Jeesus sanoo:
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.” (Joh. 3: 16-21)
Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten monen ihmisen elämän suurin kysymys oli se, että onko Jumala armollinen? Nykyään monen kysymys on, onko Jumalaa?
Sisareni, veljeni. Jumala on ja Jumala on armollinen. Uhrit Jokelassa, Kauhajoella ja Hyvinkäällä huutavat toki monelle aivan muuta. Tai historian lehdiltä nousee esimerkiksi Biafran nälänhätä piirtämään suuren kysymysmerkin monen mieleen kun puhumme Jumalan olemassaolosta tai armollisesta Jumalasta. Saatikka kun Biafra ei ole ollut ensimmäinen eikä viimeinen nälänhätä. Eivätkä Suomen ampumistragediat ole nekään ilman vastaavia murhenäytelmiä Yhdysvalloissa, Saksassa ja niin edelleen. Aivan tuoreimpia meitä kauhistuttavia asioita ovat lasten surmaamiset Syyriassa.
Miksei Jumala voi tulla ja ottaa aseita ja nälkää pois?! Mutta olisiko Hän silloin enää Jumala, jos täältä saarnatuolista voisi komentaa, mitä Jumala saa tehdä, sallia tai olla sallimatta? En minä voi Jumalaa käskyttää. Jumalan kaikkivaltiuden edessä ihminen vajoaakin kuin atomin osien kokoluokkaan. Kyllä Jumala sallii meidän huutavan itselleen tuskassamme, mutta me olemme niin pieniä. Ei meillä ole valtaa määrätä Jumalaa.
Onneksi Jumalan oma rakkaus on määrännyt Jumalaa. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Riparilaiset, tämä muuten kannattaa painaa mieleen senkin takia, että se on teillä ulkoläksynä rippikoulussa.
Vähääkään vähättelemättä ammuttujen hirvittävää osaa ja heidän läheistensä sanoin kuvaamatonta tuskaa, suurin tuska ja kovin osa koko maailmanhistoriassa on ollut Golgatan miehellä. Jeesus Kristus antoi suurimman uhrin, että meillä on nyt toivo tämän syntiin langenneen maailman hulluuden ja ahdistuksen keskelläkin. Siksi myös nyt helluntaina, kristillisen seurakunnan syntymäpäiväjuhlassa, me saamme yhä rohkeasti julistaa, että on Jumala. Ja että on Jumala, joka on armollinen.
Että on Jumala, joka on lohdutuksen Jumala. Hyvinkäälläkin se nähtiin, että ahdistuksen ja surun keskellä ihmiset tulevat kirkkoon. Helsingin Sanomien netistä luin viime yönä, että Hyvinkään kirkko oli puolillaan kun Hyvinkään kirkkoherra Ilkka Järvinen ja piispamme Tapio Luoma olivat surevien kanssa. Ajattelin, että suuressa Hyvinkään kirkossa puoletkin penkeistä täytettyinä merkitsee suurta joukkoa ihmisiä. Yhä kirkkoon ja kirkon Herran luo ihmiset tulevat murheen painaessa sydäntä. Ei vapaa-ajattelijoilla, ateisteilla, ole tarjota mitään surevalle kun ihminen kaipaa ihmistä suurempaa syliä. Mutta seurakunta voi nöyrän ylpeänä julistaa, että – vanhaa laulua mukailleen – katso kuinka myös kaiken kauheuden keskellä Kristus yhä Hyvinkäänkin kaduilla kulkee, ja heikointa tervehtää, ja avaa sylinsä, joka on täynnä lämpöä, armoa ja rakkautta. Sillä monelle se Kristuksen lohduttava syli on oikeasti nyt siis avautunut keskellä katuverkostoa olevan Hyvinkään kirkon laajassa kirkkosalissa.
Ja kun Kristus kulkee oikeasti siis myös aivan kadulla, se on haaste myös Kristuksen seurakunnalle. Me kutsumme kaikkia ihmisiä näihin kirkkoihimme, mutta turuille ja toreille on myös oltava seurakunnan suunta. Kun tehtävämme nimittäin on kaikkialla aikojen loppuun, Vapahtajamme paluuseen asti julistaa, että syntinen ihminen voi saada osakseen armon. Siksi Nurmijärvenkin seurakunta on myös tänään aivan kirjaimellisesti torilla kun jo perinteiseen tapaan olemme Nurmijärven markkinoilla. Sinne markkinoille itsekin taas kirkkokahvien jälkeen menen. Niin työntekijöinä kuin vapaaehtoisina tahdomme kaikki yhdessä kohdata tuttuja ja tuntemattomia.
