1.
Terveisiä suvilomalta! – Uskallan sanoa näin, vaikka tiedän, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta, niin lakisääteinen kuin vuosiloma hyvinvointi-Suomessa onkin. Kun on esimerkiksi vasta aloitettu uudessa työpaikassa, lomapäivät pitää ensin ansaita, ja vasta sitten niistä voi nauttia. Yrittäjä taas joutuu itse kustantamaan lomansa, eikä se aina ole mahdollista, ei edes keskellä pimeintä talvea, suvesta puhumattakaan, se kun työllistää parhaimpaan loma-aikaan monen yrittäjän ja palkansaajankin aamusta ehtooseen.
Ja pienten lasten vanhemmille nostan lakkia. He tekevät töitä vuorotta myös lomamatkalla. Eikä sellainen aina edes ole siinä elämänvaiheessa ajateltavissa oleva mahdollisuus.
Sitten ovat vielä ne, joilla on aina loma eli ansaitut eläkepäivät menossa. Jos kuitenkin on yhtäältä aina vapaata, mutta toisaalta jokainen päivä toisensa kaltainen, ei lomakaan tunnu lomalta, vaikka sitä olisi olevinaan 365 päivää vuodessa. Sitä paitsi moni hyväkuntoinen eläkeläinen on niin kiireinen, että hänelle tekisi hyvää varata kalenteriin ihan oikeasti vapaata silloin tällöin. Kyllä ne yhdistykset sen ajan pystyssä pysyvät, lapsenlapset tulevat hoidetuiksi ja mitä kaikkia velvoitteita eläkeläisellä voikin olla. Lomalle vain!
Mutta vaikket olisi tänä kesänä saanut pitää vielä päivääkään lomaa, toivottavasti olet silti saanut nauttia suvesta. Ensin oli ihmeellisen lämmin kevät, sitten kauhean kylmä alkusuvi, ja nyt on tällaista. Maissa ollessa pitää etsiä varjoa ja vetoista paikkaa, juoda paljon ja kulkea vähissä vaatteissa. Merellä ollessa toivoo, ettei sattuisi myötätuuli, jolla on sama nopeus kuin paatilla. Silloin ei mikään vilvoita eikä suojaa auringon hehkulta.
2.
Ehkä olet tänä kesänä vain kärsinyt kuumuudesta voimatta levätä tai nauttia lämpimästä. Silti uskallan tuoda terveisiä lomalta, joka toimi, niin kuin loman pitäisi, vietetään sitä sitten kotona tai kaukomailla. Se irrotti arjesta ja toi muuhun vuoteen nähden kokonaan toisenlaisen ajan samanlaisina toistuvien päivien, viikkojen ja kuukausien keskelle.
Loman tarkoituksena on olla hengähdystauko ja juhla-aika, joka auttaa jaksamaan siinä kutsumuksessa, johon kukin meistä on omalla paikallaan asetettu, arjen paineissa kaiken menemisen ja tekemisen keskellä tai yksinäisyyden hiljaisuudessa. Niin on Jumala epäilemättä tahtonut ja järjestänyt, vaikkei Hän vuosittaista suvilomaa meille olekaan erikseen määrännyt. Mutta mitä muuta vuosiloma voisi olla kuin viikoittaisen lepopäivän kertausta ja soveltamista vuoden kiertoon?
Sellainen viikkoloma meillä pitäisi olla ainakin joka sunnuntai, jokaisena Herran päivänä. Silloin lepäämme töistämme ja kokoonnumme tyhjälle haudalle ja ylösnousseen Jeesuksen seuraan Hänen näyttäessä meille käsiään ja kylkeään ja osoittaen meille elävänsä. Sellainen juhla meillä on, kun saamme levossa kohdata Herran, joka on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avannut meille itsessään tien syntiemme anteeksiantamuksen kautta taivaan iloon.
3.
Sunnuntai ja sapatinlepo myös osana vuoden kiertoa on meille Jumalan suuri lahja, jonka merkityksen ymmärrämme joskus vasta sitten, kun se otetaan meiltä pois. Meitä ei ole luotu koneiksi eikä orjiksi, jotka huhkivat yötä päivää läpi viikon ja vuoden, vaan yhtäältä tekemään töitä, toisaalta lepäämään ja iloitsemaan Jumalan siunauksen varassa ja Hänen kasvojensa valkeudessa.
