Oikeus ja anteeksi antaminen
Seurakunnallemme toiminta-ajatuksena on olla armon yhteisö. Kaiken toiminnan keskeisenä tavoitteena on, että elämme seurakuntana ja sen jäseninä anteeksi saamisesta ja anteeksi antamisesta. Nyt seurakuntavaalipäivänä on hyvä tarkastella, mitä armo ja anteeksiantamus, tämä seurakuntamme ja kirkkomme varsinainen aarre oikein merkitsevät. Näin isänpäivänä on myös hyvä muistaa, että anteeksiantaminen ja –saaminen ole samoin jokaisen kristityn avioliiton ja kodin vahva perustus.
Raamattu luonnehtii sekä vanhassa että uudessa testamentissa Jumalaa sanaparilla. Jumala on vanhurskas ja laupias. Toisin sanoen hän on oikeudenmukainen ja armahtava. Vanhurskaus ja laupeus ovat kaksi eri asiaa. Kokonaan eri asioita ovat myös oikeus ja armo. Molemmat ovat tärkeitä, mutta niitä ei pidä sekoittaa toistensa kanssa.
Jos sinulle tehdään vääryyttä, sinä loukkaannut. Siihen sinulla on silloin täysi syy ja oikeus. Loukkaantuminenhan kertoo siitä, että sinulla on oikeudentuntoa. Se kertoo siitä, että sinulla taju siitä, mikä on oikein ja reilua. Monessa tapauksessa sinulla on vääryyttä kokeneena myös oikeus vaatia korvausta, hyvitystä kärsimästäsi vahingosta. Lakikin tukee usein tätä vaatimusta, koska se haluaa puolustaa oikeutta, kaikkien ihmisten tasavertaisia oikeuksia.
Terve oikeudentunto vaatii sinua vastavuoroisesti hyväksymään senkin, että lähimmäisesi loukkaantuu sinuun, kun olet tehnyt hänelle väärin. Herkkä oikeudentaju ymmärtää toisen vihastumisen, kun olet tehnyt jotakin, josta olisin itsekin hänen sijassaan vihastunut. Oikeudentunto vaatii minua silloin myös korjaamaan ja korvaamaan asian, jos se vain on mahdollista.
Kaikki tämä kuuluu vanhurskauteen, oikeudenmukaisuuteen. Jumalan vanhurskaus on turvallinen mutta myös pelottava asia. Hän on kaikkitietävä. Mikään ei jää häneltä piiloon. Mitään ei voi kätkeä. Hämärässäkin oikeudentunnossani ymmärrän, että Jumalalla on oikeus vihastua ja vaatia minua tilille, kun olen tehnyt häntä tai lähimmäisiäni vastaan väärin. Jumalanpelko on tervettä oikeudentuntoa. Se on hänen kaikkivaltiutensa ja ehdottoman oikeudenmukaisuutensa tunnustamista.
Jos Jumala olisi vain vanhurskas, hän olisi syyllisyytensä tuntevalle ihmiselle vain pelottava tuomari ja ankara isäntä. Mutta hän on myös laupias, armahtava, anteeksi antava. Anteeksi antaminen merkitsee sitä, että joku luopuu hänelle kuuluvasta oikeudestaan. Anteeksi antaja luopuu oikeudestaan kantaa vihaa, oikeudestaan muistella kärsimäänsä pahaa, oikeudestaan vaatia korvausta ja rangaistusta. Anteeksi antaminen ei perustu oikeuteen. Kukaan ei voi vaatia itselleen armoa ja anteeksi antoa. Anteeksi antaminen on vapaaehtoista, se perustuu rakkauteen. Se valmiutta luopua omastaan toisen hyväksi. Se on sitä, että velkoja luopuu saatavistaan. Hän luopuu oikeudestaan pitää itseään velkojana ja toista velallisena.
