Ikävä kohti parempaa on kehityksen liikkeellepaneva voima. Lupaus paremmasta antaa voimaa ponnistella. Toisaalta se voi olla syynä myös liialliseen uurastamiseen ja levottomaan kiiruhtamiseen, jossa päämäärä lopulta hämärtyy, suhteellisuudentaju kaikkoaa ja voimat hiipuvat niin ruumiillisesti, henkisesti kuin usein hengellisestikin. Kuormitus on sitä suurempaa mitä enemmän tuo paremman tavoittelu tulee ulkoisena vaatimuksena eikä ole yhdensuuntainen oman sisäisen kaipauksen kanssa. Jos esimerkiksi työ on yksitoikkoisen pakkotahtista eikä sen sisältöön voi juurikaan vaikuttaa, monet kuormittuvat vaikka työmäärä sinänsä olisi vähäisempi kuin itsenäisemmällä työntekijällä. Lääkkeeksi on tarjottu työstä puhumista ja yhteistä visiointia sekä oman työn tavoitteiden niveltämistä yhteiseen suureen kokonaisuuteen. On hyvä huomata, että oma työ palvelee suurta kokonaisuutta.
Ongelmia syntyy silloin, kun tuo kokonaisuus ei enää palvelekaan ihmistä eikä sillä näytä olevan merkitystä, tekeekö työnsä hyvin vain huonosti. Työpaikat katoavat yhtä kaikki, kun työn teettäminen muualla tulee halvemmaksi. Ikävä kohti parempaa on karannut käsistä, kun ainut mittari on jatkuva taloudellinen kasvu. Ihmistä ei enää oteta huomioon yksittäisenä persoonallisuutena. Viime viikkoina on julkisuudessa keskusteltu esimerkiksi siitä, tekeekö nykyajan paine tietynkaltaiseen sosiaalisuuteen, ulospäin suuntautuneisuuteen väkivaltaa sellaisille ihmisille, joiden synnynnäinen temperamentti on toisenlainen kuin edellytetään. On tietty mielikuva henkilöstä, joka on niin sanottu menestyjä ja tältä vaikuttavat henkilöt sitten pärjäävät. Sanotaan, että nyt pärjäävät ne, jotka jäljittelevät menestyjiä.
Jos perustetaan valheelliselle julki- tai minäkuvalle jäljet kyllä pelottavat. Suomalaiseen ja ehkä aivan erityisellä tavalla länsisuomalaiseen kansanluonteeseen on kuulunut tietty jäyhyys. Vaikka ei aina niin suuna ja päänä ollakaan, silti ja ehkä juuri siksi onkin aikaa tarkkailla ja havaita myös toisen ihmisen tarpeet. Tietyn idean mukaan kasvattamisella on ollut aiemminkin huonoja seurauksia. Muistetaanpa vaan taas niitä aidon arjalaisen tai neuvostoihmisen jalostamisprojekteja. Ihmiskunnalle näyttää olevan tyypillistä se, että aika ajoin jokin tietty ajatus halutaan väkisin ajaa läpi ja pakottaa poikkeavat ruotuun. Tällöin tehdään väkivaltaa Luojan luomistyölle.
Kristilliselle uskolle onkin tyypillistä, että se ei aina ole yhtenevä gallup-tulosten kanssa. Tiettyjä yhteiskuntamme ja maailman ilmiöitä tulee tarkastella kriittisesti. Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta. Maailma eli oman itsekkyytensä vallassa oleva ihminen ei kuitenkaan ota aina luonnostaan vastaan sitä, mikä on Jumalasta. Hänenhän tulisi luopua kuvitelmasta, että hän on oman itsensä ainoa herra joka saa tehdä mitä lystää. Paavali muistuttaa tästä päivän kirjetekstissä Roomalaiskirjeen 8. luvusta. Hänhän toteaa: ”Meillä on siis velvollisuuksia, veljet, mutta ei itsekästä luontoamme kohtaan; ei meidän pidä elää sen mukaan.” Itsessämme säilymme kyllä vain ihmisinä, mutta me olemme saaneet kasteen ja uskon kautta lahjaksi Hengen, joka yhdessä meidän henkemme kanssa vakuuttaa meitä siitä, että olemme taivaallisen Isän lapsia.
Päivän evankeliumi rohkaisee kristittyjä säilyttämään luottamuksensa Jumalan huolenpitoon myös vainojen aikana. Edessä ovat välienselvittelyt juutalaisen uskonnon sisällä, jonka yhteydessä kristityt erotetaan ja he erottautuvat juutalaisesta uskonnosta. Saul eli Paavali kumppaneineen ja sittemmin myös roomalaiset sirkusareenoineen leijonineen vainoavat kristittyjä. Pyhää sotaa käydään myös kristittyjä vastaan. Kun joukot ajoittain harvenivat, tarvittiin erityistä kestävyyttä uskon säilymiseksi. Ilman pyhää Totuuden Henkeä se ei olisikaan ollut mahdollista.
