Jeesuksen opettama rukous
Rukous on kaikille uskonnoille yhteinen nimittäjä. Maailmanhistoria ei taida tuntea yhtä ainutta inhimillistä kulttuuria, johon rukous ei tavalla tai toisella ei olisi kuulunut. Rukouksen kohde ja rukouksen muodot vain ovat vaihdelleet. Voimme ymmärtää asian niinkin, että ihmisestä tuli ihminen sinä päivänä, jona hän alkoi etsiä jumalaansa ja kääntyä rukouksessa hänen puoleensa. Sinä päivänä hän oli Luojansa kuva, kasvokkain hänen kanssaan.
Raamattu opettaa, että ihminen kadotti syntiinlankeemuksessa avoimen ja turvallisen yhteyden Luojaansa. Siksi hänen rukoussuhdettaan hallitsee sisäinen ristiriita. Toisaalta ihminen haluaisi olla oman elämänsä herra. Hän haluaisi, että hän itse voisi hallita elämäänsä. Toisaalta hän yhä uudelleen tuntee, ettei elämä sittenkään ole hänen hallussaan. Siksi hän sekä pakenee että etsii Jumalaa. Hän haluaa selviytyä yksin, mutta rukoilee hädässään Jumalan tai jumalien apuaan.
Kun ihminen on kadottanut yhteyden Jumalaan, hän etsii jumalaansa järjellään, inhimillisen kokemuksen kautta. Hänen rukoustaan hallitsee inhimillinen kokemus kuulluksi tulemisen vaikeudesta. Hän on oppinut, millaista taitoa ihmiseltä vaatii, että korkeat maalliset kuulisivat häntä. Tämä kokemus hallitsee hänen käsityksiään rukouksesta. Näitä inhimillisen kokemuksen synnyttämiä harhakuvia Jeesus tahtoi kitkeä, kun hän puhui taivaallisesta isästään. Niistä hän varoitti opettaessaan, miten me saamme rukouksissamme lähestyä taivaallista isäämme.
Korkeiden maallisten vallankäyttäjien edessä ihminen tuntee olevansa pieni ja avuton. Inhimillinen kokemus on, että korkeat päättäjät ovat kaukana, vaivoin saavutettavissa. Tuo ajatus hallitsee myös ihmisen rukousta hänen hädässään. Me haemme Jumalaa liian kaukaa, mutta hän onkin aivan lähellä, aivan vierellä, keskellä elämän taistelua, tuskaa ja arkea.
Olemme myös tottuneet, että korkeiden päättäjien luo ei mennä noin vain. Heitä ympäröi hovi, laaja ja ohittamaton suhteiden verkko. ”Rukoile sinä puolestani, kun sinulla on noita suhteita ylöspäin”, saattaa joku sanoa. Meitä kehotetaankin rukoilemaan toistemme puolesta, mutta sankka suhteiden verkko ei Jumalaa ympäröi. Ei tarvitse ensin rakentaa arvostettua asemaa hänen seurapiireissään. Yksi nimi riittää, sanoo Jeesus. Hänen nimessään, hänen ominaan, meillä on lupa käydä suoraan Jumalan puheille. Ja Jeesus lupaa, että hänen isänsä varmasti kuulee.
Olemme tottuneet, että korkeiden päättäjien luo on turha mennä ilman asiakirjoja, joissa taustat ja tarpeet, anomukset ja perustelut on oikein ja tarkkaan selostettu. Anomuskirjeet on värkättävä huolella oikeasta puhuttelusta ja alkusanoista lähtien. Kaikella on merkitystä. Asia kaatuu ensimmäiseen virheeseen. Ilman asiantuntijaa siitä tuskin selviytyy.
Tällaistako on rukous? Niin pakanat luulevat, sanoo Jeesus, kun he yrittävät kaunopuheisuudellaan ja sanatulvallaan taivuttaa jumalat omaan tahtoonsa. Taivaan Isä ei kaipaa paljoja sanoa, ei korulauseita eikä mielistelyä. Jumalalle ei tarvitse rautalangasta vääntää mallia siitä, miten asia pitäisi hoitaa.. Hän kyllä tuntee asiamme ja tietää, mitä tarvitsemme. Paremmin kuin me itse. Me saamme yksinkertaisesti jättäytyä hänen varaansa. Saamme jättää asiamme hänelle luottaen siihen, että hän tietää, mikä meille on parasta. Koko elämä ja sen tuska on jätettävissä Jumalan käsiin muutamin sanoin: ” Herra, armahda minua.” tai ”Jeesus, muista minua!” tai ”Isä, Tässä olen. Tee elämälleni niin kuin sinä hyväksi näet.” Näin saamme tehdä jatkuvasti, ei vain joskus heikkona hetkenämme vaan aina. Siinä on kristityn rukouselämän perusasenne.
