”Ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1: 9) Saarnaajan kirjan sana nousee mieleen päivän evankeliumin äärellä. Kuvaukset onnettomuuksista, surmatöistä ovat kuin eilisin lehdestä. Ihmisiä surmattiin niin kaasutehtaassa Ranskassa, moskeijassa Kuwaitissa kuin uimarannalla Tunisiassa. Terrori-iskuista uutisoitiin näyttävästi, koska niissä menehtyi myös kymmeniä eurooppalaisia.
Suuria onnettomuuksia, väkivaltaa on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei ole mitään uutta auringon alla.
Evankeliumin keskeinen sanoma ei olekaan Pilatuksen hirmutekojen ja Siloan tornin sortumisen kauhistelu. Tärkeää on se, mitä Jeesus tahtoo näiden järkyttävien tapahtumien kautta sanoa. Jeesus torjuu syyn ja seurauksen lain. Eivät Pilatuksen surmauttamat tai Siloan tornin alle jääneet olleet sen syntisempiä kuin muutkaan ihmiset.
Jeesus tietää, että onnettomuuksien ja synnin syy-yhteys on tarpeellista torjua, sillä vääjäämättä se ihmismieleen nousee. Kun elämän murheet ja vastoinkäymiset, onnettomuudet kohtaavat itseä tai läheisiä, niin väistämättä mieleen nousee kipeä kysymys: Miksi? Mitä varten? Miksi juuri minulle tapahtuu tällaista?
Toisinaan tämä vaikea kysymys tahdotaan torjua. Koska vastauksen saaminen tuntuu mahdottomalta, pidetään kysymystäkin turhana ja tarpeettomana.
Ajattelen, että vaikka Jeesus evankeliumissa torjuu synnin ja onnettomuuksien syy-yhteyden, ei hän torju miksi –kysymystä. Kipeä miksi –kysymys kirposi Jeesuksenkin huulilta ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Vääjäämättä se nousee esiin kärsimyksen kohdanneen ihmisen mielessä. Kysymykselle on oma aikansa ja paikkansa kärsimyksen keskellä. Miksi –kysymys on ihmisen kysymys.
Usein miksi –kysymykseen liittyy lisäkysymys: Mitä pahaa minä olen tehnyt? Mistä minua nyt rangaistaan? Näinhän Jobin ystävät ajattelivat. Kun Jobin omaisuus oli mennyt, lapset kuolleet, terveys murtunut, ystävät tulivat vaatimaan Jobilta selitystä: Mikä on sinun salainen syntisi? Job vakuutti viattomuuttaan, mutta ystävät jatkoivat syyttämistään.
Juutalaiset ajattelivat tuolloin, että kärsimys saattoi johtua myös kärsijän vanhempien synneistä. Opetuslapset kysyivät kerran Jeesukselta: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?”
(Joh. 9: 2) Näin he kysyivät, kun he näkivät miehen, joka oli ollut sokea syntymästään saakka.
Tähän kysymykseen Jeesus vastaa yksiselitteisesti: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa.” (Joh. 9: 3)
Mikään erityinen synti ei ollut sokeuden takana. Samoin kuin surmansa saaneet galilealaiset eivät olleet sen syntisempiä kuin he jotka tuolta hirmuteolta säästyivät. Heitä ei rangaistu jostain erityisestä synnistä.
Jeesus selkeästi torjuu sen ajatuksen, että kärsimys olisi aina rangaistusta tietystä synnistä. Ja kuitenkaan Jeesus ei vähättele, mitätöi synnin merkitystä ihmisen elämässä. Jeesushan sanoo, etteivät surmansa saaneet olleet sen ”suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset”. Syntisiä olivat hekin, mutta eivät sen pahempia kuin muutkaan. He olivat syntisiä, koska he olivat ihmisiä. Synti kuuluu ihmisen osaan tässä elämässä.
Ajattelen, että kipeät miksi –kysymykset ja mistä minua rangaistaan –kysymykset osaltaan muistuttavat tästä ihmisen osasta. Me olemme syntisiä. Kukaan meistä ei ole täydellinen.
Jokaisella on aihetta itsetutkisteluun. Aihetta itsetutkisteluun on joka päivä, ei vain kärsimyksen kohdatessa. Mutta usein on niin, että kun elämä soljuu suurin piirtein omien suunnitelmien mukaan tarvetta oman elämän kriittiseen tarkasteluun ei tunnu olevan. Vasta vastoinkäymiset, kärsimykset herättävät meidät ainakin jollakin tasolla tunnistamaan vajavaisuutemme, syntisyytemme.
Miksi –kysymyksille on oma paikkansa ja aikansa. Niitä ei tarvitse eikä pidäkään yrittää kokonaan torjua. Ne voivat avata tietä kääntymykseen, elämänmuutokseen, avata mieltämme ymmärtämään yhä paremmin Jumalan armoa ja rakkautta meitä kohtaan.
Mutta loputtomiin emme saisi miksi –kysymyksillä itseämme rasittaa. On sanottu, että miksi –kysymystä on kysyttävä niin kauan kunnes se muuttuu kysymykseksi miten. Miten tästä jatketaan eteenpäin?
Miksi –kysymys on ihmisen kysymys, vajavaisen ihmisen kysymys. Mutta itsesyytösten valtaan emme saisi jäädä. Loputon itsensä syytteleminen kertoo, että haluaisimme olla täydellisiä, täydellisiä kuin Jumala. Ajatus on kaunis, mutta itse asiassa se on ihmisen perimmäinen synti: halu olla niin kuin Jumala. Täydellinen, kaikki tietävä, kaiken osaava, kaiken hallitseva.
Jumalan paikalle pyrkimisen sijasta ihmisen tulee kääntyä Jumalan puoleen. Tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”
On Jumalan suurta armoa, että havahdumme näkemään, mihin suuntaan olemme menossa. Kasteen merkitystä selittäessään katekismuksemme opettaa: ”Joudumme joka päivä tunnustamaan, että uuden ihmisen rinnalla meissä elää itsekäs, vanha ihminen, joka vetää meitä pois Jumalan luota.”
Mutta yhtä usein kuin me tähän Jumalan luota poispyrkimiseen, Jumalan unohtamiseen, havahdumme, yhtä usein meidän tulee kääntyä Jumalan puoleen. Me saamme kääntyä rakastavan Isämme puoleen. Sitä hän meiltä tahtoo rakkailta lapsiltaan, että käännymme hänen puoleensa.
Edellämme kulkeneet kilvoittelijat, hengelliset isät ja äidit, ovat opettaneet, että yksinkertainen ja rauhallinen kääntyminen Jumalan puoleen helpottaa Jumalan lapsena kasvamista, enemmän kuin kaikki omien puutteiden ja laiminlyöntien murehtiminen.
Käänny vain uskollisesti yksinkertaisuudessa Jumalan puoleen siitä hetkestä saakka, jona havaitset virheesi. Tätä tapaa on aivan opeteltava. On muistutettava itseään, että saan turvallisin mielin kääntyä Taivaallisen Isämme puoleen uskollisesti yhä uudelleen joka kerta, kun havaitsen harhaantumiseni, Jumalan unohtamisen. Taaksepäin katselemalla saan aikaan vain itsesääliä, peitettyä ylpeyttä.
Joka aamu on armo uus. Siksi joka aamu, päivä ja ilta, yön hiljaisina hetkinäkin, saamme kääntää katseemme Jumalan täydelliseen rakkauteen.
Jumalan rakkauden ja kirkkauden valossa näemme selvästi puutteemme ja syntisyytemme, mutta myös Jumalan rakkauden ja anteeksiantamuksen.