Betesdan lammikolla kaikkien rampojen, sairaitten ja halvaantuneitten joukossa on muuan mies, joka on sairastanut 38 vuotta. Sairautta ei kerrota, vain se, että se on kestänyt lähes koko ihmisen elämän ajan. Voi ajatella, että sairaudesta on tullut osa ihmistä, osa sitä, kuka hän ymmärtää olevansa. Se on määrännyt hänen paikkansa ihmisten joukossa, se on tuonut hänet Betesdan lammikolle.
Miehen sanat Jeesukselle ovat pysähdyttävät. Hän sanoo: ”Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen.” Hän ei kerro sairaudestaan. Hän sanoo: Minulla ei ole ketään. Hän kertoo yksinäisyydestään. Minulla ei ole ketään. Hänellä ei ole ketään, joka olisi kiinnostunut hänestä, ei ketään, jolle se, mitä hänelle tapahtuu, olisi tärkeää.
Yksinäisyyttä raskaampia taakkoja ei juuri ole. Nyt monet niistä sairauksista, joiden takia ihmiset olivat Betesdan lammikolla, on voitettu, hoidot ovat parantuneet, vammaisten asema on kohentunut. Mutta yksinäisyys on nyt yhtä kipeää kuin se oli Betesdan lammikolla.
Ajattelen monen vanhan ihmisen ja pitkäaikaissairaan yksinäisyyttä. Ne ihmiset, jotka ovat tärkeitä, ovat kaukana tai kokonaan poissa. Liikkuminen voi olla vaikeaa, sairaudet rajoittavat elämää. Hoidot ja lääkkeet voivat helpottaa, mutta ihmisiä ei mikään korvaa, sitä että tietää olevansa jollekulle arvokas. Että joku on kiinnostunut siitä, millaista on minun elämäni, mitä ajattelen ja tunnen ja muistan.
Yhtä hyvin ajattelen nuorten ja lasten yksinäisyyttä. Se tulee vastaan lisääntyvänä masennuksena ja kokemuksena ulkopuolelle jäämisestä. Minulla ei ole ketään.
Tai ajattelen sellaista yksinäisyyttä, joka asuu toisistaan etääntyneitten puolisoitten välillä.
Jotain tuttua on myös siinä, kun Betesdan lammikon mies kertoo, että aina kun hän yrittää parantavalle lammikolle, joku toinen ehtii ensin. Betesdan lammikko on ankaran kilpailun paikka, jossa selviytyvät vahvat. Sellainen maailma on ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden taustalla, nytkin. Joku toinen saa työpaikan; joku toinen selviytyy ja menestyy; paras osa on varattu niille, jotka ovat osaavia, pystyviä, aktiivisia ja ulospäin suuntautuvia. Sivuun jäävät ujot, kömpelöt ja hiljaiset. Niin elämä täällä näyttää nyt rakentuvan; se synnyttää selviytyjiä ja menestyjiä, ja se synnyttää sivuun jäämistä, ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.
Johanneksen evankeliumi kertoo, että tässä sivuun jäämisen ja yksinäisyyden maailmassa tapahtuu jotain. Betesdan lammikolla tapahtuu jotain. Kun Jeesus tulee sinne, hänestä kerrotaan ensimmäisenä, että hän näki miehen. Yksinkertaisesti: Jeesus näki hänet. Mies, jolla ei ollut ketään, jonka ohi kuljettiin ja joka aina ohitettiin, tuli äkkiä nähdyksi ja huomatuksi. Jo se oli käänteentekevää.
Kuka tahansa meistä, jokainen ihminen, kaipaa ja tarvitsee sitä, että joku näkee hänet. Siitä syntyy kokemus, että ei ole yhdentekevä, vain massaa, jota tulee väkijoukossa, kadulla, koulussa tai työpaikalla vastaan, vaan ainutkertainen ihminen, arvokas, tunnistettu. Siitä alkaa yksinäisyyden murtuminen. Betesdan lammikolla mies, jolla ei ole ketään, tulee huomatuksi.
