Suomen itsenäisyyden aika kulkee samaa tahtia sotiemme veteraanien ja rintamamiesten keski-iän kanssa. Heidän ja heitä aikaisempien sukupolvien uhrien ja uhrivalmiuden takia siniristilippu liehuu tänäänkin vapauden tunnusmerkkinä. Erityisesti tänään me muistamme
sotainvalideja, jotka ovat saaneet kantaa omassa ruumiissaan monia sodan muistoja. Nämä arvet ovat vuosien saatossa muuttuneet pysyviksi kunniamerkeiksi.
Itsenäisyyspäivä on aina hyvä muistutus siitä, mitä kansakunta on hädän hetkellä oppinut. Kahden maailmansodan koettelemukset ovat opettaneet ennen kaikkea yksimielisyyttä. EU:n aikakautena olemme alkaneet pelätä, missä on oma päätösvaltamme asioiden kulkuun. Erityisesti maaseudulla elävät ihmiset ovat kokeneet asemansa muuttuneen. Tulevaisuus ei tunnu valoisalta. Juuri sen vuoksi me tarvitsemme entistäkin enemmän uskoa ja itseluottamusta. Tämä usko kummutkoon entisten aikojen kokemuksista, Herran opetuksista. Kun profeetta Joel kirjoitti päivän tekstin sanat, oli hänen kotimaansa joutunut monien katovuosien ja vihollisen hyökkäysten jälkeen omaan lamaansa. Juuri sillä hetkellä lausutut sanat: ”Äläpelkää, maa. Iloitse ja riemuitse, sillä Herra on tehnyt suuria“ olivatuusi toivon näköala.
Meillä Suomessa voi mennä yleensä ottaen hyvin, kun tarkastelemme elinkeinoelämän voittoja ja vauhtia. Jumalan Sana kuitenkin etsii aina yksityisen ihmisen ja hänen hätänsä. Rohkaisua tarvitsevat ennen muuta työttömät. Heidän odotuksensa paremmasta huomisesta on koko kirkkomme yhteinen rukous. Siellä, missä yksi kärsii, siellä kärsii Kristus.
Sodan käyneen sukupolven yksi tärkeistä opetuksista on ollut: ”Veljeä ei jätetä”. Vaikka taistelu olisi ollut kuinka raju tahansa, haavoittuneet ja kaatuneet pyrittiin saattamaan turvaan. Kentälle ei jätetty vapaaehtoisesti ketään virumaan haavoihinsa tai kuolemaan. Elävän Jumalan olemassaolon kohtaaminen tuntui sotien aikana luonnolliselta. Kaikille sota-ajan – siis viime sotien ilmestyksille rintamalla oli luonteenomaista se, että ne olivat kaikkien nähtävissä ja ilmestyivät vaaratilanteissa. Ilmestys oli joko risti tai enkeli.
Olavi Rasilainen kertoi ilmestyksestä, joka tapahtui Taipaleenjoella rintamajouluna 1939: ” Monissa paikoissa oli asetettu pikkuruisia joulukuusia, jopa aivan etummaisiin juoksuhaudan poteroihin….” ”Yhtäkkiä, kautta koko linjan, vasemmalta ja oikealta, miehet alkoivat laulaa ’Enkeli taivaan lausui näin…’ Virsi yltyi kumeaksi pauhuksi poterosta toiseen ja linjasta linjaan. Naapuri oli hiljaa. Ei laukaustakaan. Siinä laulaessani ilmestyi taivaalle kirkas, sinertävä risti. Se oli valtavan kirkas, aivan kuin sisässä olisi palanut häikäisevä
sininen valo. Risti oli sata metriä korkea. Sen näkivät kaikki sinä hetkenä ulkona olleet miehet.”
Kannaksella taas nähtiin enkeli-ilmestys. Yksinkertaisten kedon paimenten ja parrakkaitten maatamme vartioivien suomalaisten lumipukuisten sotilaiden usko otti ristit ja enkelit vastaan Jumalan suojaavan käden merkkeinä, osoituksena elävästä, todellisesta ja
läsnä olevasta Herrasta. Danielin tavoin se tunnusti: ”Minun Jumalani lähetti enkelin sulkemaan leijonien kidan” Danielin kirja 6:22.
Tämän päivän yhteiskunnassa tarvitaan uudelleen sitä kristillisen kirkon syvää rakkauden ohjetta, jonka mukaan on tehtävä toiselle sitä, mitä itsekin odottaisi hädän hetkellä toisten tekevän. Monen kohdalla rakkauden syvin merkitys löytyi Kristuksen rakkauden esikuvallisuudesta. Sen mukaan suurempaa rakkautta ei ole, kuin antaa henkensä toisten edestä.
Tämän päivän itsenäisyyden ajan luovuttamattomat arvot löytyvät siitä, että tärkeintä ei ole oman voiton pyynti, vaan se, että koko kansa voi hyvin. Monet vielä vuosia voimassa olleet arvot oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta tuntuvat tänään aikansa eläneiltä. Ne ovat kuitenkin niitä arvoja, jotka Vapahtajamme Jeesus Kristus antoi vaalittavaksemme, kun hän sanoi: ”Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle.”
Isänmaa on meille kaikille uskottu yhteinen tehtävä. Ensimmäisillä vartiopaikoilla seisovat edelleen ne – usein sotiemme vaiheet läpikäyneet, jotka ovat oppineet korvia raastavan äänekkään taistelun tauottua rauhanajan tärkeimmän haasteen ja tehtävän: rukoustaistelun. Siihen rohkaiskoon profeetan sana: ”Älä pelkää, maa. Iloitse ja riemuitse, sillä Herra on tehnyt suuria.” Nämä sanat toistuvat myös Joulun Marian kiitosvirressä, kun hän on saanut tietää synnyttävänsä Messiaan. Herra tekee suuria kansalleen myös tänään.