Laupeudessaan Jumala luopuu oikeudestaan heikon ihmisen hyväksi. Apostoli Paavali sanoo Jeesuksesta, että hän luopui oikeudestaan olla Jumalan kaltainen. Hän tuli oikeudestaan luopuneena ihmiseksi ihmisten keskelle. Jumalan omastaan luopuminen ihmisen hyväksi ei tapahtunut vain Jeesuksen kärsimisessä ja kuolemassa, vaan jo hänen elämässään, hänen syntymisessään ihmiseksi. Jo joulu on juhla armoa tulvillaan.
Jos ihmiset eläisivät ilman oikeutta ja ilman oikeudentuntoa, ainoa oikeus olisi vahvemman oikeus. Elämä olisi vain raakaa taistelua, jossa heikoimmat jäävät jalkoihin. Sellaisiakin piirteitä elämän eri alueilla joskus valitettavasti ilmenee. Mutta kova ja ankara on sellainenkin elämä, jossa hallitsee vain oikeus.
Joskus tuntuu, että elämä on todella käymässä kylmemmäksi ja kovemmaksi. Ilmasto lämpenee, mutta ihmismieli kylmenee? Yhä useammin kuulee sanottavan: Minulla on oikeus olla vihainen. Minulla on syy katkeruuteeni. Minulla on oikeus vaatia hänet tilille, vaatia hänelle rangaistusta. Minulla on oikeus puhua suuni puhtaaksi ja sanoa, mitä hänestä ajattelen. Osaamme kyllä vedota oikeuksiimme, mutta osaammeko enää luopua oikeudestamme toisen hyväksi? Osaammeko ja haluammeko aidosti antaa anteeksi? Osaammeko antaa anteeksi silloinkin, kun kyse ei ole pelkästä sanasta, joka ei maksa mitään eikä vaadi mistään luopumaan?
Anteeksi antaminen ei merkitse oikeuden väheksymistä tai mitätöimistä, vääryyden muuttamista joksikin muuksi. Se merkitsee sitä, että me luovumme meille kuuluvasta oikeudestamme. Se merkitsee sitä, että luovumme pitämästä toista ihmistä velallisenamme, huonompana kuin itseämme, luovumme pitämästä itseämme valkojana, tuota toista parempana. Se merkitsee sitä, että vaikenemme hänen vuokseen siitä, mitä hän on tehnyt ja aiheuttanut. Emme edes halua muistella sitä. Unohtaminen ei ole aina helppoa, mutta eri asia on muistella, päättää olla ikinä unohtamatta.
Miksi antaisimme anteeksi sen, mikä on todella loukannut meitä? Miksi luopuisimme meille kuuluvasta oikeudesta jättää toinen ihminen kärsimään tekojensa seurauksista. Kysymys on oikeastaan ihmisoikeuksista. Antamalla anteeksi, luopumalla oikeudestamme, me annamme toiselle ihmiselle hänen arvonsa ja vapautensa takaisin. Näin teemme sovinnon ja poistamme esteet yhteyden palautumiseen välillemme. Antamalla anteeksi kutsumme lähimmäisemme takaisin yhteyteemme.
Kristittyinä me tahdomme antaa anteeksi ja tehdä lähimmäisemme kanssa sovinnon ennen kaikkea siksi, että Jumala on tehnyt niin meille juuri näin. Luopumalla omastaan hän on lahjoittaa meille takaisin meidän ihmisarvomme, hän lahjoittaa meille elämän takaisin, tulevaisuutemme hänen yhteydessään. Se parasta, mitä olemme koskaan saaneet.
Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa? Pelko on oikeuden tuntoa, mutta rakkaus on turvautumista, turvautumista Jumalan armoon. Kuinka voin turvautua armoon ja luottaa siihen, jos itse olen armoton. Tai niin kuin apostoli Johannes sanoo: Jos sanon rakastavani Jumalaa, mutta vihaan veljeäni, olen kaukana totuudesta. Kristus on läsnä siellä, missä Jumala antaa ihmiselle anteeksi saamisen ilon ja vapauden. Mutta hän on myös siellä, missä ihminen antaa toiselle ihmiselle anteeksi saamisen ilon ja vapauden. Kysymys on samasta vapaudesta ja ilosta.