Se oli myös Vanhan liiton sapatin varsinainen sisältö, vaikka se silloin, niin kuin usein tänäkin päivänä, vääristyi syntisten käsissä. Niin helposti se meiltä käy – että Jumalan lahjat muuttuvat meidän suoritukseksemme, jota tarjoamme Jumalalle maksuksi hyvästä omastatunnosta ja paikasta taivaassa. Silloin voi lepopäivästäkin tulla raskasta työtä, niin ettei sunnuntai saakaan olla se Jumalan kasvojen edessä vietettävä juhla, joka sen pitäisi olla.
Ei siis ole vain se vaara, että unohdamme kolmannen käskyn kokonaan, kuten Suomessakin kastettujen suuri enemmistö valitettavasti tekee. Me voimme myös tehdä siitä itsellemme raskaan taakan ja ikään kuin viikon seitsemännen, hengellisen työpäivän, johon ei vapaata minuuttia, ei hiljaista lepoa eikä yhteistä virkistymistä mahdu. Ja kuitenkin Jumala on luonut sen päiväksi, jona Hänkin lepäsi teoistaan ja jona me, Hänen lapsensa ja Hänen kuvakseen luodut ihmiset, lepäämme Hänen läsnäolossaan ja Hänen armonsa sylissä niin kirkossa kuin kotonakin tai missä Herran päivää sitten vietämmekin tai lomaa.
4.
Vanhan liiton pyhät eivät vielä tunteneet Herran ylösnousemuksen päivää. Heidän viikoittainen juhlapäivänsä oli seitsemänteen päivään sijoittuva sapatti. Se katsoi taaksepäin, Jumalan täytettyyn luomisen työhön. Meidän juhlapäivämme, kristillisen järjestyksen mukaan viikon ensimmäinen päivä, sen sijaan katsoo eteenpäin, alkavaan viikkoon ja sen töihin levosta ja ilosta käsin valmistautuen, mutta samalla kurottautuen kohti kahdeksatta päivää eli Jumalan kansan ikuista sapatinlepoa taivaassa.
Taaksepäin katseli myös Vanhan liiton kirkkovuosi. Sen monet juhlat muistuttivat Jumalasta, joka ei jäänyt tunteettomana eikä liikkumattomana omaan pyhään, läpitunkemattomaan kirkkauteensa, vaan meidän lankeemuksestamme huolimatta yhä rakasti ja rakastaa tänäkin päivänä luotujaan. Sen tähden Hän tarttui valitun kansansa kohtaloihin kuljettaen sitä kohti Luvattua maata ja pitäen siitä sielläkin huolta sen alituisista lankeemuksista huolimatta.
Ja nyt oltiin aloittamassa iloista ja jopa riehakasta Lehtimajan juhlaa, nyt, kun päivän evankeliumissa kerrotut asiat tapahtuivat. Jeesus ei kuitenkaan viettänyt sitä yhdessä juhlivan joukon kanssa. Sen sijaan Hän jätti sen ja lähti yksinäisyyteen, autiolle vuorelle. Mukaan Hän otti vain lähimmät seuralaisensa.
Näistä valituista opetuslapsista ja apostoleista tuli Jeesuksen jumalallisen kirkastumisen todistajia. Niin tulivat myös lain vaatimukset täytetyiksi: Mooseksen laki vaati kolmea todistajaa asioille, jotka pitää oikeudessa osoittaa oikeiksi. Todistajat voivat olla vääriä, kuten Jeesusta tuomittaessa, tai oikeita silloin, kun Hänet kirkastettiin. Niinpä Pietari saattoi vielä vanhana miehenä kirjoittaa näin:
Sillä emmepä me ole kavaloita juttuja noudatelleet teille tiettäväksi tehdessämme meidän Herran Jesuksen Kristuksen voimaa ja tulemista, vaan me olemme itse nähneet hänen suuren kunniansa, kuin hän Isältä Jumalalta sai kunnian ja ylistyksen, äänen kautta, joka hänelle näin siltä suurelta kunnialta tapahtui: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä mielistyin. Ja tämän äänen me kuulimme tulevan taivaasta, kuin me pyhällä vuorella hänen kanssansa olimme. (2 Piet. 1:16-18)
5.
