3. su helluntaista, Luuk. 14:16-24, Tomi Karttunen

Juutalaiset eivät ottaneet Jeesusta vastaan Messiaana. He eivät voineet nähdä maanmiehessään, rakentajan pojassa vähäpätöisestä Nasaretin kaupungista niitä tunnusmerkkejä, jotka he mielessään olivat asettaneet tulevalle kuninkaalleen. Eihän voinut olla totta, että ihminen, lihaa ja verta, olisi Jumalan Poika. Että Messias ei olisikaan poliittinen vapauttaja vaan että hänellä olisi valta antaa syntejä anteeksi ja tulkita elävästi lakia ja profeettoja niiden ytimestä käsin. Jeesuksen vertauksessaan esiin nostama hyväosaisten, itseään kaiketi itsestään selvänä kutsun saajana pitävien ryhmä, piti suruttomassa sokeudessaan halpana kutsua, joka oli kuitenkin tullut itseltään Jumalalta. He kieltäytyivät kohteliaan puolivillaisesti saamastaan kutsusta.
Eliitti siis kieltäytyi itseriittoisuutensa ja ylemmyydentunteensa paaduttamana sille tarjotusta kutsusta. Seuraavaksi kerrotaan kutsun kohdistamisesta yhteiskuntahierarkian alapäässä oleviin: köyhiin, raajarikkoihin, sokeisiin ja rampoihin. Heihin, jotka eivät täyttäneet tehokkuusyhteiskunnan normeja tuolloin eivätkä täytä tänäänkään. Syntiset ja kurjat saivat armon. Jumalan rakkaus kohdistuu kaikkiin ja kaikenlaisiin ihmisiin erottelematta. Syntinen on kaunis, koska häntä rakastetaan, ei siksi että olisi kaunis itsessään.
Kolmanneksi kutsu kävi maanteille ja kylien kujille, joita tulisi vaatia tulemaan. Loppujen lopuksi siis pidettiin kiinni kaikkein lujimmin niistä, jotka eivät normaalijärjen mukaan olisi mahtuneet joukkoon ollenkaan. Näihin pakanakristittyihinhän mekin kuulumme täällä kaukaisessa Pohjolassa. Pakanoiden apostoli Paavali on merkittävällä tavalla vaikuttanut elinaikanaan ja myöhemmin erityisesti Martti Lutherin ja hänen kirjoitustensa kautta, jotka suomalaisille herätysliikkeille ovat olleet rakkaita. Tänäänkin meille sanotaan: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.”
Historiallisesta näkökulmasta tilanne siis oli tämä: Juutalaiset torjuivat onnensa, sahasivat poikki oksan, jolla istuivat. Heitä ei kuitenkaan ole unohdettu. Jumala on liitossaan luja ja uskollinen itselleen. Niinpä Paavali heillekin armoa lupaa paatuneisuuden tilastaan huolimatta kirjoittaessaan Roomalaiskirjeessä: ”..paatumus, joka on kohdannut osaa Israelin kansasta, kestää siihen asti kun muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen. Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva.. Evankeliumin torjuessaan he ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua.” Meille villeistä oliivipuista puuhun oksastetuille Paavali sanoo muistutukseksi tänäkin päivänä: ”muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua.”
Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Mikä tämä kutsu on tänä päivänä ja miten se otetaan vastaan? Mitä on valinta? Päivän evankeliumista käy selville, että Jumalan kutsu ei suinkaan ole kutsuttujen ansiota. He eivät ole tehneet mitään ansaitakseen paikan iloisessa juhlassa. Ei ole niin, että on tarkkailtu joidenkin ihmisten elämää ja valioyksilöt on sitten värvätty tehokkaan, osaavan ja edustavan tiimin rakentamiseksi. Päinvastoin ne, jotka kiinnittävät kaiken huomionsa yhä parempaan menestymiseen ja varallisuutensa kartuttamiseen tai itsensä kehittämiseen, ovat lopulta osattomimpia. Asioiden tärkeysjärjestys on nurinkurinen iäisyysnäkökulmasta. Ennen puhuttiin suruttomista, jotka eivät näe tilaansa vaan nukkuvat synnin unta. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi olla valittava pessimisti ja jättää elämä elämättä tai että vain tiettyä askeettista elämänfilosofiaa noudattavat pelastuvat.
