Juhannuspäivän evankeliumiteksti kertoo henkilöstä, joka on painunut mieliimme omalaatuisena ja yksinäisenä julistajana – siis Johannes Kastajasta. Tekstissä kuvaillaan hänen elämänsä kahdeksatta päivää. Juutalaislapset ympärileikataan kahdeksan päivän ikäisinä, ja tilaisuus on samantapainen kuin meille kaikille tuttu kaste. Olennaista on lapsen liittäminen osaksi Jumalan kansaa, ja samalla hänelle annetaan nimi. Nimenanto itsessään on sekin tärkeä tapahtuma – todetaanhan Jesajan kirjassa, että Jumala on meidät jokaisen nimeltä kutsunut.
Nimen valinta oli kuitenkin Johanneksen tapauksessa poikkeuksellinen. Tuohon aikaan oli tapana nimetä poika isänsä tai vähintäänkin jonkun muun sukulaisen mukaan. Myöhemmin isä opetti pojalleen oman ammattinsa, ja niin poika jatkoi vartuttuaan isänsä työtä usein isänsä nimeä kantaen. Elisabet kuitenkin ilmoitti ympärileikkaukseen kokoontuneille sukulaisilleen ja naapureilleen, että heidän poikansa nimeksi tulee Johannes. Sitä nimeä ei esiintynyt ollenkaan Sakariaan suvussa, joten juhlavieraat olivat syystäkin hämmentyneitä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Sakarias kirjoitustaulun välityksellä kertoi olevansa vaimonsa kanssa samaa mieltä ja puhkesi sen jälkeen aiemmasta mykkyydestään huolimatta ylistämään Jumalaa, oli tapahtumia todistaneilla ja niistä kuulleilla painava syy kysyä, että ”Mikähän tästä lapsesta tulee?”
Se, mitä ympärileikkaustilaisuuteen kokoontunut väki ei tiennyt, oli Johanneksen nimen alkuperä. Sakarias ja Elisabet olivat pysyneet lapsettomina vanhoille päivilleen saakka. Toivo ja rukous lapsen saamisen puolesta olivat vuosien kuluessa lakanneet. Jäljelle oli jäänyt vain katkera pettymys ja ihmisten pitkät, moittivat katseet. Tuohon aikaan lapsettomuus oli valtava häpeä etenkin naiselle, se kertoi suuresta epäonnistumisesta. Elisabet oli varmasti vuosien kuluessa ehtinyt kokea suunnatonta tuskaa – hänestä ei ollut tullut äitiä, joten hänen ihmisarvonsa muiden silmissä oli olematon. Jumala oli kuitenkin kuullut parin rukoukset ja vastasi niihin silloin, kun vastauksen saamisen piti olla oikeastaan jo mahdotonta. Herran enkeli ilmestyi Sakariaalle ja kertoi tämän vaimon synnyttävän pojan, jonka nimeksi tulisi antaa Johannes.
Ihmeellisestä nimenantotilanteesta kuulleet ihmiset siis miettivät, että ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” He olivat todistaneet pojan isän saavan puhekykynsä takaisin nimenannon yhteydessä – jotain merkillistä täytyi siis olla tapahtumassa. Sakariaalle ja Elisabetille kysymys pojan tulevaisuudesta ei ollut ollenkaan niin epäselvä. Jumala oli enkelinsä kautta ilmoittanut tahtonsa, josta oli annettu lupaus jo Vanhassa testamentissa. Jesajan kirjassa lukee näin: ”Ääni huutaa: Raivatkaa autiomaahan Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme!” Johannes oli tulossa raivaamaan tietä.
Me tiedämme paljonkin siitä, mikä lapsesta sitten oikein tuli. Uudessa testamentissa Johannes Kastajaa kuvaillaan hyvinkin tarkasti. Isänsä työn jatkajaa hänestä ei tullut, vaan hän vetäytyi kauas Jordanin itäpuolelle autiomaahan. Siellä hän pukeutui kamelinkarvaan ja nahkavyöhön ja söi vain sellaista ruokaa, mitä autiomaasta oli saatavilla. Se tarkoitti käytännössä heinäsirkkoja ja villimehiläisten hunajaa. Autiomaassa Johannes ei päässyt peseytymään eikä hän leikannut partaansa eikä hiuksiaan, joten hän oli varmasti vähintäänkin hurjan näköinen ilmestys – todellinen luonnonlapsi.
Myös luonteensa puolesta lapsesta tuli hyvin erikoinen tapaus. Johannes Kastaja oli vartuttuaan melkoinen persoona – voimakas, ehdoton ja yksinäinen. Hän ei missään tapauksessa ollut erityisen miellyttävä ihminen. Pikemminkin häntä kuvailivat sellaiset sanat kuin suorasukainen, vaativa ja töykeä. Hän vaati ihmisiä kääntymään, noudattamaan vastuullista elämäntapaa ja katumaan syntejään. Kun ihmisiä tuli Johanneksen luo kasteelle, hän sanoi heille: ”Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan? Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” Millään tavoin hän ei siis edes yrittänyt mukailla sanomaansa muita ihmisiä miellyttäväksi, vaan osoitti suoraan, mikä oli syntiä.
Johannes Kastaja opetti myös, että lähimmäisen etu tulee aina asettaa omansa edelle. Hän sanoi, että ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa tehköön samoin”. Johanneksen asettamat vaatimukset olivat sen ajan ihmisille valtavia haasteita, ja sitä ne ovat nykypäivänkin ihmisille. Siitä huolimatta ihmiset saapuivat kauas autiomaahan hänen luokseen joukoittain kastettaviksi ja kuuntelemaan ankaraa lain saarnaa. Omalta kohdaltamme voimme miettiä, olisimmeko itse lähteneet niinkin pelottavan miehen luo tunnustamaan syntimme. Minä en välttämättä olisi uskaltanut.
Johannes vaati oikeudenmukaisuutta niinkin voimakkaasti, että se lopulta johti hänen kuolemaansa. Hän moitti neljännesruhtinas Herodes Antipasta siitä, että tämä piti veljensä vaimoa, Herodiasta. Herodes vangitsi Johanneksen ja myöhemmin mestautti tämän rakkaansa käskystä. Oikeudenmukaisuuden vaatimus ei kuitenkaan lakannut eikä saa lakata vieläkään – lähimmäistemme oikeuksien puolesta taistelemisen täytyy jatkua, ja meidänkin pitäisi pyrkiä toimimaan ympäröivän maailmamme peileinä. Niin Johanneskin teki, ja hänen näyttämästään kuvajaisesta saivat hänen aikalaisensa katsoa omia pahoja tekojaan silmästä silmään.
Lapsesta ei kuitenkaan tullut vain lain saarnaajaa. Hänestä tuli tien raivaaja, se huutavan ääni erämaassa, joka teki tietä ihmisten sydämiin. Kun häntä luultiin Messiaaksi, hän vastasi: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja.” Johannes täytti ihmisten sydänten notkot ja tasoitti niiden huiput julistamalla oikeudenmukaisuuden ja lähimmäisistä välittämisen sanomaa, jotta ihmiset voisivat ottaa vastaan Jeesuksen Vapahtajanaan. Johanneksen oli tultava pienemmäksi ja Jeesuksen suuremmaksi, jotta jo Johanneksen nimessä luvattu Jumalan armo pääsi toteutumaan. Joitain vuosia myöhemmin se sitten toteutui, kun Jeesus kantoi ihmiskunnan synnit ristille.