Johanneksen evankeliumi on nuorin evankeliumeista; se on syntynyt tilanteessa, jossa Jerusalemin temppeli oli jo tuhottu. Vuonna 70 jälkeen Kristuksen näet roomalaiset keisari Vespasianuksen aikaan piirittivät kaupungin ja kukistivat juutalaisten vapaustaistelijoiden kapinan. Temppeli, juutalaisten uhripaikka ja kulttuurin keskus, hävitettiin. Kolme vuotta myöhemmin tuhottiin Masadan linnoitusvuori, vastarinnan pesäpaikka, jonka Herodes Suuri oli rakennuttanut suureksi puolustuslinnakkeeksi. Tällöin viimeinenkin Rooman vastainen vastarinta murtui. Juutalaisille alkoi uusi kausi ja fariseukset yrittivät vaalia juutalaista perintöä synagogissa. Päivän evankeliumissa viitataankin synagogista erottamiseen. Näistä oli näet tullut ainoita jumalanpalvelusten pitopaikkoja, joissa selitettiin tooraa eli Mooseksen lakia.
Lännessä kristinusko oli löytänyt paikkansa roomalais-hellenistisessä kulttuurissa sitoutumatta juutalaisiin rituaalilakeihin. Palestiinassa lakeja sitä vastoin noudatettiin. Temppelin hävityksen jälkeen tämä sidos menetti merkityksensä ja kristittyjen vastustus juutalaisia kohtaan lisääntyi. Apostolien tekojen kuvaama, hellenistikristittyjen johtajan Stefanoksen kivittäminen oli merkki kasvavista jännitteistä Jerusalemin seurakunnassa.
Kristityt pyrkivät eroon kapinoivista juutalaisista ja solmimaan rauhaa roomalaisten kanssa, mikä tulee paikoin näkyviin myös evankeliumeissa. Kristityt olivat jatkuvasti närkästyneitä erityisesti siitä, että juutalaiset eivät kääntyneet kristinuskoon vaan torjuivat kristittyjen vaatimuksen. Kiistan sisältö pysyi aina olennaisesti samana. Erityisesti se, että profeetat arvostelivat Israelin kansan käyttäytymistä Vanhassa testamentissa, tulkittiin todisteeksi juutalaisten tottelemattomuudesta, koska he eivät uskoneet Kristuksen olevan luvattu Messias. Juutalaiset arvostelivat kristittyjä, mutta suurimmaksi osaksi heidän kritiikkinsä oli asiallisempaa.
Yhä vielä meille kristityille ja juutalaisille on yhteistä Messiaan odotus. Me tosin odotamme hänen toista tulemistaan. Molemmat korostamme lopullista päämäärää, joka kansojen historiassa viimein saavutetaan. Kantaisät ja profeetat, etiikka ja luomisusko yhdistävät meitä myös. Nykyään onkin syytä painottaa enemmän näitä yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Silti Jeesuksen Kristuksen historiallinen persoona ja hänen merkityksensä uskon perustana säilyy keskeisenä vedenjakajana, vaikka on myös joukko niitä messiaanisia juutalaisia, jotka tunnustavat Jeesuksen Messiaaksi.
Matkanteko kohti luvattua maata ja sydämen ikävä korpivaelluksella kuuluvat jo Vanhan testamentin ydinsanomaan. Täällä ajassa me taivallamme kohti kirkkauden kotia. Ei sijaa pysyväistä täällä saa. Siksi emme tässä ajassa voi koskaan tulla valmiiksi vaan kuin kuvastimesta joudumme täyttymystä katselemaan. Emme siis ole päämäärättömiä harhailijoita emmekä ypöyksin vaan luvattu Totuuden Henki, joka tuo Kristuksen läsnäolevaksi, on kanssamme tänäkin päivänä. Silti eivät vain opetuslapset joutuneet odottamaan hengen vuodattamista ensimmäisenä päivänä vaan myös me yksilöinä ja yhteisönä elämme joskus niitä kuivia kausia. Joudumme opettelemaan odottamista ja ikävöimään Herran edessä. Vapahtajamme on uskomme alkaja. Hän vie myös työnsä päätökseen juuri silloin, kun aika on oikea. Meidän asiamme on taivaltaa tämä näky edessämme ylhäältä voimaa rukoillen ja sitä pyhästä ehtoollisesta ja sanasta ammentaen.