Mukana olleiden todistukseen perustuvan Raamatun kertomuksen mukaan vuorella tapahtui asioita, jotka järkyttivät syvästi siellä olleita opetuslapsia. Hetkeksi Jeesuksen alennuksen tilan varjo väistyi sen Jumalan kirkkauden edestä, joka paljasti Nasaretin Opettajan todellisen olemuksen Jumalan Poikana. Ja niin kuin Jumala Mamren tammistossa ilmestyi Moosekselle ihmishahmossa ja kahden enkelin seurassa viitaten sillä tavoin sekä omaan Kolminaisuuteensa että Sanan lihaksi tulemiseen aikojen lopulla (vrt. 1 Moos. 18), niin ilmestyivät nyt Kirkastusvuorella Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta lihaksi tulleen Sanan, Jeesuksen, seurassa Mooses ja Elia, kaksi Vanhan testamentin suurta profeettaa.
Mooseksen Jumala valitsi johdattamaan oman kansansa Egyptin orjuudesta Luvattuun maahan. Jumala ilmestyi hänelle Hoorebin vuoren luona, niin kuin päivän Vanhan testamentin lukukappaleesta kuulimme. Mooseksen Jumala itse myös lopulta hautasi. Ja näin Hän lupasi Moosekseen viitaten: Minä herätän heille Prophetan heidän veljistänsä niinkuin sinä olet, ja minä panen minun sanani hänen suuhunsa: hän puhuu heille kaikkia mitä minä hänelle käsken. (5. Moos. 18:15)
Myöskään Israelin Jumalan puolesta kiivaillut profeetta Elia ei poistunut elämästä tavallisen kuoleman kautta. Hänellekin Jumala oli ilmestynyt hänen omalla ilmestyksen vuorellaan. Tuulen hiljaisessa hyminässä Elia kohtasi Jumalan.
Se oli varmasti vavisuttava kokemus. Silti Elia, niin kuin ei myöskään Mooses, nähnyt Herran kasvoja kohdatessaan Hänet. Mooseskin vapisi lähestyessään palavaa pensasta paljain jaloin. Mooseskin kohtasi peljättävän Majesteetin, jonka kirkkaus olisi tuhonnut hänet.
Silti Mooses halusi tietää sen Jumalan nimen, joka puhui hänen kanssaan. Hän halusi tietää, keneltä hän veisi terveisiä Israelin orjuutetulle kansalle. Kuka lähettäisi hänet, kuka olisi profeetan työnantaja?
Ja Jumala vastasi Moosekselle. Näin Hän sanoi: Minä olen se kuin minä olen. Ja edelleen Jumala sanoi: Niin pitää sinun sanoman Israelin lapsille: ’Minä olen lähetti minun teidän tykönne.’ Ja Jumala lupasi, että se on Hänen nimensä aina ja ikuisesti.
6.
Se, mitä Mooses ja Elia olivat saaneet kokea, tuntui nyt toteutuvan uudelleen, mutta eri tavoin, kuin heidän vielä eläessään. Jumalan suuret profeetat, jotka ennen kuolemaansa vielä kulkivat kohti lupausten täyttymystä ja joilta Jumalan silloin piti peittää pyhyytensä kasvot, näkivät nyt, kuoleman rajan takaa hetkeksi aikaan ja paikkaan tuotuina, Jumalan itsensä kasvoista kasvoihin palamatta silti poroksi Hänen pyhyytensä tulessa. He näkivät Jeesuksen kirkkaudessa Jumalan inhimilliset kasvot, mutta silti he näkivät todellisesti Jumalan, ainoan, pyhän, väkevän ja kuolemattoman Jumalan. He näkivät Jumalan, joka on minä olen tuhoutumatta ja täyttymyksestä iloiten.
