Saarna sateenkaarimessussa Joensuu ke 6.5.2015 Marja-Sisko Aalto
4. sunnuntai pääsiäisestä, 3. vsk ev = Joh 15:10-17
Etelä-Puolassa on pieni Oswiecimin kaupunki. Kun Saksa miehitti Puolan vuonna 1939, kaupungin väestö ajettiin pääosin pois. Tilalle tuli SS ja alettiin rakentaa. Syntyi leiri, jolle annettiin nimi Auschwitz. Nimi on eräänlainen juutalaisten joukkotuhon symboli, mutta ensi vuosinaan Auschwitz oli puolalaisten poliittisten vankien leiri. Kun puolalaisia ei enää ollut, tuotiin juutalaisia, ja erityisesti viereinen Birkenau oli kuoleman leiri.
Mutta jo Auschwitz oli kuoleman esikartano. Sotien jälkeen ja kauheuksien paljastuttua moni kyseli: – Missä Jumala oli, kun ihmiset kärsivät Auschwitzissa? Jotkut vastasivat: – Entä missä ihminen oli?
Eräs Auschwitzin vangeista oli puolalainen katolinen pappi, isä Maximilian eli Raymund Kolbe. Hänen syntinsä oli rakastaa omaa kansaansa eikä saksalaisia miehittäjiä. Kun hän puuhasi kaikenlaista kärsiviä puolalaisia auttaakseen, Gestapo haki hänet helmikuussa 1941. Papista tuli puolialaston vanki 16670, jolle vartijat eivät enää sallineet nimeä tai ihmisyyttä. Hänen tehtävänsä oli työskennellä ja ymmärtää kuolla. Isä Kolben onnistui kuitenkin henkilökohtaisin kuiskutteluin pitää yllä toivoa ja rohkeutta. Hän piti rukouksia ja jos ei muuta voinut, laski kätensä olalle tai antoi pois ruoka-annoksensa.
Keskikesällä 1941 hälytysääni kaikui. Epäiltiin kolmen vangin paenneen. Yhden osalta totuus oli toinen, hän oli tehnyt itsemurhan käymälässä. Mutta vangit tiesivät, mitä olisi tulossa. Sattumanvaraisesti valitut kymmenen muuta menettäisi rangaistukseksi henkensä. Leirin vangit koottiin paahtavaan helteeseen seisomaan tuntikausiksi. Varakomendantti Karl Fritsch ja Gestapon paikallispäällikkö Gerhard Palitsch kulkivat rivistöjä silmäillen. He osoittivat, kuka joutuisi kuolemaan. Uhrit revittiin erilleen pieneksi ryhmäksi. Yhdeksäs valittu oli Franciszek Gajowniczek, suren perheen isä, joka alkoi parkua hätäänsä. – Armahtakaa minua ja perhettäni! hän huusi. Ei auttanut, vartijat tarttuivat häneen.
Silloin vankien rivistöstä erkani isä Maximilian, siis vanki 16670, otti nöyrästi lakin päästään ja puhutteli valitsijoita. Eikö hän saisi tulla Franciszekin sijaan? Olihan hän itse lapseton. Ällistynyt Fritsch käski tehdä vaihdon. Tuomittu sai elämän. Toinen tuli hänen tilalleen ja vietiin kuolemaan. Kuolemaan mennessään tuo kymmenen miehen ryhmä lauloi virsiä isä Maximilianin johdolla.
Miksi minä tämän kerroin?
Siksi että tarina on totta. Seitsemäntoista silminnäkijää säilyi hengissä, ja heidän kertomuksensa pitävät yhtä. Kaikille se jäi mieleen. Ihmisyys voitti julman järjestelmän. Jumala oli läsnä, niin koettiin, vaikka hirveä vankeus jatkui.
Jotenkin tämä kolahtaa myös kuulemaamme evankeliumin sanaan. ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”
Isä Maximilian Kolbe toteutti Herransa ja Vapahtajansa kuvauksen itsensä uhraavasta rakkaudesta.
Vielä suuremmin sen saman toteutti Jeesus itse. Hän kuoli ristillä, että meillä rauha olisi. Hän rukoili teloittajiensa puolesta ja avasi taivaan portin katuvalle ryövärille.
Onko muita esimerkkejä?
On. Kun mietit, sinäkin luultavasti tunnet ihmisiä, jotka ovat tehneet käsittämättömän paljon hyvää jonkun toisen auttamiseksi. Ehkä suorastaan uhranneet itsensä. Itse olen kuullut tästä monta kertomusta, joiden aitoutta en epäile. Toki muitakin on, mutta erityisesti äitejä tässä joukossa on paljon – äitejä, jotka jaksavat uskoa, että lapsi vielä muuttuu, vaimoja, jotka pitävät yllä perheen elämää, kun mies sitä tuhoaa, ja niin edelleen.
Onko meille sateenkaari-ihmisille tai meidän läheisillemme varattu jokin tällainen itsensä uhraamisen, itsensä kieltämisen ja ristin kantamisen tie?
Voi olla. Jotkut ovat kokeneet, että se on heidän osansa. Ollaan kaapissa, peitellään, varotaan – että muilla olisi paremmin, ettei muille aiheutettaisi kärsimystä. Onhan maailmamme yhä sellainen, että jos vanhempi saa kuulla lapsensa olevan homo, lesbo tai jotakin muuta vähemmistöä, sitä seuraa järkytys ja sopeutumisen tuska. Sitä voisi verrata kasvukipuihin. Niiltä on haluttu säästää vaikkapa iäkäs tai terveydeltään heikko läheinen.
Minun osani ei ole sanoa, onko tuo oikein. Kyse on aina yksilön omasta harkinnasta ja omasta ratkaisusta. Tiedän monien ajattelevan, että aidosti oma itsensä oleminen on kaikkein parasta. Se aikansa sattuu, mutta aikanaan myös helpottaa. Voi seurata myös suorastaan katarttinen, syvältä puhdistava olo.
Kun Jeesus puhuu rakkaudesta, se ei ole tyhjää löpinää tai tunnelmointia. Hänen kuvaamansa rakkaus on joskus itsensä uhraavaa ja usein epäitsekästä. Se on rakkautta, joka ei jää hyviksi aikomuksiksi tai toiveiksi, vaan muuntuu teoiksi. Isä Maximilianin osalta teko oli asettua kärsivien rinnalle ja lopulta kuolla toisen puolesta. Mitä se voisi meille merkitä, että me rakastamme? ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.”
Kun rakkaus realisoituu, tulee todeksi, se voi sattuakin. Se voi vaatia muutosta, se voi johtaa hyviin tekoihin.
Sitä tarkoittanee, kun Jeesus sanoo valinneensa meidät ja tahtovansa, että me lähdemme liikkeelle ja kannamme pysyvää hedelmää.
Vielä joku sana tuosta hedelmän kantamisesta, siis sadon tuottamisesta. Paavalin mukaan (Gal. 5:22) Pyhän Hengen hedelmää on rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Ei hassumpia asioita.
Roomalaiskirjeessä (Room. 14:17) Paavali toteaa, että Jumalan valtakunta on vanhurskautta (oikeudenmukaisuutta), rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.
Kun siis Jeesuksen sana meihin sattuu ja Pyhä Henki meissä toimii, se ei johda sosottelemaan ja etsimään todellisia tai kuviteltuja syntisiä ja syyllisiä. Sen sijaan se antaa Hengen hedelmän, sen rakkauden, ilon, rauhan ja niin edelleen.
Marja-Sisko Aalto
rovasti, Kuopion tuomiokapitulin notaari