Olemme tottuneet, että korkeilla päättäjillä on juhlavat vastaanottohuoneensa. Siellä he kuulevat alamaisiaan.
Jumala ei tarvitse erityistä vastaanottotilaa. Me sen sijaan saatamme tarvita kohdataksemme hänen. Meidän kun on niin vaikea pysähtyä ja olla läsnä. Meidän on vaikea olla aitoja ja rehellisiä muiden ihmisten silmien alla ja korvien kuullen.
Siksi Jeesus tietää, että tarvitsemme suojaisan rukoustilan. Mene kammioosi, ja sulkeudu sinne, hän sanoo. Sana, jota Jeesus käytti, tarkoitti Aapeli Saarisalon mukaan pientä ja pimeää ruokakomeroa, joka jokaisesta Lähi-idän kodista löytyi varjoiselta seinustalta, usein rinteen puolelta maan sisältä. Näin Jeesus ilmaisi, että jokainen varmaan löytää suojaisan paikan, jossa saa olla kaksin Jumalansa kanssa. Kammio voidaan ymmärtää myös toisin. Jumala on rakentanut ihmismielen niin, että ihminen löytää rukouskammion omasta olemuksestaan. Vähitellen ihminen voi oppia taidon vetäytyä hiljaisuuteen Jumalan kanssa missä vain, vaikka keskellä ihmishälinää.
Tärkeintä on pysähtyä keskellä elämän sykettä hiljaisuuteen ja rukoukseen. Tärkeintä eivät ole sanat vaan oleminen Jumalan kanssa, hänen lähellään. Rukous on nimittäin myös kuuntelemista, hänen sanansa tutkimista ja mietiskelyä. Se on keskustelua, jossa Jumala syventää ja avartaa näköalojamme. Sen on vastaanotto, jossa Jumala hoitaa luokseen tullutta.
Jeesuksen opettama ”Isä meidän” -rukous on valtava lahja. Lyhyydessään se sisältää kaiken tarpeellisen. Se on kuin tiivistetty ja ravitseva retkimuona, josta hiljaisuudessa avautuu koko elämä, Jumalan lahjojen koko rikkaus. Siinä on sanottu kaikki se, mitä me usein niin monin sanoin Jumalalle esitämme. Ennen kaikkea siinä on sanottu se, mikä elämässämme on lopulta oleellista ja tärkeää. Tätä rukousta miettiessä moni muu tärkeältä tuntunut asia näyttäytyy epäoleelliselta.
Isä meidän rukous on yhteinen rukous. Sehän on me-muodossa. Samalla kun Jeesus opetti hiljaista sydämen rukousta, hän opetti Jumalan perheväen yhteistä rukousta. Molemmat ovat tärkeitä.
Isä meidän rukous on hyvä retkimuona sikälikin, että se löytyy aina repustamme. Kukapa meistä ei osaisi sitä ulkoa. Suurimmassakin hädässä, yhteyden ikävän yllättäessä kaiken sisältävä rukous palautuu mieleemme. Se palautuu huulillemme silloinkin, kun tututkin sanat ovat hukassa. Osaamme sen ulkoa vielä silloin, kun emme enää kykene painamaan mitään mieleemme ja eilisen tapahtumat ovat unohtuneet. Tuttu rukous vie meitä eteenpäin. Se avaa meille suoran keskusteluyhteyden Jumalan kanssa elämämme tärkeimmistä asioista.
Vielä eräs yksityiskohta tämän päivän evankeliumista: Jeesus sanoi kammioonsa vetäytyneestä rukoilijasta: Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
Onko rukous siis kuitenkin ansio, joka palkitaan. Onko meillä lupa odottaa ahkerasta rukoilemisestamme sitä palkkiota, että pyyntömme täytetään. Eikö tämä juuri ole sitä pakanallista ajattelua, josta Jeesus varoitti rukouksesta opettaessaan.
Mitä Jeesus sitten tarkoitti palkkiolla? Ajattelen niin, että rukous itsessään on palkitsevaa. Rukous on tarpeellista ennen kaikkea meille itsellemme, ei niinkään Jumalalle. Jumala ei kuole, vaikka kukaan ei kääntyisi hänen puoleensa. Mutta me itse olemme hukassa ja olemme tuhon omat, ellei meillä olisi Jumalaa, johon saamme turvautua. Jumalan puoleen kääntyvän ihmisen suurin palkkio on siinä, että hänellä on Jumala, joka auttaa. Hänellä on Jumala, joka pitää huolen, jotka häneen turvautuvat. Hänellä on Jumala, joka armahtaa niitä, jotka jättäytyvät hänen armonsa varaan. Mikä palkkio voisi olla sen suurempi.
Rukous ei ole ansio. Se on voimattomien, heikkojen, syntisten, Jumalaan turvautuvien perusoikeus. Se on oikeus, jota meillä ei ole lupa keneltäkään kieltää.