Jotakin siitä Mooses ja Elia olivat jo ennalta uskossa nähneet. Nyt he katsoivat sitä, mitä kohti he silloin uskossa kurottautuivat. Nyt he katsoivat Kristuksessa kirkkauden Jumalaa kasvoista kasvoihin. Sillä Jeesus oli enemmän kuin toinen Elia eli Johannes Kastaja ja enemmän kuin luvattu Profeetta, Mooseksen kaltainen: Hän oli Jumalan Poika, juuri niin kuin Pietari kuusi päivää aikaisemmin oli todistanut.
7.
Mutta mistä nuo pyhät miehet mahtoivat puhua Jumalan kanssa kohdatessaan Hänet Jeesuksessa kasvoista kasvoihin? Mistä he keskustelivat Hänen kanssaan, joka, aivan niin kuin Jumala Moosekselle, on sanonut itsestään minä olen puhuessaan lammasten ovesta, tiestä, totuudesta ja elämästä, totisesta viinipuusta tai Hyvästä paimenesta?
Raamatussa sanotaan, että Kirkastusvuoren tapahtumat koettiin kuuden päivän perästä. Markuksen evankeliumin mukaan kuusi päivää oli kulunut siitä, kun Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen tulevasta kärsimyksestään. Eikä ajankohta ollut sattuma. Minua viisaammat Raamatun tutkijat tietävät kertoa, että Jeesuksen ilmoitus siitä, mitä Hänelle tulisi tapahtumaan, sijoittuu siihen suureen, vakavaan juhlapäivään, jota Mooseksen lain käskyn mukaisesti kerran vuodessa vietettiin juuri ennen iloista Lehtimajanjuhlaa.
Silloin, Suurena sovintopäivänä, Aaronin suvusta valittu ylimmäinen pappi vei syntiuhrin veren Jerusalemin temppelin Kaikkeinpyhimpään. Sinä päivänä hän myös laski vapaaksi päästettävän kauriin päälle Israelin synnit ja lähetti sen sitten erämaahan, ulkopuolelle leirin. Sillä tavoin hän hankki sovituksen itselleen, perheelleen ja koko kansalle. Ja alttarin kekäleiden päälle sirotellusta suitsukkeesta nouseva savu peitti temppelin Kaikkeinpyhimmän ja siinä olevan pyhän Jumalan armoistuimen.
8.
Juuri Suurena sovintopäivänä Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen siitä, kuinka Hänen lopulta kävisi. Hän alkoi puhua siitä todellisesta, lopullisesta ja täydellisestä uhrista, jonka Hän antaisi koko maailman syntien sovitukseksi. Hän puhui siitä sittenkin, vaikkei puhetta ymmärretty ja vaikka sitä suorastaan kauhistuttiin.
Sillä kuka halusi kuulla Mestarin kärsimyksestä ja kuolemasta? Kuka halusi seurata Herraa, joka kulkisi ristiään kantaen kohti Golgataa? Kuka meistäkään lopulta mielellään ottaisi ristinsä ja seuraisi Jeesusta? Eikö olisi mukavampi kulkea sellaisen Mestarin perässä, joka nykyajan humpuukisaarnamiesten tavoin lupaisi terveyttä ja kauneutta, rahaa ja omaisuutta, onnea ja menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa?
Muistatte, kuinka Pietari, joukon nokkamies, otti Jeesuksen erilleen ja alkoi moittia Häntä toivottaen, ettei vain tapahtuisi se, mistä Jeesus puhui. Ja muistatte senkin, kuinka Jeesus ei silloin enää nähnytkään edessään kovakorvaista, suurisuista ja reipasotteista opetuslastaan, ei sitä, joka juuri oli tunnustanut Hänet Kristukseksi, elävän Jumalan Pojaksi ja jolle Hän oli antanut uuden nimen ja luvannut rakentaa hänen tunnustuksensa sanan päälle Kirkkonsa, jota helvetin portit eivät voittaisi. Jeesus ei nähnytkään edessään Kallioapostolia, vaan Saatanan, joka yritti vietellä Jumalan Pojan siltä tieltä, jonka Hän oli meidän tähtemme ennen aikojen alkua ottanut kulkeakseen.
Voi Pietaria! Mutta voi myös, kuinka hyvä on, että hän on mukana tämänkin päivän kertomuksessa! Kuinka lohdullinen onkaan hänen perin juurin inhimillinen hahmonsa lankeemuksineen kaikkineen!
