Tunnemme suurten ja avarien ovien imun. Niistä on lähes pakko käydä. Avara ovi on lupaus suuruudesta, kauneudesta ja vauraudesta. Ei ihme, että rakennamme suuria tiloja ja avaria portteja. Niin olemme tehneet, teemme ja tulemme tekemään.
Suuri tila ja runsas väkijoukko kiehtovat.
Oman aikamme toiveiden temppeleitä ovat suuret ostoskeskukset. Pienet kaupat ovat menettäneet asiakkaansa kävelemään suurten keskusten käytävillä.
Emme halua olla syrjässä hyljättyinä, yksinäisinä, osattomina. Emme kestä olla ovenpielen kerjäävä Lasarus, emme puuhun kiivennyt, arka Sakkeus, emme liioin Syykarin kaivon lukuisia miessuhteitaan häpeilevä nainen.
Tunnemme vetoa sinne, missä suuret ovet avautuvat muiden joukkoon. Haluamme olla vertaisia vertaisten joukossa. Niin ovat halunneet olla ne miljoonat nuoret, jotka tämän vuoden aikana ovat ilmaisseet osattomuutensa väkivaltaisina mellakoina.
Tarve kulkea yhdessä muiden kanssa, tarve olla osa yhteiskuntaa, tarve tehdä muiden arvostamaa työtä on vahva. Se on elämän lavea pääväylä.
Mutta mistä elämän kaivattu pääväylä saa alkunsa? Ovatko vertaisuus, ystävyys, suvaitsevaisuus, demokratia otettavissa kansavallan marketeista? Mutta onko suuresta ovesta avautuva lavea, kansojen täyttämä tie itsessään elämän tie? Mistä kaipaamamme hyvä elämä saa alkunsa?
Päivän evankeliumin mukaan laveat tiet ja avarat portit ovat pelastuksen ja elämän kannalta sivukatuja, suoranaisia kadotuksen reitin alkuja. Sen sijaan Elämän tie on hiljainen ja kapea, sen porttikin on ahdas.
Jeesus paljastaa ihmismielen itsestään selvän valtaväylän. Se on väylä, jota ei tarvitse etsiä. Siellä ovat kaikki. Ihmismieli tuntee luontaista vetoa paljouden, suuruuden ja runsauden perään. Paljouden, suuruuden, runsauden tavoittamiseksi ihminen on valmis ponnistelemaan lähes loputtomasti.
Ahkerat, tavallista elämää elävät ihmiset rakentavat kyliä ja kaupunkeja, joissa on hyvä asua, elää, käydä koulua, tuottaa kulttuuria.
Avarat portit ja laveat tiet me tunnemme. Askelmerkit ovat selvät, meno reipas ja katse määrätietoinen. Niin on työtään tunnollisesti tekevän terveen kansalaisen elämässä. Parhaimmillaan lavea tie tuo iloa monelle.
Mutta lavea tie on erämaa ja eloton uupuneelle ja voimansa menettäneellä lohduttomalle kulkijalle.
Elämän kehdoksi laveasta tiestä ei ole. Lavea tie on ihmisen arjen näkymä, kulissit, mutta itse elämää synnyttävä ja ylläpitävä voima on muualla.
Elämä syntyy ja lahjoitetaan näkymättömissä, kaidalla tiellä; toisen rinnalle hidastavan polulla.
Elämän kaita tie ei houkuta. Sinne kutsutaan: tule ja seuraa minua. Sinne ei osu yhtä helposti kuin arkiselle, lavealle tielle. Siksi Kristus kutsuu. Siksi kirkko on.
Elämän kaidalla tiellä ei juosta kilpaa. Siellä elämän ymmärretään ja koetaan olevan sen varassa, että toinen auttaa toista, käsi tarttuu käteen, korva avautuu kuulemaan toisen sanoja. Kaita tie on elämän syntymisen kehto.
Elämä syntyy markkinoilta sivussa. Elämä säilyy omastaan luopumisen ihmeessä.
Elämän kaita tie on sivussa leveästä valtaväylästä; vain kapea polku sen rinnalla. Mutta se polku on uupuneelle elämän tie. Ilman ahdasta porttia ja kaitaa tietä meillä olisi vain lavean tien kuollut kulissi.
Ilman valtaväylältä poikkeavan polun kulkijoita armo, rakkaus, sovinto, rauha olisivat vieläkin kaukaisempia, kuin ne nyt ovat. Kaidan polun kulkijat uskovat Jumalaan. Elämä ei ole vain arkea ja sitä, minkä voi arvioida. Elämä on myös arvottoman arvostamista, vaatteettoman vaatettamista, sairaan hoitamista, nälkäisen ruokkimista.
Kristus, kaidan tien kulkija, kutsuu: tule ja seuraa.