Helluntaiepistolasta, tuosta Apostolien tekojen toisesta luvusta kohtasimme sen ihanan asian, että kaikki ihmiset kuulivat omalla äidinkielellään julistettavan Jumalan suuria tekoja. Ehkä, jos nyt olisi ensimmäinen kristillinen helluntai, te nuoret kuulisitte Jumalan rakkaudesta vaikka räppinä. Kristuksen kirkko kun on toki yksi kirkko, mutta meillä ihmisillä on monia kieliä. Ja Jumala haluaa siis lähestyä jokaista kunkin omalla kielellä, henkilökohtaisesti.
Mikä on sitten meidän kristittyjen yhteinen kielemme? Se on uskon äidinkieli. Toki uskon äidinkielessäkin – voisiko sanoa, että tavassamme uskoa – on eri murteita. Nurmijärven helluntaiseurakunta viettää tänään 25-vuotisjuhlaansa ja käyn vielä ennen markkinoita onnittelemassa tuota sisarseurakuntaamme. Meidän oppimme ovat keskenään osin erilaisia, meidän luterilaisen seurakuntamme ja helluntailaisten sisariemme ja veljien, eli puhumme vähän eri murteita, mutta tärkeimmät sanat, risti, armo ja Taivas, ne ovat meillä täsmälleen samat. Ja uskon varsinainen äidinkieli, rukouksen kieli, on sama, vaikka siinäkin toki vähän sanastollisia eroja on. Ja tietysti helluntaiseurakunnassa on enemmän hallelujaa ja aamenta, mutta onneksi eivät nuo sanat meiltäkään hukassa ole.
Riemullisin mielin käyn koko Kristuksen kirkon syntymäpäiväjuhlapäivänä onnittelemassa myös Nurmijärven seurakuntaa reilut 400 vuotta nuorempaa, mutta yhtä tärkeää Nurmijärven helluntaiseurakuntaa. Kaikki kristityt saamme toivottaa siunausta toistemme työlle. Me emme kilpaile keskenämme, vaan pyydämme Jumalan antavan menestyksen sille yhteiselle työlle, jonka tavoite on tehdä Taivaaseen sellainen tungos, että Nurmijärven markkinatkin siinä kalpenevat moneen, moneen, moneen, moneen, moneen kertaan.
Yhteistyöhön meitä kaikkia kutsutaan. Kristuksen kirkolla ei ole varaa käyttää voimiaan keskinäiseen vääntöön. Voimavaramme ovat tarkoitettu evankeliumin eteenpäin kaiuttamiseen ja lähimmäistemme palvelemiseen. Jumala sen suokoon, että tämä kaikki työ on luomassa myös koko yhteiskunnastamme nykyistä turvallisempaa paikkaa elää. Että saisimme aidon hyvinvointiyhteiskunnan, jossa jokaisella on ystäviä. Jossa jokainen on arvokas riippumatta suorituksista. Jossa paha olo puretaan itkemällä lähimmäisen sylissä, ei ampumisella.
Siksi ihmisten on saatava kuulla, että Jumala on. Että Jumala on armollinen. Yhä me kirkon ja seurakunnan jäseninä saamme julistaa, että maailmalla on Kristuksen tähden toivo. Kuulemamme pienoisevankeliumi, se Joh. 3: 16, se on kuulkaa maailman suurin uutinen! ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tässä on kaikille armon uutinen! Ja se on jokaiselle, siis myös sinulle ja minulle, henkilökohtaisesti, armon julistus. Minä, syntinen, voin saada armon! Profeetta Joelkin Pyhän Hengen voimassa julistaa: ”Mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” (Joel 3: 5)
Rukoillaan Herraa Jeesusta. Suo rakas Jeesus Kristus kautta koko Suomen ja maailman puhaltaa sellainen Pyhän Hengen tuuli, että aseet vaikenevat ja sylit aukenevat. Että jokainen osaa huutaa Herra sinun nimeäsi avukseen, pelastuksekseen. Että Pyhässä Hengessä näin Herra Jeesus saavat yhä uudet ihmiset sinut sydämeesi. Anna Jeesus meidän jo tänään kiittää viesteistä, miten sinuun uskovien joukko kasvaa niin kuin ensimmäisenä kristillisenä helluntaipäivänä. Avaa ihmisten silmät näkemään, että sinä Jumala olet. Ja että olet armollinen Jumala. Jeesus, sinun pyhässä, rakkaassa nimessäsi. Aamen.