Ja sitten Jeesus kysyy; ”Tahdotko tulla terveeksi?”. Hän ei siis mene oikopäätä parantamaan: tällainen tapaus, parannetaanpa. Hän kysyy, tahtooko mies tulla terveeksi. Kysymyksestä huokuu syvä kunnioitus toista kohtaan. Mies makaa siellä, missä ihmiset makaavat juuri siksi, että kyseessä on parantava lammikko, mutta Jeesus ei pidä itsestään selvänä, että mies haluaa tulla terveeksi, vaan kysyy sitä. Mies tulee paitsi nähdyksi, myös kohdelluksi arvokkaana, ainutkertaisena ihmisenä. Kukaan toinen ei tiennyt sitä elämänkokemusta, joka miehellä oli, kukaan toinen ei ollut elänyt sitä elämää, 38 vuotta siellä lammikolla, se oli hänen maailmansa, kukaan toinen ei tiennyt miehen sisintä kaipausta ja toivetta. Juuri sille Jeesus antaa tilaa ja arvoa. Tahdotko tulla terveeksi? Siinä kosketetaan jotain miehen kaikkein sisintä ja arinta aluetta. Joku kysyy, mitä elämästäni sisimmältään tahdon.
Jeesus ei siis kysy uskosta tai miehen hyvyydestä tai syntisyydestä. Hän näkee koko ihmisen ja sen, mitä ihminen tarvitsee. Yhtä paljon kuin fyysistä terveyttä, ehkä enemmänkin, mies tarvitsi sitä, että hänet nähtiin ja kohdeltiin arvokkaana ihmisenä.
Piispantarkastuksessa tarkastellaan sitä, mitä on olla seurakunta täällä Paattisilla. Siinä katsannossa Betesdan miehen ja Jeesuksen kohtaamiseen on syytä pysähtyä. Seurakunnassa on kyse Jeesuksen seuraamisesta. Seurakuntana eläminen merkitsee ihmisen näkemistä ja kohtelemista niin kuin Jeesus näki ja kohteli. Täällä ei ole vain yksittäisiä ihmisiä uskonsa ja elämänsä kanssa. Sitä varten on seurakunta, että ihminen ei jäisi yksin ja ulkopuolelle, ja että jokainen täällä tulisi kuulluksi, tunnistetuksi ja kosketetuksi sisintä myöten. Kyse on siitä, mitä me olemme toisillemme, miten toisemme näemme.
Betesdan lammikon luona oli myös toisenlaista asennetta, jota vasten Jeesuksen radikaali ihmisen kunnioitus tuli vielä kirkkaammin näkyviin. Siellä oli niitä, joille periaatteet ja se miten kuuluu toimia olivat ihmistä tärkeämpiä. He moittivat miestä sapatin rikkomisesta. He näkivät moraaliset säädökset ja arvioivat elämää niiden perusteella. Jeesus näki toisin ja arvioi toisin. Jeesus näki ihmisen.
Betesdan lammikolla oli monenlaista väkeä, niin kuin meitä täällä, kukin kantaa oman elämänsä historiaa mukanaan, kuka 38 vuotta, kuka pitempää. Niin kuin Jeesus näki Betesdan lammikon miehen ja kohteli häntä, niin Jumala näkee nyt ihmisen ja niin Jumala ihmisen ottaa vastaan.
Siitä on täällä kirkossa kyse. Jumalasta, joka näkee ihmisen, näkee sisintä myöten, yksinäisyyden, toisen ihmisen tarpeen ja kaipuun, pelon ja syyllisyyden, kaiken sen, ne ristiriidat ja epävarmuuden, uskon ja epäuskon, joita sisällä risteilee. Ja kysyy, mitä syvimmältään tahdot ja kaipaat, kysyy niin kuin se, jolle ihminen ei ole yhdentekevä, se joka ottaa todesta ja vastaan, silloinkin kun kukaan ihminen ei sitä tee.