Kyse on kutsusta seuraamaan Kristusta. Tätä kutsua ei voi itse itselleen antaa ja ruveta muokkaamaan jonkinlaista ihanteellista mielentilaa ja elämäntyyliä. Evankeliumin kutsu murtaa kaiken lainomaisuuden. Kristus sanoo: ”Ette te valinneet minua vaan minä valitsin teidät. Valinta ja kutsu pelastukseen tapahtuu Kristuksessa, mutta se odottaa uskon vastausta kuuliaisuudessa. Kaste on kutsun vaikuttava merkki, ja itse kirkko on tällaisten kutsuttujen joukko, jotka on kutsuttu vaeltamaan saamansa kutsun mukaisesti. Kuuliaisuus on valmiutta olla avoimena toiselle, tahtoa noudattaa toisen tahtoa, asennoitumista toisen kuulemiseen. Siinä on kysymys persoonan suhteesta toiseen persoonaan ja viime kädessä Jumalaan. Se on vastausta Jumalan sanaan: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee”. Psalmin sanoin: ”Minä tahdon kuulla, mitä Jumala, Herra puhuu.” Siksi tekstiä luettaessakin kehotetaan: ”Kuulkaamme”. Runoilija George Eliot on sanonut: ”Kuinka löydät hyvän? Se ei ole valinnanvarainen asia. Se on joki, joka virtaa näkymättömän valtaistuimen juurelta, ja se virtaa pitkin kuuliaisuuden uomaa. Kuuliaisuus on vapaan ihmisen hyve.
Teoilla, ei edes kuuliaisuuden teoilla voida pelastusta ansaita, mutta siitä huolimatta uskoon kuuluu erottamattomasti kuuliaisuus Kristukselle. Uskoa ja kuuliaisuuden tekoja ei voida erottaa, koska ne ovat molemmat läsnäolevan Kristuksen aikaansaamia. Hän on uskossa läsnä, elää ja vaikuttaa. Ensimmäinen askel kuuluu ns. yhteiskunnallisen vanhurskauden, järjen ja omantunnon piiriin. Sen voi jokainen ihminen ottaa. Ei ansiollisena tekona vaan, koska Jeesuksen Kristuksen sana kutsuu siihen. Pietari tietää, että hän ei saa astua veneestä omavaltaisesti, jo ensimmäinen askel merkitsisi silloin hänen tuhoaan. Siksi hän huutaa: ”Käske minun tulla tykösi vettä myöten”. Ensimmäinen askel on jo itsessään uskon teko, kuten esimerkiksi rukous. Ihmisen teko on vain reaktiota Jumalan tekoon, ei mikään tiedostavan kuluttajan oma valinta.
Ei vain Luther korostanut Jumalan armoa Kristuksessa pelastuksen perustana. Hän seurasi Augustinuksen Uudessa testamentissa osoittamaa Kristus- ja armokeskeistä polkua. 400-luvulla Augustinus ja Pelagius mittelivät keskenään armo-opista. Pelagius korosti ihmisen myötävaikutusta, Augustinus Johanneksen evankeliumin mukaisia Herramme sanoja: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Toivomme on siinä, että Jumala ei jätä meitä luonnolliseen tilaamme, jossa olemme synnin sitomia ja josta emme pysty pelastamaan itseämme. Hän antaa meille armon, jotta voisimme parantua, saada anteeksi ja herätä henkiin. Hauras, heikko ja eksyksissä oleva ihmisluonto tarvitsee apua ja huolenpitoa, jotta se voisi parantua ja uudistua.
Miten päästä tuosta armosta osalliseksi? Armonvälineitä eli Pyhän Hengen toiminnan välikappaleita ovat sana ja sakramentit, joihin liittyy armonlupaus. Usko tulee kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Dietrich Bonhoeffer on todennut, että ”luterilaisissa tunnustuskirjoissakin tunnetaan ensimmäisen askeleen tärkeys merkittävällä tavalla”: Sen jälkeen kun on perusteellisesti poistettu väärinkäsitys, että ihmisen tehdessä voitavansa Jumala kyllä armahtaa, voi olla ja ”täytyy olla tilaa ensimmäiselle teolle, jota uskoon vaaditaan: tunnustuskirjoissa se merkitsee askelta kirkkoon, jossa pelastuksen sanaa saarnataan. Tämä askel voidaan ottaa täysin vapaasti. Tule kirkkoon! sen voit tehdä inhimillisen vapautesi perusteella. Voit lähteä kodistasi sunnuntaina ja mennä sanankuuloon.
Puhumme nyt läntisen Euroopan keskivertoyksilöistä. Sairaus, hankalat kulkuyhteydet, työajat ja muut voivat tosin estää vapaan liikkumisen kirkkoon ja kuuloaistin mentyä radion kuunteleminenkin on hankalaa. Voimme kaiketi kuitenkin luottaa siihen, että Jumala tietää kyllä keinot, miten tällainenkin henkilö voi olla Kristuksen kutsulle kuuliainen. On kuitenkin tärkeää pitää huoli siitä, että on siellä missä Jumala jakaa lahjojaan: sanan ja sakramenttien ulottuvilla. Ei niin, että ihminen ihmisenä parempi olisi, sillä jokainen meistä tarvitsee Jumalan armoa, hänen pelastavan läsnäolonsa siunausta. Turvamme on hänen armonlupauksessaan, rakkaudessaan ihmisiä kohtaan. Ehtoollispöydän isäntä sanoo tänäänkin palvelijansa kautta: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.”