuin syntymämme kuolevaiseksi. Syntymä Isän lapseksi tapahtuu Jeesuksen opetuksen ja asetuksen mukaisesti Pyhässä Kasteessa, vedestä ja Hengestä Silloin olemme saaneet syntyä taivaan kansalaisiksi, isolla kirjoitetun Isän lapsiksi. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” (Gal.4:6). Isä on uskollinen ja jaksaa rakastaa meitä lapsiaan. Silloinkin, kun me unohdamme Isän rakkauden ja lähdemme etsimään muita totuuksiksi väitettyjä haavekuvia. Tuhlaajapoikavertauksen avulla Jeesus opetti, miten taivaallinen Isämme kutsuu, odottaa ja juoksee vastaan, jos meille vain kelpaa palata hänen luokseen.
Tuhlaajapojan palattua Isän kodissa vietettiin juhlaa. Aivan samasta juhlasta, taivaan juhlasta on kysymys silloin, kun polvistumme yhteiseen ehtoollispöytään. Sinne saa tulla siksi, että Isä rakastaa, Isä on antanut Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi, ja Poika itse sanoo: ”Minun ruumiini ja vereni, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu, syntien anteeksiantamiseksi”.