Sillä kaikesta surkeasta ja hävettävästä huolimatta juuri Pietarin Jeesus otti yhdessä Johanneksen ja Jaakobin kanssa mukaansa pyhälle vuorelle, otti sittenkin, vaikka Pietari taas puhui tyhmyyksiä, suorastaan läpiä päähänsä. Sillä kun hän yhdessä toisten opetuslasten kanssa katseli typertyneenä valtavaa näkyä Kirkastuksen vuorella, hänen oli pakko sanoa jotakin, vaikkei hän oikein tiennyt, mitä: Rabbi, hyvä on meidän tässä olla: tehkäämme siis tähän kolme majaa, sinulle yhden, Mosekselle yhden ja Eliaalle yhden.
9.
Etkö, Pietari, nytkään osannut olla hiljaa? Oliko aivan pakko yrittää sanoa jotakin tilanteessa, jonka olisi pitänyt mykistää kaikki, jotka sitä katselivat? Vai että Lehtimajanjuhlaa pitäisi nyt alkaa viettää yhdessä Mooseksen ja Eliaan kanssa majoissa, jotka Pietari kavereineen suit sukkelaan rakentaisi! Eikö herra suurisuulla ollut parempaa ajateltavaa eikä tehtävää?
Voi sinua, Pietari! Vai eikö sittenkään?
Ehkä meidän olisi nyt suitsittava suumme. Ei tuomita Pietaria liian kärkkäästi! Sillä hänellä oli kaiken hämmästyksensä ja peljästyksensä jälkeen hyvä olla. Sen tähden hän lehtimajojakin tahtoi rakentaa. Oli niin hyvä olla. Hän olisi halunnut aina olla näin. Hän olisi aina halunnut olla kirkastetun Herran luona yhdessä taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa.
Sillä Jumalan kirkkaus ei ollutkaan tuhoavaa poltetta nyt, kun se loisti Pietarille Jeesuksen olemuksessa. Jumalan kirkkaus Kristuksessa nosti maahan lyödyn syntisen hänet jaloilleen. Minä olen oli ilmoittanut kirkkautensa majesteetin, mutta ei tuhotakseen syntistä, vaan armahtaakseen Häntä asettumalla itse oman pyhyytensä vihan poltettavaksi Ristillä. Ja Jumalan armahtavan kirkkauden sai kokea Pietari, joka oli itsessään kaikkea muuta kuin pyhä eikä nytkään tiennyt, kuinka asettelisi sanansa.
Niinpä sekään, mitä P. Johannes päivän epistolan mukaan kauan Golgatan tapahtumien ja Herramme ylösnousemuksen jälkeen koki näyssä, ei tuhonnut häntä. Se kyllä heitti hänet kirkkautensa voimalla maahan, mutta nosti myös hänet jaloilleen. Sillä Johanneskin näki Patmoksen saarella Herran päivänä Hänet, jonka jo Mooses kohtasi voimatta silloin tuhoutumatta nähdä Hänen kasvojaan, mutta joka Kirkastuksen vuorella Ristinkantajana ilmestyi kasvoista kasvoihin Vanhan liiton pyhille ja kolmelle opetuslapselle. Johannes kohtasi Jeesuksen, joka sanoi, niin kuin Hän usein sanoi niille, jotka syntisinä peljästyivät Hänen pyhyyttään: Älä pelkää. Näin Johannes kertoo:
Ja kuin minä hänen näin, lankesin minä hänen jalkainsa eteen niinkuin kuollut, ja hän pani oikian kätensä minun päälleni ja sanoi minulle: Älä pelkää! Minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä ja olin kuollut, ja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! Ja minulla on helvetin ja kuoleman avaimet. (Ilm. 1: 17-18)
10.
Kuinka hyvä onkaan, että Pietari, tuo suurisuinen kuumakalle, joka ei ymmärtänyt, että Jeesuksen piti kärsiä eikä sitäkään, että meidänkin on ristiämme kantaen eli vainoille ja menetyksille altistuen seurattava Herraamme, kuinka hyvä onkaan, että juuri tämä Pietari oli paikalla, kun Jumala jälleen varjosi läsnäolonsa pilveen. Ja pilvestä kuului Jumalan itsensä todistus, se sama, joka oli kuultu Jeesuksen kasteen hetkellä: Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaat häntä!
Sillä kuusi päivää aikaisemmin sama todistus oli kuultu syntisen ja lankeavan, mutta silti Herraansa uskovan Pietarin suusta ja sellaisena Pietari käy meille lohdullisesta esikuvasta. Meilläkin on lupa aina uudelleen uskoa syntimme anteeksi ja katsoa Jeesukseen ja sanoa Pietarin tavoin: Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika. Meilläkin on mahdollisuus Kristuksessa kohdata pyhä Jumala ja Hänen kirkkautensa.
Kuulkaat häntä, sanoisi nyt Pietari meille Jumalan itsensä puhetta toistaen ja Kristukseen viitaten. Sillä pilvi haihtui, ja Mooses ja Elia hävisivät näkyvistä. Kirkastuksen ylimaallinen hetki vaihtui arkeen.
Silti siinäkin Herra oli läsnä. Ja kohta kuin he ympäri katsahtivat, ei he enään ketään nähneet, vaan Jesuksen yksin heidän kanssansa, kertoo P. Markus Pietarin todistukseen nojautuen.
11.
Rakkaat kristityt! Meidätkin on kutsuttu seuraamaan sitä Herraa, joka ei vie meitä kunniasta kunniaan eikä voitosta voittoon, vaan alas, sinne, missä Hän itse kulkee ristiään kantaen ja matkan varrella maahan painettuja auttaen, jaloilleen nostaen ja seuraansa kutsuen. Siellä Hän on, siellä on Jeesus yksin (mutta Hänessä koko Pyhä Kolminaisuus) meidän kanssamme. Sanassaan ja sakramenteissaan Hän on läsnä meitä hoitaen ja taakkojamme kantaen.
Kuitenkin myös kirkastuksen hetkiä Hän antaa meille. Hän ottaa meitäkin mukaansa vuorelle ja näyttää jumalallisen armonsa valkeuden. Hän sanoo meille älä pelkää piiloutuessaan läsnäolonsa pilveen ja juuri sillä tavoin, ihmiseksi tulleena Jumalana ilmoittaen itsensä meidän rukoustemme suitsutuksen kohotessa kohti armoistuinta ja Jumalan enkelien veisatessa yhdessä meidän kanssamme Hänen kunniaansa.
12.
Tällainen kirkastusvuorihetki pitäisi meidän viikoittaisen lepopäivämme olla. Ja sellainen se itse asiassa on siitä riippumatta, kuinka väkevästi pystymme sen kokemaan. Se on todellisuutta, jota meidän uskomme ei luo, vaan johon se tarttuu.
Olemme juuri nyt yhdessä Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa kirkastuksen vuorella. Arjessa seuraamme Herraa sitä ristiä kantaen, jonka Jumala on juuri meidän harteillemme asettanut, sitä, joka ei sovita mitään eikä lisää mitään Herran ainutkertaiseen ja täydellisesti riittävään uhriin, mutta jota me kannamme kiitollisuudesta Häneen ja rakkaudesta lähimmäisiimme. Herra kuitenkin antaa meidän levätä korkean vuoren rinteellä, antaa kuulla omaa sanaansa ja ottaa ruumiillisesti vastaan Hänet, kun Hän tarjoaa meille ruumiinsa ja verensä pyhässä ehtoollisessaan.
Kohta saamme pyhänä pappiskansana astua Jeesuksen täydellisen uhrin ansiosta elävän Jumalan eteen ja Hänen itsensä, Hänen ruumiinsa ja verensä avautuessa meille oveksi Kaikkeinpyhimpään. Esirippu on lopullisesti revennyt eikä enää sulje sitä meiltä. Sen tähden pyhää arkuutta tuntien, mutta silti pelotta, kiittäen ja iloiten saamme astua omalle kirkastusvuorellemme ja nähdä Elävän Jumalan, Hänet, joka sanoo: Älä pelkää! Minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä ja olin kuollut, ja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! Ja minulla on helvetin ja kuoleman avaimet. Amen.